Pelaajalauta

[Resident Evil Remake]

Koitin joskus myös tehdä TOP 50-100 -listaa, mutta eihän siitä tullut mitään. Kun mennään kympin yli, niin alkaa olla jo vaikeuksia päättää järjestystä. Ehkä sitten 20 vuoden päästä, kun pelattujen pelien määrä on tähtitieteellinen. Pahoja sivistysaukkoja löytyy kyllä edelleen, en ole esimerkiksi vieläkään pelannut Half-Lifejä tai Fallouteja, vaikka uskon vahvasti pitäväni molemmista sarjoista.

Tuossa edellisessä viestissäni oli muuten pieni virhe listassa. Jostakin syystä Shadow of the Colossus oli jäänyt kokonaan pois, vaikka se kuuluu ehdottomasti vähintään kolmen kovimman pelin joukkoon. Tämän ansiosta sain nyt pudotettua kokonaan tuon epäselvän Resident Evil Remake tai Resident Evil 2 Remake tai Silent Hill 3 -koplan pois, mikä toisaalta on sääli, sillä nuo ovat kaikki aivan helvetin erinomaisia kauhupelejä.

Jaat 100 peliä kympin ryhmiksi ja laitat pelit paremmuusjärjestykseen noiden ryhmien sisällä? Niistä sitten koostamaan suurempaa kokonaisuutta.

Mulle noissa top100 yms listoissa tarkoilla sijoituksilla on varsin vähän merkitystä, oli listan aihe sitten mikä vaan. Kiinnitän enemmänkin huomiota siihen, sijoittuvatko nimikkeet mielestäni oikeisiin ryhmiin, tyyliin top20, 20-50, 50-100.

[Yooka-Laylee and the Impossible Lair]

Series X + Game Pass - Part 3

Yooka-Laylee and the Impossible Lair
Tämä oli pakko testata koska oli huhujen mukaan samanlainen kuin uudet DKC pelit, jotka ovat loistavia. No, pelihän onkin täysin suora kopio niistä - ja vielä hyvällä tavalla! On tämä kyllä mielestäni huonoin tästä kolmikosta, mutta ei merkittävästi. Eli todella mehevä pakkaus. Erityisesti viimeinen taso oli mukava yllätys. Kerrankin reilusti haastetta eikä mitään nössöilyä. Kannattaa kokeilla jos tykkää uusista DKC peleistä.

Resident Evil 3 Remake (ei Game Pass tuote)
Päällisin puolin aika samanlainen edeltäjänsä kanssa mutta kyllä selvästi huonompi. Pelasin silti 100% (lukuunottamatta niitä piilotettuja patsaita) ja oikestaan koko ajan oli hauskaa. Ihan ok jatkopala täyttämään RE2 Remaken jättämää tyhjiötä sielussa. Tämä myös sai arvostamaan vielä enemmän RE2 Remakea joka lukeutuu omiin viime vuosien suosikkeihini.

Bloodstained: Ritual of the Night
En tiedä mitä odotin mutta ei kyllä napannut yhtään. Tämä oli legitisti huonoin peli mitä olen pelannut aikoihin. Rämmin ekaan loppuun (käytännössä vaan game over) asti jonka jälkeen en keksinyt mitä piti tehdä. Juoksin linnan ympäri pariin otteeseen ja hakkasin kaikkia seiniä, puhuin kaikille tyypeille jne jne. enkä vaan löytänyt mitään. Poistin pelin ja googlasin vielä että miten pääsee eteenpäin: olisi pitänyt jossain random huoneessa jotain random vihollista grindata tarpeeksi paljon että siltä olisi saanut jonkun random itemin jolla pääsee eteenpäin. En ole aiemmin metroidvania-tyylisiä Castlevania pelejä pelannut ja tämän jälkeen ei kyllä tarvitse edes kokeilla.

Enter The Gungeon
Kaverin kanssa ollaan tätä hakattu mutta ei vaan päästä läpi. Plussaa siitä että aseita, perkkejä, mysteereitä sun muuta vaihtelua on kyllä kunnolla. Ihan ok co-op sekoilua. Ei tätä kyllä yksin jaksaisi.

Resident Evil Code: Veronica X (ei Game Pass tuote)
Oli pakko napata alennuksesta koska RE pelit kiinnostaa ja puhututtaa. Ensimmäisenä taas kopsahti silmille 30 framen ruudunpäivitys, joka kyllä ei haittaa tässä pelissä yhtään mitään. Jälkeenpäin ajateltuna peli oli täynnä mielenkiintoisia vastakohtia. Peli on ihan tajuttoman helppo lukuunottamatta bosseja, jotka on ihan tajuttoman vaikeita. Pelin välipätkät ja ääninäyttely ovat infernaalisen huonoja mutta juuri sen takia tarinan sekoilu on ihan nautinnollista - jollain kierolla tavalla. Suurin osa pelin alueista on unohdettavia betonikomplekseja mutta alkupuolen kartano juonenkäänteineen jäi kyllä mieleen.

Yksi iso miinus pelissä kyllä on: pelissä on pari kohtaa jossa pelattava hahmo yllättäen vaihtuu ja sen jälkeen ei enää pääse käsiksi tavaroihin jotka edelliselllä hahmolla sattui sillä hetkellä olemaan equipattuna. Esimerkiksi viimeinen bossi oli melkoisen työn takana koska kaikki kunnon aseet oli jääneet eri hahmolle. Tietysti ongelmaa ei ole seuraavilla pelikerroilla kun tietää etukäteen milloin hahmo vaihtuu. Mutta eipä tämä niin hyvä ollut että jaksaisi uudestaan pelata.

Hieno postaus.

Olen yrittänyt muokata Top100-listaani "tarkemmaksi" ja uudet pelit sisältäväksi, mutta se on kyllä kova homma varsinkin siksi, että on niin huono päättämään. Ehkä pitäisi yrittää ensin puristaa "täydellinen" top10 lista, johon on täysin tyytyväinen. :D

[The Last of Us]

1. The Last of Us
2. Bloodborne
3. Shadow of the Colossus
4. The Legend of Zelda: Breath of the Wild
5. Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty
6. Cave Story
7. Baten Kaitos Origins
8. Ōkami
9. BioShock Infinite
10. Zone of the Enders: The 2nd Runner

Kohta on kulunut vuosi edellisestä TOP 10 -listasta ja onhan tämä taas kerran on muuttunut selkeästi. Tätä voidaan kai kutsua evoluutioksi. Kaikista suurin muutos tapahtui tosiaan viime kesänä, kun tajusin nyt kunnolla, kuinka paljon rakastan ensimmäistä The Last of Usia. Suurin syy on ehdottomasti pelin tiivis juoni, kohtaukset, hahmodynamiikka, tunnelma ja haikea, surumielinen musiikki. Kaikki nuo ovat ensiluokkaisia suorituksia, eikä vastaavanlaista laatua ole mielestäni nähty vielä muissa peleissä. Jos peliä tarkasteltaisiin pelkästään pelattavuusmielessä, niin kyllähän se jäisi varmasti monen muun TPS-kauhupelin varjoon. Mutta koska itse olen hyvien tarinoiden suuri ystävä, niin tämä puoli pelissä menee kaiken edelle. Vaikka luenkin kaunokirjallisuutta, tuntuu välillä siltä, että The Last of Us haastaa jopa monet samantyyppiset tarinat. Luin esimerkiksi viime joulukuussa Varkaiden kaupungin, joka on ollut suurin innoittaja sekä pelisarjan ensimmäisen että toisen osan tarinoille. Se kirja on mielestäni myös loistava, mutta pidän silti The Last of Usin tarinaa eheämpänä kokemuksena. Hitto, tämä on sellainen tarinaelämys, joka menee henkilökohtaisiin suosikkeihini aina Richard Adamsin Ruohometsän kansan ja William Goldingin Kärpästen herran kanssa.

Pelasin The Last of Usin viime kesänä kaksi kertaa putkeen joskus Part II:n julkaisun aikoihin. Sitä ennen olin pelannut sen kerran vuonna 2013 PS3:lla ja vuonna 2014 PS4:llä, kun siitä julkaistiin Remastered-versio. Jo tuolloin peli yllätti olemalla jotakin erityislaatuista. En silti ajatellut silloin, että pitäisin sitä jonakin päivänä kaikkien aikojen parhaimpana pelinä. Minulle on melko yleistä se, että voi mennä vuosia ennen kuin jokin tietty, jo ennestään hyvänä pitämäni peli saavuttaa jumaltason. Tällaisia pelejä ovat esimerkiksi Shadow of the Colossus ja Cave Story, jotka olen pelannut lähemmäs kolmekymmentä kertaa. Se on paljon se, ja kertoo samalla siitä, miten paljon rakastan näitäkin pelejä. Voisin omistaa yhtä lailla näille samanlaisen tekstimuurin kuin The Last of Usille, mutta ehkä jätän sen johonkin toiseen kertaan.

Kun mennään vielä syvemmälle yksittäisiin hetkiin The Last of Usissa, haluan nostaa esiin erityisesti pelin myöhemmän puoliskon. Tällä tarkoitan etenkin syksyn loppua ja koko talvea. Ennen syksyn loppua esitetään tämä upea kohtaus, joka on yksi tärkeimmistä hetkistä Joelin ja Ellien hahmonkehityksessä. Tuon jälkeen alkaa mielestäni pelin paras osuus, joka kestää aina kevääseen saakka. Kaksikko saapuu viimein Coloradoon, missä ei näy merkkiäkään muista ihmisistä. Viimeistään yliopistolla tunnelma on suorastaan veitsenterävä, mitä vain tehostaa se, että talvi tekee tuloaan ja kaikkea varjostaa epävarmuus. Sitten tapahtuu kamaluuksia, jotka muuttavat asetelmat aivan päälaelleen. Tästä alkaa hyytävä talvi, joka toimii lopulta tärkeimpänä kiintopisteenä Joelin sekä Ellien hahmonkehityksessä ja jota vielä paranneltiin entisestään Left Behind -lisärillä. Kun seuraa hahmojen keskinäistä vuorovaikutusta kevään alussa, voi olla varma siitä, että he ovat muuttuneet vuoden aikana merkittävästi. Tämä korostuu etenkin Elliessä, joka ei todellakaan ole enää sama tyttö kuin pelin alussa. Minulle tuo syksyn loppu – talvi on irrallisena osiona ehdottomasti nautinnollisin hetki missään videopelissä, sillä eläydyn siihen täysillä ja siinä rakennetaan samalla juttuja, joiden ansiosta pelin loppu on voimakas. Ei voi todeta muuta kuin "vau" joka kerta tämän pärähtäessä soimaan.

No, ehkä tämä ylistys riittää tältä erää, ettei mene ihan hölmöksi ylilyönniksi koko viesti. Listan muista muutoksista voisin mainita vielä sen verran, että BioShock Infinite on kieltämättä aikainen lisäys joukkoon ja ehkä vähän säröinenkin, sillä siinä on omat ongelmansa niin juonen kuin pelattavuudenkin suhteen. Infiniten maailma on kuitenkin niin käsittämättömän charmikas ja hieno, etten voi olla kerta kaikkiaan tykkäämättä siitä. 2013 oli ihan hullu pelivuosi, kun tuolloin tuli sekä The Last of Us että BioShock Infinite, puhumattakaan Metal Gear Rising: Revengeancesta ja A Link Between Worldsista.

Ilmeisesti löytyy joku 28 eri endingiä, mutta en jaksa enempää.

Ilmeisesti peli alkaa vasta kolmannella läpipeluulla.

Joo, ymmärsin että tarinaa on paljon vielä ekan endingin jälkeen. Itse pelaaminen ei kuitenkaan ollut niin hauskaa, että jaksaisi upottaa 20h lisää tuohon. Pitää siirtyä Game Passissa jo seuraaviin peleihin.

Nier: Automata on niitä harvoja pelejä, jotka toimii itselleni paremmin niin, että katson YouTubesta, kun joku muu on pelannut, kommentoinut ja leikannut videoon vain parhaat palat, tarinaosuudet ja välivideot. Päälle parin tunnin tarina-analyysivideo ja homma on paketissa. Mielenkiintoisimpia pelejä, joita en jaksa tai halua pelata. No, demon pelasin läpi ja se riitti.

Onhan tää Rise kova peli. Mulkunkova.

Vaikea olla virnuilematta, kun pistää peliäänet japaniksi, Player Voice Frequencyn 100% ja Multiplayer Voice Settingsin päälle. Ajattelin ensimmäiset trailerit nähdessäni, että noi hahmojen mölinät pistän ihan ensimmäiseksi pois päältä, mutta ainakin japaninkielisenä ne tuovat muikean animefiiliksen peliin.

Pelattavuus on ihan absurdia kamaa ainakin Greatswordilla. Xboxin Elite-ohjaimen taka-paddleilla ilmassa sinkoilu Wirebugin kanssa on äärettömän intuitiivista ja tyydyttävää. Worldin opettelu neljällä taka-paddlella kantaa nyt hedelmää. Ihan eri dimensio pelattavuudessa, kun voit samaan aikaan painaa lyöntinappeja ja hyppiä Wirebugilla kameraa käännellessä. Toisaalta on myös huvittavaa, että Greatswordilla voi olla kaukana monsterista ja vain tehdä täsmäiskuja tuplahypyllä ilman huolta huomisesta. Vaikea kuvitella, että peli tulee ikinä olemaan haastava, elleivät nerffaa tätä aerial combat -aspektia isosti.

Nopeasti silmä tottui myös rupiseen resoluutioon ja ruudunpäivitykseen. 4K-resoluution (EDIT: ilmeisesti onkin vain 1080p) käyttöliittymä on OLED:illa pelatessa kiva lisä. Visuaalisesti noin muuten peli on kyllä upeaa katseltavaa, vaikka toivoisinkin, etteivät hurtat olisi mukana taistelemassa. Ruudulla on välillä liikaa paskaa, kun neljä pelaajaa koirineen mäiskii yhtä monsteria.

En ole mikään grafiikoiden perässä juoksija, mutta Bravely Default 2 on paikoin niin syntisen ruma ja halvalla tehty, että voisi olla joku vuoden 2010 mobiilipeli. Ihan uskomatonta, etteivät yhtänä jaksaneet enempää nähdä pelin eteen.

Tämä on se ihana tunne, jota monesti haen hyvistä vuoropohjaisista roolipeleistä – mahdollisuutta rikkoa peli, jos tekee asioita oikein.

Emme ansaitse tällaista. Emme kertakaikkiaan.

Mutta tässä asiassa täysin samaa mieltä. Nykyään tekijöillä joku suunnaton pakonomainen tarve rajoittaa ja ohjata kaikkea rpg-peleissä, että on todella virkistävää saada vapauksia tehdä ja rikkoa mitä vain.

Descenders

Alamäkipyöräily kuulostaa lajina ja varsinkin pelinä melko tylsältä. Mieluummin sitä ajaisi KTM:llä motocrossia, kuin munamankelilla alamäkeä. Toisin on, peli hyvin addiktoiva ja sopii sellaiseen "pelaan 30min" hetkiin, kun ei jaksa syventyä tarkemmin taas yhteen liian suureen open world -peliin. Pelin myös oppii samantien, eli flow -tiloihin pääseminen ei vaadi mitään 200h harjoittelua, vaan 15min jälkeen pyörä on sormien jatke ruudulla. Toimii ohjaimella täydellisesti. Löytyy mm. Xboxin/PC Game Passilta.

 

Sä saat tuon kuulostamaan suorastaan rentouttavalta peliltä joten mä voin antaa toisen näkökulman.
Peli on teknisesti ottaen roguelike sillä pätkät generoidaan aina uudestaan ja jokainen läpipeluu yritys aloitetaan myös nollista ja pieniä päivityksiä tarjoavat tyypit pitää hommata uudelleen messiin.
Elämiä taisi olla aluksi 3-4 ja yhden menettää aina kun kaatuu ja jos viimeisellä radalla menettää viimeisen elämän vittumaisessa hypyssä (ja niitä on monta) niin koko homma aloitetaan täysin alusta.
Lisäreitä voi toki saada lisää suorittamalla joitakin haasteita, mutta niissä on aina omat riskinsä joten usein on parempi keskittyä vaan pääsemään ehjänä maaliin.

Itse pelasin career ja career+ (tai millä nimellä ne olikaan) moodit läpi joskus varmaan yli vuosi sitten ja sen jälkeen en ole peliin koskenut.
Hyvä peli se on, mutta kannattaa tietää mitä on aloittamassa jos sen haluaa päästä myös läpi.

Tuo rentouttavuus varmaan johtuu just siitä näkökulmasta millä peliä pelaa. Mulle tuo kenttien generoituminen ja roguelike tyyli, että saa aina aloittaa puhtaalta pöydältä ilman edellisen session taakkaa antaa juuri sen vapaudentunteen, että tän voi aloittaa ja lopettaa milloin vain. Tarkoituskaan ei ole läpäistä peliä, vaan nautiskella juuri siitä hetkestä joka vääjäämättä tällä asenteella päätyy niskat nurin bossjumpin jälkimainingeissa. Haastetta pelistä löytyy ja se on hyvä se. Helppo aloittaa ja vaikea masteroida, juuri oikein rakennettu oppimiskäyrä, tästä voisi ottaa monet isommatkin pelit mallia. Jos tähtäin tosiaan on siinä läpäisyssä, niin ohjain varmasti lentää seinään kerran kerrasta. 

Descenders

Alamäkipyöräily kuulostaa lajina ja varsinkin pelinä melko tylsältä. Mieluummin sitä ajaisi KTM:llä motocrossia, kuin munamankelilla alamäkeä. Toisin on, peli hyvin addiktoiva ja sopii sellaiseen "pelaan 30min" hetkiin, kun ei jaksa syventyä tarkemmin taas yhteen liian suureen open world -peliin. Pelin myös oppii samantien, eli flow -tiloihin pääseminen ei vaadi mitään 200h harjoittelua, vaan 15min jälkeen pyörä on sormien jatke ruudulla. Toimii ohjaimella täydellisesti. Löytyy mm. Xboxin/PC Game Passilta.

 

Sä saat tuon kuulostamaan suorastaan rentouttavalta peliltä joten mä voin antaa toisen näkökulman.
Peli on teknisesti ottaen roguelike sillä pätkät generoidaan aina uudestaan ja jokainen läpipeluu yritys aloitetaan myös nollista ja pieniä päivityksiä tarjoavat tyypit pitää hommata uudelleen messiin.
Elämiä taisi olla aluksi 3-4 ja yhden menettää aina kun kaatuu ja jos viimeisellä radalla menettää viimeisen elämän vittumaisessa hypyssä (ja niitä on monta) niin koko homma aloitetaan täysin alusta.
Lisäreitä voi toki saada lisää suorittamalla joitakin haasteita, mutta niissä on aina omat riskinsä joten usein on parempi keskittyä vaan pääsemään ehjänä maaliin.

Itse pelasin career ja career+ (tai millä nimellä ne olikaan) moodit läpi joskus varmaan yli vuosi sitten ja sen jälkeen en ole peliin koskenut.
Hyvä peli se on, mutta kannattaa tietää mitä on aloittamassa jos sen haluaa päästä myös läpi.