Niin, eilen pyörähtivät lopputekstit Trials & Tribulationsista ruutuun, ja olo oli, noh, sekava. Kymmenisen päivää olen jokaisen varttia suuremman vapaan välin viettänyt Phoenixin parissa, ja nyt ei oikein tiedä, mitä sitä vapaa-aikanaan tekisi. Mieli oli samalla sekä hyvä että haikea, sen verran hieno tämäkin pelikokemus oli. Eritoten viimeinen keissi oli huuruisinta matskua pitkään aikaan, ja kokosi kuten luvattua upeasti rihmoja useista uusista, vanhoista, tutuista ja vieraista keisseistä yhdeksi huipennukseksi. Odotin paljon, ja sen sain.
Mä alan varmaan pikkuhiljaa olemaan täysin sokea sarjan mahdollisille virheille, mutta rehellisesti sanottuna se on mulle yksi ja sama. Välillä on pirun hienoa hypettyä kuin lapsi konsanaan, ja olla vieläpä pettymättä laisinkaan. Jumipaikkoja ei kolmosen kanssa tullut melkeinpä ollenkaan, liekö sitten siitä syystä, että peli olisi ollut jotenkin helpompi, vaiko siitä syystä, että tietynlaiseen "pelikuvioon" on tässä kolmen osan aikana ehtinyt tottua. Alkanut siis ikäänkuin ajatella Wrightin tavalla. Kirjoitusvirheitä löytyi myös yllättävänkin paljon. Vuan entäs sitten? Vastapainoksi tarjoiltiin jälleen julmetun hienoa ääniraitaa, rakastettavia sekä ah, niin vihattavia hahmoja, nerokkaita juonikuvioita, elämääkin luonnollisempaa käyttistä, mukavia aivopähkinöitä, tunnetilojen vuoristorataa sekä paljon muuta. Pieni on taas tänä syksynä suurta.
Monen uuden suokkarihahmon ohella Godot nousee kuitenkin ylitse muiden. Sen teeman alkaessa soida aloin pakosta hymyilemään joka kerta. No can do. Jotakuinkin täydellisen tyylikäs, viekas ja hämärä paketti. Lisäksi on tosin mainittava, että Jean Armstrongin esittely oli repeyttävintä matskua koskaan. Ei helvetti.
Näillä fiiliksillä toistaiseksi. Keisseihin voi upota syvemminkin myöhemmin, mikäli tarpeen tahi mieli tekee.
"Well, then we don't have a problem. But, we do have a penalty."
Suosin tyylikkäitä vaatteita, merkistä tahi liikkeestä huolimatta. Pikee-paitoja H&M:ltä, ale-housuja Dressmannilta, oldschool-lätsä-löytöjä kirppareilta, freshejä Adidaksen verkkatakkeja ja sneakereita mistä vaan - ja mieluiten alennuksella. Niin sanotusti täyteen hintaan tulee ostettua harvoin, vaikka pidänkin melko paljon myös merkkivaatteita(siitä syystä että ne usein ovat sekä tyylikkäitä että kestäviä, ei niinkään sen brändin takia). Juurikin kirpparit, alennusmyynnit, poistolaarit ja mallikappaleet ovat tiedostavan kuluttajan vaihtoehtoja. Isäni toimittaa työkseen yksityisyrittäjänä mainostekstiilejä sekä liikelahjoja, ja sen toimiston syövereistä on monasti tullut löydettyä ties mitä aarteita vanhojen mallikappaleiden muodossa.
Kengät ja lätsät ovat erityisesti sydäntäni lähellä.
Kappas, minen olekaan ainoa. Nytkin voisin istua hakkaamassa pleikkarilla edelleen kesken olevaa Okamia(kiitos intti), mutta sen sijaan luen lautaa. Näin.
Osasyyllinen on tietty ajan puute. Armeija on tälle syksylle viimeinen niitti pelaamisen vähentämiseen, mutta ei minulla mitenkään liikaa sitä aikaa ole nykyisin muutenkaan. Toinen vaikutin lienee myös se asenne, että haluaisi mielellään pelata pelejä rauhassa. Ei tuota toosaa jaksa hinkata päälle puolen tunnin raon vuoksi. Boardit täyttävät nämä raot mitä mainioimmin. Silti ei voi kieltää, että jollain tavalla ne kiinnostavatkin melkeinpä enemmän juuri siinä hetkessä. Tai sitten kyse on vain totutusta tavasta. Hassua.
Kannettava pelaaminen on laudan ohella loistanut elämässäni kirkkaalla liekillä jo pidempään. Luonnollisesti intissä se on suunnilleen ainoa vaihtoehto, mutta pelaan paljon PSP:llä ja DS:llä myös himassa. Se on vaan niin pirun vaivatonta, ja soveltuu jotenkin paremmin lyhyempäänkin rakoon. Eikä tietenkään esimerkiksi uuden Phoenix Wrightin syrjäyttävä voima auta juuri nyt asiaa laisinkaan. Jos aikaa vain on, ei vaihtoehtoja ole kuin yksi.
Mutta loppujen lopuksi, mitäpä sitä huolehtimaan. Elämä kulkee omalla painollaan, ja pelaaja pelaa silloin kun tekee mieli ja sitä mitä tekee mieli. Ei tämän päivätyö pitäisi olla. Tai sitten siitä pitäisi saada liksaa. Ainoat murheenkryynit tällä hetkellä ovat Wind Waker ja MGS3, jotka molemmat pelaisin mielelläni lävitse jotta pääsisin täysipainoisesti nauttimaan Phantom Hourglassista sekä Portable Opsista. Okamin ehtii nautiskella loppuun kunhan aikaa oikeasti löytyy(tämän pelin seurassa en halua stressata mistään muusta), ja korkkaamaton God Hand sekä ostamaton GoW2 malttavat kyllä odottaa vuoroaan vaikka joululomille, jos niikseen tulee. Mitäpä silloin muutakaan tekisi?
Ensimmäinen keissi on nyt pelattu, ja toista aloitettu. Aloitustapaus oli kyllä todella hyvä, niin tarinaltaan kuin hahmoiltakaan. Etenkin silminnäkijä erottui edukseen hurmatessaan tuomarin ja syyttäjän. Myös Grossbergin hahmoa oli kehitetty eteenpäin.
"Ah, my hemorrhoids, you see."
Heh, itsekin pelailin tänään herättyäni ekan keissin loppuun. Eilen siis aloitin, kunhan kotiin intistä vain pääsin. Paynen vanha uljas ulkomuoto pudotti kyllä heti. Kukapa olisi arvannut, että se heiluttelikin edellisissä osissa olematonta fledaansa. Mukava lämmittelykeissi tämä oli, ja mukavaa on myös se kutina, että tapauksella lienee oma iso osansa jatkossakin. We'll meet again, indeed.
Musiikkitarjonta oli monilta osin tietty trailerimateriaalista tuttua, mutta uusiakin kipaileita ehdittiin kuulla. Ja toimivaa matskuahan on kyseessä. Niihin muutamaan tuttuun biisiin oli ehtinyt tottua täysin erilaisina versioina, kun ei ole malttanut olla kuuntelematta, mikä aiheutti sekavia fiiliksiä. Lopulta näitä ei kuitenkaan voi olla fiilaamatta, ja todennäköisesti peliajan lisääntyessä musiikkitarjontaan kasvaa entistä enemmän kiinni.
Kuvallinen ilmaisu loistaa jälleen. Eniten odotin heti alusta asti sitä takuuvarmaa käännekohtaa keissin lopussa, jossa totuus paljastuu, ja en turhaan. Yleensäkin ne ovat ne pienet yksityiskohdat jotka tekevät Phoenixeista niin ilahduttavaa katseltavaa. Ja sitä tarjoillaan jälleen.
Olo on uudenkin osan parissa varsin kotoisa, eikä lopettaa meinaa millään malttaa. Siksipä: ei muuta kuin seuraavan keissin kimppuun.
Voi vittu... Elämäni aikana ei varmaan koskaan ole vituttanut näin paljon kuin nyt. Siirryttiin tänään viesti-AUKiin. Meille oltiin kerrottu, että meistä valmiusjoukkohepuista piti muodostaa oma viestijoukkue, jolla on oma 1. JK:sta tuttu kouluttaja ja johtaja.
No ei helvetissä, meidät sekoitettiin muiden kansallisen puolen viestivässyköiden kanssa sekaisin. Nämä jätkät eivät osaa edes marssia, saatana. Helvetti, kun minulle ei napsahda oppilasjohtajan nakkia kertaakaan koko AUKin aikana. Kyllä puntit tutisisi silloin ja ruodutkin särmäisi.
Niin että 2.VK:hon siirryit. Sano kavereille terveisiä.
Tuota, taatusti meno on leppoisampaa kuin jossain jäkkipesäkkeessä. Ja muutenkin tavat vaihtelevat yksiköittäin varsin paljon. Meillä kävellään järjestäytyessä, juostaan ojennettaessa, ja näin edespäin. Itse koin vähän samoja fiiliksiä 1.VK:hon siirtymisestä. Pinkka-punkkia niillä ei ole suunnilleen koskaan(en valita), jäpittäessä äijät nojaa sänkyihin ja ottaa suunnilleen nokosia ja muuta sellaista. Lisäksi stressaa se, että yksikössä on noin miljoona alikessua, joita pitäisi nyt sitten alkaa opettelemaan. Ja koksut päälle. Koko homma suunnilleen alusta. Onneksi omiakin johtajia tuli vino pino mukana, niin on jotain pohjaa.
Siitähän tässä kuitenkin on kyse, että oma maa mansikka. Tough luck. Nyt on korpisotureidenkin opeteltava sopeutumista.
Muutto oli kyllä kokemus sinänsä. Koko Puolustusvoimien tarjoama maallinen omaisuus kerralla selkään ja pihalle. Täkyvarustus sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyvä kun jaksoi portaat kolmanteen kerrokseen kivuta.
Hirveästi ei siis ole aikaa tuijotella mitään sarjoja nyt syksyllä. Housen jaksot kössin tupakaveriltani, ja katselen niitä läppäriltä kun aikaa on. Muuten telkkari saa odottaa.
Dexter on kyllä ihan jännä sarja, sitä kun on tullut katseltua nyt keväällä Canalilta. Orgasmia en silti saanut, että voihan siinä ylihypeäkin olla nähtävissä. Asetelma on kuitenkin harvinaisen herkullinen, ja kuvasuunnittelullisesti sarja on tyylikäs. Alku-creditsit saavat aikaan kylmiä väreitä, mikä on jo todiste jostain voimasta. Katsoneet tietänevät mistä puhun.
Maanantainahan tuo kolmonen oli jo näköjään lähtenyt matkaan, mikä tarkoittaa sitä, että sen pitäisi saapua ensi viikolla. Onpahan viikonloppulomalta jotain odotettavaa.
Voisipa intistäkin lintsata kuten koulusta aikanaan(who am I kidding, harvoin oli munaa siihenkään)...
Eipä tuo nyt oikeastaan niin kaukaa haetulta kuulosta, kun sarjassa on nähty vampyyri, hieman tuhti rullaluistelija-pommittaja, satavuotias tarkka-ampuja, genitaalien kourimista kahteen otteeseen, identetiteetin siirtymistä toiseen ruumiiseen käden kiinnittämisen kautta, Fission Mailed ja "I need scissors! 61!" ja niin edelleen.
Ovathan nuo nyt aika lähellä ensimmäisen MGS:än pomoja jollain tasolla ja Merylin ja Liquidin mukanaolot ihan vain lisäävät epäilyjä.
Mutta silti. . . "RAAAAGE"
Hupaisaa huomata, että suurin osa tästä hallusinogeeni-tarjonnasta löytyy nimenomaan Sons of Libertysta. Kreisi stooriko? Naah...
Ykkönen on pirun tasapainoinen kokemus, ja sen hahmogalleriaa ei vain voi voittaa. Erikoisia mutta tavallisia bosseja, joiden stoorit ensinnäkin kerrotaan juurta jaksaen, niillä on vaikutusta tarinan kulkuun, ja ne vieläpä kiinnostavat. Kakkonen vei koko paskan aivan uusiin sfääreihin ykkösen pohjalta, mutta onnistuu uskomattomasti tasapainoilemaan järkevän ja umpihullun välillä ilman, että touhu alkaisi vituttamaan. Juuri siksi rakastan kakkosta, vaikka esimerkiksi sen bossit eivät nousseet ykkösen tasolle(vaikka hyviä olivatkin).
Ikävä kyllä kolmosessa taas painotettiin friikkiyteen, ja unohdettiin taustat. Mistä pirusta nämä tulivat, mikä niitä ajaa? The End on luonnollisesti nerokkaassa hulluudessaan ja pelattavuudessaan se positiivinen poikkeus, mutta muuten bossit olivat vain kylmiä kuoria jotka piti raivata pois tieltä. Vaikkakin ihan mukava suurinta osaa niistä silti oli pelata. Ikävästi näyttää, että nelonen vie tätä edelleen pidemmälle. Ei tämän mitään fantasiaa sentään pitäisi olla. Nyt jos koskaan tullaan kaipaamaan selityksiä.
Noh, onhan meillä sentään iki-ihana Liquid, jota on piru vie mahdoton saada hengiltä. Tulee kovasti mieleen Boriksen eliminoimisen ongelmat Snatchissa. "...fuck you..."
Ai niin, odottaako kukaan muu uusimpia uutisia Raidenin ja Rosen suhteen etenemisestä? Luulisi itsemurhaninjailun jotenkin vaikuttavan muutenkin epätasapainoiseen ihmissuhteeseen... Codec, vapauta kerronnallinen mahtisi!
Perskeles, tätä pitäisi ehdottomasti päästä kokeilemaan. Nythän sitä voi jo harkita pelien ostamista PC:llekin tarpeen ja pakon vaatiessa, kun tuo uusi kone on täällä. Pikkasen taitaa silti tehdä tämän kanssa tiukkaa, prossu ja RAM riittänee kyllä, mutta näyttis jäänee pikkasen lyhyeksi, ja äänikortista en taas osaa sanoa mitään.
Kenenkähän luokse pääsisin koeajamaan Bioshockia....?
Hehei, jopa ainakin yksi jonkin tason fani löytyi. Tuollaisen biisin mainitseminen muuten kertoo, että on kuunneltu tai kuultu vähän enemmänkin kuin Billie Jeanit Jaksoselta.
Jeh, on kyllä. Varsinkin tuo kipale on muuten breikki-piireissä varsin arvostettu teos. Jacksonit on sitä laadukkaampaa tanssimusiikkia, monen muun meriitin ohella.
Uusi sukupolvi on alkanut, ja läppäri on viimein saapunut.
Tämä viikonloppu onkin sitten mennyt tuolla leikkiessä. Itse kone näyttöineen näyttää Hyvältä, toimii kuin häkä, eikä Vistakaan ole hajottanut ainakaan näin alkumetreillä, vaikka tietty käyttökään ei mitään syvällistä ole ollut. Lähinnä olen viilaillut kansiojärjestyksiä ja monia asetuksia järkevämpiin muotoihin. Tänään ostin myös langattoman usbihiiren. Nyt ei tarvitse kuin saada vanhan koneen tärkein sisältö dumpattua tähän, ja laajakaistaa tulille, niin hyvä on. Vaan sitä odotellessa, eh...?
Pitää tällä välin raijata kone inttiin ensiviikolla, ja nyysiä jotain matskua kaverin ulkoiselta kovolta, jonka se uhkasi tuoda tarjolle. Tältä näytöltä kelpaa jo matkoilla viihdettä tuijotella.
Täälläkin on perjantaista asti ollut 6kk palvelus confirmed. Tiukille kyllä veti, kun kaikkien varsinaisten haastattelujen jälkeen yksikkömme varapäällikkö veteli vielä hihasta tuolla Vuosangassa, ja pyysi perustelemaan että miksi en halua AUKiin. Sillä oli kuulemma pari "pätevää mutta halutonta" harkinnan alla. Sen ilmiselvän(en halua, tahdo, pysty enkä kestä) lisäksi perustelin miehistö-kaipuutani keväisellä teatterityöskentelyllä ja muilla tanssijutuilla. Koko viikon jännitti ihan pirusti, että uskoiko se, ja melkoinen kivi vierähti sydämeltä kun en nimeäni valittujen listasta perjantaina löytänyt. Mukavaa, että tämä järjestyi näin, ilman että tarvitsi perseillä itsensä sieltä ulos.
Vuosangassa oli mullakin ihan mukavaa. Ilmat hellivät kerrankin, ja ammunnat olivat pääosin veikeää touhua, syöksyillä kovat piipussa pusikkoihin räimimään. Iltanuotsikalla oli fiilistä, ja unikin maistui teltassa todella hyvin. Totta puhuen liiankin, sillä unta näillä leireillä jää selkeästi eniten kaipaamaan. Minua väsyttää päivästä toiseen kassulla, saati sitten kun leirillä on mahdollisuus maksimissaan reilun neljän tunnin uniin. Ensimmäisenä yönä olin kipinässä 4-5, toisena taas 3-4, ja kumpanakaan kertana ei enää ollut järkeä alkaa uudestaan nukkumaan, kun herätys on kuitenkin puolen tunnin sisään kipsun loppumisesta.
Myöskin pyörämarssi sujui nopsaan, kunhan alkuhatutuksesta selvisi, ja kasarmillepääsy iltahämärissä oli varsin hienoa. Suihkuun ja nukkumaan. <3
Ensiviikolla olisi sitten p-kauden lopuksi yksikönvaihto, joko 1.VK:hon tai EK:hon. Vähän se harmittaa, sillä sekä kouluttajissa että johtajissa on meillä pirun asiallista porukkaa, eikä uusien tuttavuuksien tapoihin juuri nyt hirveästi kiinnostaisi tutustua. Vaan eiköhän se siitä, ja todennäköisesti osa alikessuistakin siirtyy mukana.
Kohti tammikuuta.
Peeäs. Näinkös mie sua zoukka tuossa alkuviikosta kirjastossa? Alkaa naamamuisti tehdä tepposia tuossa lyhyiden hiusten maassa. Ja vielä kun olit mennyt torstaista koneaikaasi aikaistamaan, niin en silloinkaan päässyt itse teosta yhyttämään.
Yeah, baby!! The Life of the party on varmaan näinäkin päivinä yksi maailman parhaista biiseistä. Valehtelematta. Ja tietty lukemattomat muut kuolemattomat klassikot. Jos ei tiedä, on velvollisuutenne perehtyä.
Sitten siinä ei kyllä ole kovinkaan hyvä musiikillinen taso. Duskissa kun pyöri hissimusiikki taustalla.
Olen kyllä eri mieltä. Hotel Duskissa on erinomaiset musiikit. Jopa niin hyvät, että en muista viimeaikoina pelanneeni peliä jossa olisi paremmat.
Samoin. Pirun leppoisia ja jatsikkaita biisejä, jotka sopivat peliin kuin nyrkki silmään. Vaikka nyt Another Coden läipelanneensa(lyhyt, mutta ihan kiva) löytyi siitäkin pari varsin kaunista viisua.
Mistään Phoenixeista ei nyt silti tietenkään puhuta.
Millaisia mietteitä pelistä? Minun on kanssa pitänyt tuo hankkia, lähinnä Hotel Duskin innoittamana, mutten ole vielä sitä uskaltanut ostaa. Nyt sen saisi EB Gamesista edullisesti käytettynä ja sen ostaminen himottaa paljon. Onko se siis ostamisen arvoinen?
Käytettynä tai muuten vain halvalla ihan hyvä ostos, mutta täyteen hintaan ei. Muutamat puzzlet hyödyntää DS:n ominaisuuksia nerokkaasti. Kiva pieni seikkailu, mutta harmittavan lyhyt. Hotel Duskia en ole pelannut, joten vertailu ei minulta onnistu.
Ensivaikutelman perusteella yhtyisin tähän. Saman tyylinen kuin Hotel Dusk, mitä nyt siinä ulkoasu on viety vielä pari askelta pidemmälle. Musiikeissa HD vie tätä selvästi, pelimaailma vaikuttaa toistaiseksi mukavan karismaattiselta, ja pelaaminen on luontevaa(mitä nyt pieniä epätarkuuksia havaittavissa ajoittain). Stoorista on vielä vaikea sanoa mitään, mutta odottaisin melkoisesti HD:n linjaista shittiä: pikkusievää ja semi-kiinnostavaa. Innostuin aikanaan HD:stä alusta lähtien piirun verran enemmän kuin tästä, ainakin toistaiseksi. Kattoos nyt.
Tarkemmin myöhemmin, mutta varmaankin tämä halvalla ostamisen arvoinen on. Seikkailua, edes kevyttä sellaista, ei nykyään ole liikaa tarjolla.
Maanantai onkin sopivasti vielä vapaata intistä, niin saan eturivin paikan uusimpaan syyhyn olla antamatta allekirjoittaneelle koskaan mahdollisuutta päivittää tietoteknistä laitteistoaan
Elähän sano: tänään saapui kuin saapuikin konetta liikkeisiin. Useimpiin vieläpä reilut kolmekymmentä kappaletta. Kiikkuun itseni vedän jos näistä satseista jään ilman. Vaihdoin tosin vielä tilausta viimehetkellä Verkosta.fistä Multitroniciin, sillä sinne konetta tuli aiemmin(oli jotakuinkin pakko saada tämä hoidettua kondikseen juuri tänään), koneiden määrä varastossa ilmoitettiin suoraan, ja lisäksi kokonaishinnassa voitin sellaiset seitsemän (7) euroa. Pihi McVisukinttu talkin'. Nyt ei muuta kuin inttiin jännittämään, onnistuisiko tämä viimeinkin. Sähköpostiin olisi kyllä ihan kätevä päästä käsiksi, vuan nyt täytyy tyytyä olemaan correnspondancessa vanhempien kanssa ja varmistaa itse ainoastaan, että se toinen tilaus tosiaan peruuntui onnistuneesti.
Kävin kaupungilla kuluttamassa viimeistä valalomapäivääni, ja nappasin parillakympillä Pelimiehestä DS:lle Another Code: Two Memories -seikkailun, käytettynä. Pidempään pitänyt tätä laittaa niillä HubiHubi-kupongeilla tulemaan, mutta enpä ole saanut aikaiseksi, joten kävi tämä näinkin. Varmaan mitä mainiointa viihdettä Phoenix Wright 2 -fiilistelyjen kaveriksi intin iltoihin.
Taitaa se aika kuitenkin jonkin verran poikainkin muistot kullata. Kyllä, esimerkiksi lukio meni todella vauhdilla näin jälkikäteen ajatellen, ja mieluummin minä siellä juoksisin kuin intissä(d'uh), mutta on siinäkin omat ikävät puolensa. Perus päivätöitä ei esimerkiksi tarvitse useimmissa tapauksissa tuoda kotiin, mitä taas koulu tekee päivittäin. Toisaalta koulussa päivien pituudet vaihtelevat ilahduttavasti, ja pystyyhän siellä sluibailemaan enemmän niin halutessaan. Melkolailla +/- 0.
Se, että Phoenixejä saa reilulla parilla kympillä, on ehkä oikeutetuin asia maailmassa. Hervoton hinta-laatu-suhde. Ikävä kyllä aina ei tosiaan ole näin.
Mitähän pelejä olen itse mahtanut ostaa DS:lle Suomesta, ja täyteen hintaan? Ekan PW:n ainakin, varmaan nelisen kymppiä, tosin siitäkin lohkesi osa pois, kun tein diiliä itse konsolia ostaessa. Super Mario 64 DS:stä maksoin kai myös melko paljon, mutta silloin oli yksinkertaisesti pakko päästä pelaamaan. Muutoin ostokset ovatkin sitten olleet joko tarjouksia, käytettyjä, muuten vain sopuhintaisia taikka importattuja, ja hintahaarukka on abouttiarallaa 20-30e.
Lähemmäs neljääkymppiäkin voi ihan hyvin tietyissä tapauksissa mennä, mutta sen yli ollaan jo punaisella alueella. Ja pahasti näyttää siltä, että nykyään kaikki täysihintaiset huutavat punaista. Noh, eipä taida uuden euro-DS-pelin tarvetta ihan heti tullakaan, kun tulevien pelien horisontin täyttää PW3. Niin ja kai sitä Zeldankin voisi poistaa.
Kävin pitkästä aikaa Playssa seikkailemassa, ja mukavana yllätyksenä osa Studio Ghibli Collection -pätkistä oli laskettu taas sieltä sikahinnoistaan vajaaseen kymppiin. Spirited Away ei sattunut olemaan näiden joukossa, mutta Totoro kylläkin, joten se lähti tulemaan. Ikävää vain, ettei leffaa pääse katsomaan vasta kuin kahden viikon päästä...
Myös Stargaten kausien hintoja oli pitkästä aikaa pudotettu, vaikkakin vain reiluun neljäänkymppiin. Hillitsin siis itseni toistaiseksi, sillä eipä minulla näinä päivinä olisi hirveästi aikaakaan katsella sarjaa. Supertarjouksia(tai vapautta) odotellessa.
Höh, varmaan se slimmi on vaan niin hiljainen, että kärpäsen pierutkin alkaa häiritä. Toista se on tuon kolossin kanssa, joka heti käynnistettäessä tervehtii uskollista käyttäjäänsä suunnilleen lentokoneen nousuun verrattavissa olevalla äänellä. Silloin on kotoisa olo.
Ranskalainen kevyen mielen komedia miehestä, naisesta sekä sugar-daddyista/mammoista. Naispääosaa esittää Améliesta tuttu Audrey Tautou, mikä olikin se suurin kannustin minulle ja parille ystävälleni astella tänään leffateatteriin tapausta todistamaan.
Aivan kuten Amélienkin tapauksessa, on avainsana tästä leffasta puhuttaessa "hyvä mieli". Toteutukseltaan arkisempi kuin A, mutta samalla vielä piirun verran huolettomampi. Varsin monessa kohtaa sai nauraa ihan ääneenkin, ja hymy oli huulilla suurimman osan elokuvan kestosta. Lisäksi tässäkin kuvassa on upean piristävää musiikkia. Ranskalaisia leffoja pitäisi katsoa enemmänkin.
Lisäksi 11.9. on meikäläisen syntymäpäivä, ja luonnollisesti jokaisen Jenkin lempipäivämäärä. Planeetat asettuvat linjalleen, biaiatch!
Uus KanYe on kyllä tsekattava, sen verran vakuuttavaa matskua julli on tähän asti pukannut ulos. Sinkku miellytti, vaikken ajatuksen kanssa olekaan sitä vielä kuunnellut. Jännä nähdä, mitä kaikkea historian hämäristä KW on tällä kertaa kaivanut sämpleihinsä. On muuten sanottava, että ajoittain nykyinen sämpläys-trendi alkaa hajottamaan, ja sielu huutaa tuoreutta, mutta hei: jos se hoidetaan näin tyylillä, ei lopulta kehtaa edes valittaa. Ja tietty fiilis on aina eri, jos lainattu matsku on perin pohjin tuttua tahi sitten tuntematonta, mutta parhautta.
En ostele paljon ollenkaan levyjä, mutta koska Queen iskee, niin ostin Anttilasta kaksi ensimmäistä kokoelmalevyä. Täytyy sanoa, että oli kiskurihinta...
Itsekin tsekkailin vuoden alussa noita Queenin kokoelmalevyjä, aika yllättävää että niistä kehdataan pyytää vieläkin kahtakymppiä. Siksi päädyinkin kolmen CD:n The Platinum Collectioniin jonka sain CDonista silloin muistaakseni 29€ hintaan. Kolmannelta CD:ltä löytyvät mm. keikkataltioinnit THE SHOW MUST GO ON (feat. Elton John) sekä UNDER PRESSURE (feat. David Bowie) ja todella hyvä Fugees-remix ANOTHER ONE BITES THE DUSTISTA. Worth every penny.
Sama puketti löytyy meikäläisenkin hyllystä, ja onhan se ehdottomasti paras tapa poistaa Queenin parhaimpia. Alkuperäisiä ei silti lyö mikään, vaikka esimerkiksi Fugees-pläjäys ihan mielenkiintoinen tapaus onkin.
Ensiviikko hajottaa, koska silloin alkaa armoton tetsaus ja viikonloppuna mennään Vuosangan ampumaleirille ja poletaan sieltä n. 80km takaisin.
Samma här. Tämä viikko oli rasitusasteeltaan "palauttava", ja sen huomasi. Ensiviikko tietty on sitten jotain mallia "überraskas", ja tuo pyörämarssi Vuosangasta kruunaa kaiken.
Heheh...olenpa iloinen, että meikäläiset ei pyörää nähtykkään...
Niinno, itse taas arvostan sitä, etten hyvin suurella todennäköisyydellä joudu koskemaan suksiin kertaakaan(olettaen että palvelus jää puolikkaaseen).
Uutta puhelinta alan katselemaan nykyisen ottaessa lopputilin. Pari kertaa on tosin jo onnistunut säikäyttämään, kun tärinä on yht'äkkiä lakannut toimimasta.
Omassani sattui yhteen väliin sitä, että se ikään kuin dismissaa ääniasetukset ja päättää tuutata puhelimen soidessa ulos jotain Nokia Tunea tai muuta yhtä järkyttävää. Menee meinaan hetki jos toinenkin, ennen kuin tajuaa sen olevan oma puhelin joka soi, kun näin käy. Jälkeen päin asetuksia selatessa kaikki kuitenkin vaikuttaa olevan kunnossa, enkä vieläkään tiedä mikä kännykän softassa menee noina hetkinä pieleen. Nyt sitä ei kuitenkaan ole sattunut pitkään aikaan, ja muita vikoja 3220 ei vielä ole esittänyt.
Kohtalo haraa vastaan, ja pakottaa kituuttamaan eteenpäin 300-penalla ja modeemiyhteydellä. Pitäähän sitä nyt jonkun pitää yllä vanhoja perinteitä, jotteivat aivan pääse unohtumaan.
Näytä kirjoitukset
Kirjoitusvirheitä löytyi myös yllättävänkin paljon. Vuan entäs sitten? Vastapainoksi tarjoiltiin jälleen julmetun hienoa ääniraitaa, rakastettavia sekä ah, niin vihattavia hahmoja, nerokkaita juonikuvioita, elämääkin luonnollisempaa käyttistä, mukavia aivopähkinöitä, tunnetilojen vuoristorataa sekä paljon muuta. Pieni on taas tänä syksynä suurta.
Ainoat murheenkryynit tällä hetkellä ovat Wind Waker ja MGS3, jotka molemmat pelaisin mielelläni lävitse jotta pääsisin täysipainoisesti nauttimaan Phantom Hourglassista sekä Portable Opsista. Okamin ehtii nautiskella loppuun kunhan aikaa oikeasti löytyy(tämän pelin seurassa en halua stressata mistään muusta), ja korkkaamaton God Hand sekä ostamaton GoW2 malttavat kyllä odottaa vuoroaan vaikka joululomille, jos niikseen tulee. Mitäpä silloin muutakaan tekisi?
Mukava lämmittelykeissi tämä oli, ja mukavaa on myös se kutina, että tapauksella lienee oma iso osansa jatkossakin. We'll meet again, indeed.