Laitoin eilen illalla kaupungista tullessani PSP:n päälle musiikillisia nautintoja varten, ja ruutuun ilmestyy sellainen värisotku, jota halkoo muutama keskelle johtava halkeama. Itse näytössä ei ole jälkeäkään, vaan tämä groteski näky ilmaantuu vain laitteen ollessa päällä. Kai se on sitten johonkin kolhinut itseään, vaikken tajua missä, miten, ja kuinka se tommottees reagoi. Muuten vehje toimii niinkuin pitää, ja osa näytöstäkin näyttää kuvaa. Todennäköisesti tällaiselle vialle ei ole tehtävissä mitään, joten uuden ostoonhan se menee.
Lomat on jo melkein hälyttävästi mun kohdalla sellaista katkeransuolaista kalkkia, joka vaan muistuttaa siitä, kuinka hienoa normaali elämä on. Sen parin päivän välähdyksen pitäisi auttaa jaksamaan jälleen yksi viikko, mutta nyt se jättää vain järkyttävän kaipuun seuraavaa kohtaan. Olo on kuin nistillä, joka saa piikkiä vain kerran viikossa(eikä aina sitäkään). Ja kuitenkaan ei vaihtaisi näitä lomia poiskaan mistään hinnasta. Ärsyttävän kaksijakoinen ja ahdistava olo.
Pääasiassa viimeviikot ovat kuitenkin menneet nopeasti, kun tekeminen on paljolti(siinä määrin kuin se nyt on mahdollista) ollut mielekästä, ja kotiin on päässyt joka viikonloppu. Vielä pari kolme viikkoa seuraavaan kinekseen, joten kai näistä ajoista pitäisi lopulta kuitenkin nauttia. Ja nautinkin. Kunhan vain osaa ajaa nuo mieltä kalvavat "äiti en tahdo mennä takaisin" -ajatukset vittuun. Vaatii ajoittain pientä psyykkausta.
Mitään en kuitenkaan odota niin paljoa intin jälkeen kuin töihin pääsemistä. Kyllä, kuulitte oikein. Oulun Kaupunginteatterissa jatkuu nyt jo syksyllä Risto Räppääjä -tanssimusikaalispektaakkelin näytökset, joihin hyppään takaisin heti kunhan kotiudun. Lisäksi melko varma tanssinopettajan pesti odottaa paikallisessa tanssikoulussa. Muutamaa teatterinäytöstä olisi myös tarkoitus tehdä jo nyt syksyllä, koska tuuraajani ei pysty kaikkia tekemään(eikä toista ole) ja teatteri johto kirjoittaakin yksikköni päällikölle kirjelmän aiheesta muutamaa ylimääräistä lomapäivää koskien. Omat HL- ja KL-lomat eivät millään tule riittämään näihin, joten normaalia kautta lomien anominen ei ainakaan vielä tule kysymykseen. Tilanne on hieman erikoislaatuinen, joten saa nyt nähdä mitä kapteeni tähän sanoo. Eritoten kun pari näytöstä on loppuvuoden leirien päällä...
Hihhih, järkyttävän rönsyilevää ajatuksenjuoksua muuten. Juuri tällaiset hetket, jolloin on aikaa ajatella, ovat pahoja inttiaikana. Niin kauan kuin tekemistä riittää, ei omia fiiliksiä, kaipuita ynnä muita piruja kerkeä ajattelemaan. Kunhan pysähdyt, alkaa hajottamaan. "Jo huomenna takaisin." "Vielä 97 päivää." "Vittu niitä lopun leirejä." Pakko lähteäkin tästä toimiin, eikä jäädä murehtimaan taas seuraavaa viikkoa ja ITKK-leiriä(joka on todennäköisesti varsin mielenkiintoista shittiä, kunhan Jumala soisi sen verran ettei taivaalta koko neljää päivää sada paskaa).
Näillä eväillä jatketaan. Koittais parhaansa mukaan pitää positiivista mieltä päällä ajottaisesta hajotuksesta huolimatta. Pääsinpähän sentään puolella vuodella, ja tammikuussa elämä maistuu taas hunajalle. Eikä se niin paskaa ole nytkään. Onpahan jotain, mistä kertoa lapsilleen(muutahan elämässäni ei ole tapahtunut ) Huumorilla sitä on tähänkin asti tultu.
"Poistin tuossa kuun alussa <tuote> <ostopaikka>" "Ihan hyvä tekele..." "Turhake..." jne.
Ei varsinaisesti vituta, enemmänkin naurattaa. Puhuuko joku oikeasti tekeleistä tai ostamisen sijaan poistamisesta?
Hihhih, vanhaa kuin saippua, mutta pakko silti sanoa että kaikki tämä matsku on vissiin lainattu minulta. Paitsi "turhake". Pahoittelen aiheuttamaani huvitusta. Poistaminen on elämän suola.
Ihan hauska topikki. Luottamuksen tarve, eli kyyläyksen oletettu mahdottomuus ei haittaa yhtään. MAME toiminee kätevimmin tähän ideaan. Itsehän en nyt ehdi ladata tahi hakata, mutta toivottavasti seuraavaan ehdin jo mukaan. Pohjat vetämään tietty.
Itsehän pidin tyttöjen kanssa eilen teemaisen leffaillan, ja pöydälle oli nostettu Save The Last Dance 2 sekä Step up.
Allekirjoittaneelle ei tanssileffojen katsomiseen ole kuin yksi motivaattori: se tanssi. Juonikulultaanhan nämä ovat kaikki jopa hämmästyttävän identtisiä. Yhden kulttuurimaailman tyttö tapaa toisenlaisen maailman pojan(klassinen - hip hop), alku on takkuinen, lempi voittaa, ongelma iskee, taustalla häärii aina joku omainen(esim. äiti) joka ei tanssiin luota pätkääkään, mutta lopulta sei viekin syömmen, kaikki ratkeaa ja leffa loppuu spektaakkelimaiseen riemun täyttämään tanssishow'hon. Näyttelijät vaihtuvat, mutta leffat ovat samanlaisia. Ei voi olla huvittumatta.
Pääsääntöisesti tanssimatsku on kuitenkin siistiä, ja eritoten niistä lopetuskeisseistä jää poikkeuksetta hyvä mieli. Voisi illan siis varmaan huonomminkin viettää. Jos tällainen leffa pitäisi kuitenkin katsoa toistamiseen, skippaisin leijonanosan. Elokuvallinen arvo surullinen, harrastuksellinen tyydyttävä.
Mainittavan arvoista on, että Viimeisen Tanssin Tallennuksesta löytynyt Hip Hop Theory -kohtaus oli itse asiassa varsin riemukas, ja lisäksi täynnä asiaa. Ihan niinkuin joku olisi jopa ajatellut leffaa tehdessään.
EDIT. Ai niin, molemmissa pätkissä sen mustan musikaalisen lahjakkuuden nimi oli Miles. Gee, wonder why...?
Tuli lainattua pitkän tauon jälkeen Dragonlancea, kun sattui sotkun kirjastossa vastaan. Kyseessä siis Sielujen Sodan viimeinen osa, ja melko lailla pääjatkumon päättäjä, Kadonneen Kuun Lohikäärmeet. Ihan mielenkiintoista oli aloitella tuota lukemista, kun mistään tapahtumista ei muistanut rahtuakaan. Aika äkkiä muistin rajamailta niitä infoja alkoi kuitenkin kirjan edetessä heräilemään, ja nyt lukeminen maistaa jo hyvälle. Eeppistä lopetusta odotellessa.
Himottaisi kyllä tuon jälkeen pitää samat fiilikset, ja lueskella vaikkapa Hengen Miekka. Ensimmäinen DL-sarjasta lukemani kirja, ja siitä on nyt varmaan noin kuusi vuotta. Vähintään. Luulisi olevan nostalginen koekmus, ellei muuta.
Niin, siis jostain syystä digiboksin kautta näyttää kaksneliseiska pukkaavan, jos on mikään muu maksullinen kanavapaketti käytössä. Tässä tapauksessa se on Canal. Äiti esitteli yksi viikonloppu tuossa ylpeänä tilanteen, ja minä putosin täysin. Samana iltana pitikin sitten katsoa, kun ne ihmiset menivät nukkumaan. Ja 100% livenä! Sitä intensiteetin määrää.
Ei kyllä kiinnosta enää tämä kolmas BB tippaakaan. Ja eipä minulla sille ole aikaakaan. Kaupassa/sotkussa käydessä on kyllä mukava lukea Iltsarin kannesta niiden tuoreimmat dorkailut. Piristää kummasti.
Jep, eritoten polvi- ja selkävaivat ne ottaa vakavasti näissä ympyröissä. Ja asia on ehdottomasti parempi hoitaa kuntoon edeltäkäsin. Inttiin mentyään onkin jo vähän vaikeampi saada buranapusseja sylkevää hoitsua ottamaan asiaa vakavasti. Inttikaverini oli ainakin kuukauden ellei pari vempalla ja 600-burana-kuurilla polven rasitusvamman takia, kun veksissä halusivat "tarkkailla tilannetta vielä hetkisen ennen toimenpiteitä". Onneksi julli pääsi kirjuriksi, eikä liikunnan paljous enää tuota ongelmia...
Kirjoituksiin lukeminen on kyllä maaginen asia. Itsehän luin reaaliinkin päivän, kun taas jotkut lukevat kolme kuukautta. Muita aineita en sitten lukenut oikeastaan ollenkaan. Pikkuisen samanlaista hommaa kuin kuntoilun aloittaminen: se alkaa aina huomenna. Ainoa ero on se, että tässä murroskohta tapahtuu kun "huominen" käsittääkin jo itse kokeen. Liikunnan kanssa samanlaista rajaa ei ole, ellei sitten "huominen" sisällä veritulppaa. Missä tilanteessa ei todennäköisesti lenkkeilystä kuitenkaan tule mitään...
Noh, onneksi keväiset kirjoitukset menivät silti hyvin. Miten, en tiedä.
Mäkin alan olla pikkuhiljaa oikeasti valintojen äärellä. Pariin erilaiseen käyttöön pitäisi soitin olla:
1. Pieni ja näppärä mihin vain mukaan otettavaksi, vaatimuksena ainoastaan shuffle ja pitkä akkukesto. Radio plussaa. Esimerkiksi 512 megainen piisaisi hyvin. Eritoten armeijan pidemmille marsseille tällainen olisi kultaa. Huomattavaa on, että jo omistamani epäkunnossa oleva Sony Bean on täsmälleen mitä tähän käyttöön kaipaan. Kun vaan saisi tai ehtisi käytettyä sitä jossain näytillä, että josko siitä vielä inhimillisellä investoinnilla soittimen saisi. Todennäköisesti ei. Yhyy.
2. Isompimuistinen soitin, jota olisi kätevä pitää mukana varsinkin tanssitreeneissä ja -tunneilla. Vaatimuksena monipuoliset kategorisointimahdollisuudet, jotta pääsee tuuttaamaan ulos pelkästään tietyn tyylistä matskua halutessaan. PSP voisi ajaa tämän asian, mutta juuri kategorisointi kusee, se kun täytyy toteuttaa kansiopohjaisesti, eli yksi biisi useammassa kategoriassa on mahdollista vain, jos faili on kopioitu kaikkiin haluttuihin kansioihin. Mikä taas on tyhmää. Lisäksi 4-6 tunnin soittoaika on varsin vähän.
Sansa vaikuttaisi kyllä varsin mukavalta laitteelta näin äkkitutkinnoilla. Tai sitten voisi sortua podiin. Kattoos tässä, kun todennäköisesti isompaa vehjettä en ihan heti ole hommailemassa. Beanin kunnostus/korvaus on se akuutimpi homma, niin ei tarvitsisi kannella pespiä mukana ihan joka paikassa. Muuten se hoitaa kyllä tehtävänsä toistaiseksi.
Niin, eilen pyörähtivät lopputekstit Trials & Tribulationsista ruutuun, ja olo oli, noh, sekava. Kymmenisen päivää olen jokaisen varttia suuremman vapaan välin viettänyt Phoenixin parissa, ja nyt ei oikein tiedä, mitä sitä vapaa-aikanaan tekisi. Mieli oli samalla sekä hyvä että haikea, sen verran hieno tämäkin pelikokemus oli. Eritoten viimeinen keissi oli huuruisinta matskua pitkään aikaan, ja kokosi kuten luvattua upeasti rihmoja useista uusista, vanhoista, tutuista ja vieraista keisseistä yhdeksi huipennukseksi. Odotin paljon, ja sen sain.
Mä alan varmaan pikkuhiljaa olemaan täysin sokea sarjan mahdollisille virheille, mutta rehellisesti sanottuna se on mulle yksi ja sama. Välillä on pirun hienoa hypettyä kuin lapsi konsanaan, ja olla vieläpä pettymättä laisinkaan. Jumipaikkoja ei kolmosen kanssa tullut melkeinpä ollenkaan, liekö sitten siitä syystä, että peli olisi ollut jotenkin helpompi, vaiko siitä syystä, että tietynlaiseen "pelikuvioon" on tässä kolmen osan aikana ehtinyt tottua. Alkanut siis ikäänkuin ajatella Wrightin tavalla. Kirjoitusvirheitä löytyi myös yllättävänkin paljon. Vuan entäs sitten? Vastapainoksi tarjoiltiin jälleen julmetun hienoa ääniraitaa, rakastettavia sekä ah, niin vihattavia hahmoja, nerokkaita juonikuvioita, elämääkin luonnollisempaa käyttistä, mukavia aivopähkinöitä, tunnetilojen vuoristorataa sekä paljon muuta. Pieni on taas tänä syksynä suurta.
Monen uuden suokkarihahmon ohella Godot nousee kuitenkin ylitse muiden. Sen teeman alkaessa soida aloin pakosta hymyilemään joka kerta. No can do. Jotakuinkin täydellisen tyylikäs, viekas ja hämärä paketti. Lisäksi on tosin mainittava, että Jean Armstrongin esittely oli repeyttävintä matskua koskaan. Ei helvetti.
Näillä fiiliksillä toistaiseksi. Keisseihin voi upota syvemminkin myöhemmin, mikäli tarpeen tahi mieli tekee.
"Well, then we don't have a problem. But, we do have a penalty."
Suosin tyylikkäitä vaatteita, merkistä tahi liikkeestä huolimatta. Pikee-paitoja H&M:ltä, ale-housuja Dressmannilta, oldschool-lätsä-löytöjä kirppareilta, freshejä Adidaksen verkkatakkeja ja sneakereita mistä vaan - ja mieluiten alennuksella. Niin sanotusti täyteen hintaan tulee ostettua harvoin, vaikka pidänkin melko paljon myös merkkivaatteita(siitä syystä että ne usein ovat sekä tyylikkäitä että kestäviä, ei niinkään sen brändin takia). Juurikin kirpparit, alennusmyynnit, poistolaarit ja mallikappaleet ovat tiedostavan kuluttajan vaihtoehtoja. Isäni toimittaa työkseen yksityisyrittäjänä mainostekstiilejä sekä liikelahjoja, ja sen toimiston syövereistä on monasti tullut löydettyä ties mitä aarteita vanhojen mallikappaleiden muodossa.
Kengät ja lätsät ovat erityisesti sydäntäni lähellä.
Kappas, minen olekaan ainoa. Nytkin voisin istua hakkaamassa pleikkarilla edelleen kesken olevaa Okamia(kiitos intti), mutta sen sijaan luen lautaa. Näin.
Osasyyllinen on tietty ajan puute. Armeija on tälle syksylle viimeinen niitti pelaamisen vähentämiseen, mutta ei minulla mitenkään liikaa sitä aikaa ole nykyisin muutenkaan. Toinen vaikutin lienee myös se asenne, että haluaisi mielellään pelata pelejä rauhassa. Ei tuota toosaa jaksa hinkata päälle puolen tunnin raon vuoksi. Boardit täyttävät nämä raot mitä mainioimmin. Silti ei voi kieltää, että jollain tavalla ne kiinnostavatkin melkeinpä enemmän juuri siinä hetkessä. Tai sitten kyse on vain totutusta tavasta. Hassua.
Kannettava pelaaminen on laudan ohella loistanut elämässäni kirkkaalla liekillä jo pidempään. Luonnollisesti intissä se on suunnilleen ainoa vaihtoehto, mutta pelaan paljon PSP:llä ja DS:llä myös himassa. Se on vaan niin pirun vaivatonta, ja soveltuu jotenkin paremmin lyhyempäänkin rakoon. Eikä tietenkään esimerkiksi uuden Phoenix Wrightin syrjäyttävä voima auta juuri nyt asiaa laisinkaan. Jos aikaa vain on, ei vaihtoehtoja ole kuin yksi.
Mutta loppujen lopuksi, mitäpä sitä huolehtimaan. Elämä kulkee omalla painollaan, ja pelaaja pelaa silloin kun tekee mieli ja sitä mitä tekee mieli. Ei tämän päivätyö pitäisi olla. Tai sitten siitä pitäisi saada liksaa. Ainoat murheenkryynit tällä hetkellä ovat Wind Waker ja MGS3, jotka molemmat pelaisin mielelläni lävitse jotta pääsisin täysipainoisesti nauttimaan Phantom Hourglassista sekä Portable Opsista. Okamin ehtii nautiskella loppuun kunhan aikaa oikeasti löytyy(tämän pelin seurassa en halua stressata mistään muusta), ja korkkaamaton God Hand sekä ostamaton GoW2 malttavat kyllä odottaa vuoroaan vaikka joululomille, jos niikseen tulee. Mitäpä silloin muutakaan tekisi?
Ensimmäinen keissi on nyt pelattu, ja toista aloitettu. Aloitustapaus oli kyllä todella hyvä, niin tarinaltaan kuin hahmoiltakaan. Etenkin silminnäkijä erottui edukseen hurmatessaan tuomarin ja syyttäjän. Myös Grossbergin hahmoa oli kehitetty eteenpäin.
"Ah, my hemorrhoids, you see."
Heh, itsekin pelailin tänään herättyäni ekan keissin loppuun. Eilen siis aloitin, kunhan kotiin intistä vain pääsin. Paynen vanha uljas ulkomuoto pudotti kyllä heti. Kukapa olisi arvannut, että se heiluttelikin edellisissä osissa olematonta fledaansa. Mukava lämmittelykeissi tämä oli, ja mukavaa on myös se kutina, että tapauksella lienee oma iso osansa jatkossakin. We'll meet again, indeed.
Musiikkitarjonta oli monilta osin tietty trailerimateriaalista tuttua, mutta uusiakin kipaileita ehdittiin kuulla. Ja toimivaa matskuahan on kyseessä. Niihin muutamaan tuttuun biisiin oli ehtinyt tottua täysin erilaisina versioina, kun ei ole malttanut olla kuuntelematta, mikä aiheutti sekavia fiiliksiä. Lopulta näitä ei kuitenkaan voi olla fiilaamatta, ja todennäköisesti peliajan lisääntyessä musiikkitarjontaan kasvaa entistä enemmän kiinni.
Kuvallinen ilmaisu loistaa jälleen. Eniten odotin heti alusta asti sitä takuuvarmaa käännekohtaa keissin lopussa, jossa totuus paljastuu, ja en turhaan. Yleensäkin ne ovat ne pienet yksityiskohdat jotka tekevät Phoenixeista niin ilahduttavaa katseltavaa. Ja sitä tarjoillaan jälleen.
Olo on uudenkin osan parissa varsin kotoisa, eikä lopettaa meinaa millään malttaa. Siksipä: ei muuta kuin seuraavan keissin kimppuun.
Voi vittu... Elämäni aikana ei varmaan koskaan ole vituttanut näin paljon kuin nyt. Siirryttiin tänään viesti-AUKiin. Meille oltiin kerrottu, että meistä valmiusjoukkohepuista piti muodostaa oma viestijoukkue, jolla on oma 1. JK:sta tuttu kouluttaja ja johtaja.
No ei helvetissä, meidät sekoitettiin muiden kansallisen puolen viestivässyköiden kanssa sekaisin. Nämä jätkät eivät osaa edes marssia, saatana. Helvetti, kun minulle ei napsahda oppilasjohtajan nakkia kertaakaan koko AUKin aikana. Kyllä puntit tutisisi silloin ja ruodutkin särmäisi.
Niin että 2.VK:hon siirryit. Sano kavereille terveisiä.
Tuota, taatusti meno on leppoisampaa kuin jossain jäkkipesäkkeessä. Ja muutenkin tavat vaihtelevat yksiköittäin varsin paljon. Meillä kävellään järjestäytyessä, juostaan ojennettaessa, ja näin edespäin. Itse koin vähän samoja fiiliksiä 1.VK:hon siirtymisestä. Pinkka-punkkia niillä ei ole suunnilleen koskaan(en valita), jäpittäessä äijät nojaa sänkyihin ja ottaa suunnilleen nokosia ja muuta sellaista. Lisäksi stressaa se, että yksikössä on noin miljoona alikessua, joita pitäisi nyt sitten alkaa opettelemaan. Ja koksut päälle. Koko homma suunnilleen alusta. Onneksi omiakin johtajia tuli vino pino mukana, niin on jotain pohjaa.
Siitähän tässä kuitenkin on kyse, että oma maa mansikka. Tough luck. Nyt on korpisotureidenkin opeteltava sopeutumista.
Muutto oli kyllä kokemus sinänsä. Koko Puolustusvoimien tarjoama maallinen omaisuus kerralla selkään ja pihalle. Täkyvarustus sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyvä kun jaksoi portaat kolmanteen kerrokseen kivuta.
Hirveästi ei siis ole aikaa tuijotella mitään sarjoja nyt syksyllä. Housen jaksot kössin tupakaveriltani, ja katselen niitä läppäriltä kun aikaa on. Muuten telkkari saa odottaa.
Dexter on kyllä ihan jännä sarja, sitä kun on tullut katseltua nyt keväällä Canalilta. Orgasmia en silti saanut, että voihan siinä ylihypeäkin olla nähtävissä. Asetelma on kuitenkin harvinaisen herkullinen, ja kuvasuunnittelullisesti sarja on tyylikäs. Alku-creditsit saavat aikaan kylmiä väreitä, mikä on jo todiste jostain voimasta. Katsoneet tietänevät mistä puhun.
Maanantainahan tuo kolmonen oli jo näköjään lähtenyt matkaan, mikä tarkoittaa sitä, että sen pitäisi saapua ensi viikolla. Onpahan viikonloppulomalta jotain odotettavaa.
Voisipa intistäkin lintsata kuten koulusta aikanaan(who am I kidding, harvoin oli munaa siihenkään)...
Eipä tuo nyt oikeastaan niin kaukaa haetulta kuulosta, kun sarjassa on nähty vampyyri, hieman tuhti rullaluistelija-pommittaja, satavuotias tarkka-ampuja, genitaalien kourimista kahteen otteeseen, identetiteetin siirtymistä toiseen ruumiiseen käden kiinnittämisen kautta, Fission Mailed ja "I need scissors! 61!" ja niin edelleen.
Ovathan nuo nyt aika lähellä ensimmäisen MGS:än pomoja jollain tasolla ja Merylin ja Liquidin mukanaolot ihan vain lisäävät epäilyjä.
Mutta silti. . . "RAAAAGE"
Hupaisaa huomata, että suurin osa tästä hallusinogeeni-tarjonnasta löytyy nimenomaan Sons of Libertysta. Kreisi stooriko? Naah...
Ykkönen on pirun tasapainoinen kokemus, ja sen hahmogalleriaa ei vain voi voittaa. Erikoisia mutta tavallisia bosseja, joiden stoorit ensinnäkin kerrotaan juurta jaksaen, niillä on vaikutusta tarinan kulkuun, ja ne vieläpä kiinnostavat. Kakkonen vei koko paskan aivan uusiin sfääreihin ykkösen pohjalta, mutta onnistuu uskomattomasti tasapainoilemaan järkevän ja umpihullun välillä ilman, että touhu alkaisi vituttamaan. Juuri siksi rakastan kakkosta, vaikka esimerkiksi sen bossit eivät nousseet ykkösen tasolle(vaikka hyviä olivatkin).
Ikävä kyllä kolmosessa taas painotettiin friikkiyteen, ja unohdettiin taustat. Mistä pirusta nämä tulivat, mikä niitä ajaa? The End on luonnollisesti nerokkaassa hulluudessaan ja pelattavuudessaan se positiivinen poikkeus, mutta muuten bossit olivat vain kylmiä kuoria jotka piti raivata pois tieltä. Vaikkakin ihan mukava suurinta osaa niistä silti oli pelata. Ikävästi näyttää, että nelonen vie tätä edelleen pidemmälle. Ei tämän mitään fantasiaa sentään pitäisi olla. Nyt jos koskaan tullaan kaipaamaan selityksiä.
Noh, onhan meillä sentään iki-ihana Liquid, jota on piru vie mahdoton saada hengiltä. Tulee kovasti mieleen Boriksen eliminoimisen ongelmat Snatchissa. "...fuck you..."
Ai niin, odottaako kukaan muu uusimpia uutisia Raidenin ja Rosen suhteen etenemisestä? Luulisi itsemurhaninjailun jotenkin vaikuttavan muutenkin epätasapainoiseen ihmissuhteeseen... Codec, vapauta kerronnallinen mahtisi!
Perskeles, tätä pitäisi ehdottomasti päästä kokeilemaan. Nythän sitä voi jo harkita pelien ostamista PC:llekin tarpeen ja pakon vaatiessa, kun tuo uusi kone on täällä. Pikkasen taitaa silti tehdä tämän kanssa tiukkaa, prossu ja RAM riittänee kyllä, mutta näyttis jäänee pikkasen lyhyeksi, ja äänikortista en taas osaa sanoa mitään.
Kenenkähän luokse pääsisin koeajamaan Bioshockia....?
Hehei, jopa ainakin yksi jonkin tason fani löytyi. Tuollaisen biisin mainitseminen muuten kertoo, että on kuunneltu tai kuultu vähän enemmänkin kuin Billie Jeanit Jaksoselta.
Jeh, on kyllä. Varsinkin tuo kipale on muuten breikki-piireissä varsin arvostettu teos. Jacksonit on sitä laadukkaampaa tanssimusiikkia, monen muun meriitin ohella.
Uusi sukupolvi on alkanut, ja läppäri on viimein saapunut.
Tämä viikonloppu onkin sitten mennyt tuolla leikkiessä. Itse kone näyttöineen näyttää Hyvältä, toimii kuin häkä, eikä Vistakaan ole hajottanut ainakaan näin alkumetreillä, vaikka tietty käyttökään ei mitään syvällistä ole ollut. Lähinnä olen viilaillut kansiojärjestyksiä ja monia asetuksia järkevämpiin muotoihin. Tänään ostin myös langattoman usbihiiren. Nyt ei tarvitse kuin saada vanhan koneen tärkein sisältö dumpattua tähän, ja laajakaistaa tulille, niin hyvä on. Vaan sitä odotellessa, eh...?
Pitää tällä välin raijata kone inttiin ensiviikolla, ja nyysiä jotain matskua kaverin ulkoiselta kovolta, jonka se uhkasi tuoda tarjolle. Tältä näytöltä kelpaa jo matkoilla viihdettä tuijotella.
Täälläkin on perjantaista asti ollut 6kk palvelus confirmed. Tiukille kyllä veti, kun kaikkien varsinaisten haastattelujen jälkeen yksikkömme varapäällikkö veteli vielä hihasta tuolla Vuosangassa, ja pyysi perustelemaan että miksi en halua AUKiin. Sillä oli kuulemma pari "pätevää mutta halutonta" harkinnan alla. Sen ilmiselvän(en halua, tahdo, pysty enkä kestä) lisäksi perustelin miehistö-kaipuutani keväisellä teatterityöskentelyllä ja muilla tanssijutuilla. Koko viikon jännitti ihan pirusti, että uskoiko se, ja melkoinen kivi vierähti sydämeltä kun en nimeäni valittujen listasta perjantaina löytänyt. Mukavaa, että tämä järjestyi näin, ilman että tarvitsi perseillä itsensä sieltä ulos.
Vuosangassa oli mullakin ihan mukavaa. Ilmat hellivät kerrankin, ja ammunnat olivat pääosin veikeää touhua, syöksyillä kovat piipussa pusikkoihin räimimään. Iltanuotsikalla oli fiilistä, ja unikin maistui teltassa todella hyvin. Totta puhuen liiankin, sillä unta näillä leireillä jää selkeästi eniten kaipaamaan. Minua väsyttää päivästä toiseen kassulla, saati sitten kun leirillä on mahdollisuus maksimissaan reilun neljän tunnin uniin. Ensimmäisenä yönä olin kipinässä 4-5, toisena taas 3-4, ja kumpanakaan kertana ei enää ollut järkeä alkaa uudestaan nukkumaan, kun herätys on kuitenkin puolen tunnin sisään kipsun loppumisesta.
Myöskin pyörämarssi sujui nopsaan, kunhan alkuhatutuksesta selvisi, ja kasarmillepääsy iltahämärissä oli varsin hienoa. Suihkuun ja nukkumaan. <3
Ensiviikolla olisi sitten p-kauden lopuksi yksikönvaihto, joko 1.VK:hon tai EK:hon. Vähän se harmittaa, sillä sekä kouluttajissa että johtajissa on meillä pirun asiallista porukkaa, eikä uusien tuttavuuksien tapoihin juuri nyt hirveästi kiinnostaisi tutustua. Vaan eiköhän se siitä, ja todennäköisesti osa alikessuistakin siirtyy mukana.
Kohti tammikuuta.
Peeäs. Näinkös mie sua zoukka tuossa alkuviikosta kirjastossa? Alkaa naamamuisti tehdä tepposia tuossa lyhyiden hiusten maassa. Ja vielä kun olit mennyt torstaista koneaikaasi aikaistamaan, niin en silloinkaan päässyt itse teosta yhyttämään.
Yeah, baby!! The Life of the party on varmaan näinäkin päivinä yksi maailman parhaista biiseistä. Valehtelematta. Ja tietty lukemattomat muut kuolemattomat klassikot. Jos ei tiedä, on velvollisuutenne perehtyä.
Sitten siinä ei kyllä ole kovinkaan hyvä musiikillinen taso. Duskissa kun pyöri hissimusiikki taustalla.
Olen kyllä eri mieltä. Hotel Duskissa on erinomaiset musiikit. Jopa niin hyvät, että en muista viimeaikoina pelanneeni peliä jossa olisi paremmat.
Samoin. Pirun leppoisia ja jatsikkaita biisejä, jotka sopivat peliin kuin nyrkki silmään. Vaikka nyt Another Coden läipelanneensa(lyhyt, mutta ihan kiva) löytyi siitäkin pari varsin kaunista viisua.
Mistään Phoenixeista ei nyt silti tietenkään puhuta.
Millaisia mietteitä pelistä? Minun on kanssa pitänyt tuo hankkia, lähinnä Hotel Duskin innoittamana, mutten ole vielä sitä uskaltanut ostaa. Nyt sen saisi EB Gamesista edullisesti käytettynä ja sen ostaminen himottaa paljon. Onko se siis ostamisen arvoinen?
Käytettynä tai muuten vain halvalla ihan hyvä ostos, mutta täyteen hintaan ei. Muutamat puzzlet hyödyntää DS:n ominaisuuksia nerokkaasti. Kiva pieni seikkailu, mutta harmittavan lyhyt. Hotel Duskia en ole pelannut, joten vertailu ei minulta onnistu.
Ensivaikutelman perusteella yhtyisin tähän. Saman tyylinen kuin Hotel Dusk, mitä nyt siinä ulkoasu on viety vielä pari askelta pidemmälle. Musiikeissa HD vie tätä selvästi, pelimaailma vaikuttaa toistaiseksi mukavan karismaattiselta, ja pelaaminen on luontevaa(mitä nyt pieniä epätarkuuksia havaittavissa ajoittain). Stoorista on vielä vaikea sanoa mitään, mutta odottaisin melkoisesti HD:n linjaista shittiä: pikkusievää ja semi-kiinnostavaa. Innostuin aikanaan HD:stä alusta lähtien piirun verran enemmän kuin tästä, ainakin toistaiseksi. Kattoos nyt.
Tarkemmin myöhemmin, mutta varmaankin tämä halvalla ostamisen arvoinen on. Seikkailua, edes kevyttä sellaista, ei nykyään ole liikaa tarjolla.
Maanantai onkin sopivasti vielä vapaata intistä, niin saan eturivin paikan uusimpaan syyhyn olla antamatta allekirjoittaneelle koskaan mahdollisuutta päivittää tietoteknistä laitteistoaan
Elähän sano: tänään saapui kuin saapuikin konetta liikkeisiin. Useimpiin vieläpä reilut kolmekymmentä kappaletta. Kiikkuun itseni vedän jos näistä satseista jään ilman. Vaihdoin tosin vielä tilausta viimehetkellä Verkosta.fistä Multitroniciin, sillä sinne konetta tuli aiemmin(oli jotakuinkin pakko saada tämä hoidettua kondikseen juuri tänään), koneiden määrä varastossa ilmoitettiin suoraan, ja lisäksi kokonaishinnassa voitin sellaiset seitsemän (7) euroa. Pihi McVisukinttu talkin'. Nyt ei muuta kuin inttiin jännittämään, onnistuisiko tämä viimeinkin. Sähköpostiin olisi kyllä ihan kätevä päästä käsiksi, vuan nyt täytyy tyytyä olemaan correnspondancessa vanhempien kanssa ja varmistaa itse ainoastaan, että se toinen tilaus tosiaan peruuntui onnistuneesti.
Näytä kirjoitukset
) Huumorilla sitä on tähänkin asti tultu.
Kelaperse kuittaa.
Kirjoitusvirheitä löytyi myös yllättävänkin paljon. Vuan entäs sitten? Vastapainoksi tarjoiltiin jälleen julmetun hienoa ääniraitaa, rakastettavia sekä ah, niin vihattavia hahmoja, nerokkaita juonikuvioita, elämääkin luonnollisempaa käyttistä, mukavia aivopähkinöitä, tunnetilojen vuoristorataa sekä paljon muuta. Pieni on taas tänä syksynä suurta.