Crash Bandicoot Trilogy Switchillä.

Päätin korjaa aukon sivistyksessä ja pistää Sonyn maskotin tulille Nintendon konsolilla (hihi). En ole tätä käytännössä ennen palannut, pieniä pikaisia testejä lukuunottamatta. Ja nyt on pakko kysyä: Onko Crash Bandicoot itseasiassa vain paskaa? Ensimmäinen siis. En vain saanut ohjaukseen minkäänlaista kunnon tuntumaa. Hyvä tasoloikka menee yleensä parin ensimmäisen kentän jälkeen selkärankaan ja reflekseihin. Nyt useamman kentän jälkeen tuntui että menin koko ajan arvalla hyppäänkö oikein tai pyörähdänkö oikein. Kerrankin jäin pyörimään apinan viereen niin että animaatio jopa osui apinaan, mutta huidoin silti ilmaa.

Ohjaus tuntuu muutenkin todella löysältä. Esim. Mariossa ohjaus on tiukka ja asiat tapahtuu juuri silloin kun nappia painaa. Crash tuntuu yhtä laiskalta kuin alkuesittelyjen jälkeen voisi kuvitellakin. Hyppiminen esim. bonus kentissä laatikoiden päällä on... erikoista. Tuntuu että koko homma pitäisi hoitaa silmät kiinni, niin ruutu ei häiritsisi rytmiä. En ehkä pistäisi input laginkaan piikkiin, mutta ohjaus on vain tahmea. Lähimpänä tulee mieleen ohjainten rikkoja SNES ajoilta: Bubsy. Se oli samanlaista tervaista arvailua.

Voihan olla että vika on nyt Switch versiossa. Jos se on ryssitty. Tuntuu vähän ajan tuhlaukselta käyttää tähän tunteja elämästä.

N.Sane Trilogyssä jokainen peli on samasta muotista, joka on lähimpänä alkuperäistä Crash 3. Ykkösen ja kakkosen kenttäsuunnittelu ei ole tehty sen ehdoilla.

Tässä olisi muutama hyvä aloite allekirjoitettavaksi 

https://www.greenpeace.org/finland/toimi/eifossiilimainoksia/
Fossiilimainokset bänniin

https://schoolmilk.org/
kauramaidot yms. koulumaitotuen piiriin

https://furfreeeurope.fi/
turkistarhauskielto EU:n alueella

[Kirby and the Forgotten Land]

Kirby and the Forgotten Land

Forgotten Landia hehkutetaan ensimmäisenä kolmiulotteisena Kirbyseikkailuna, mitä se tavallaan on ja tavallaan ei ole. Parhaan Kirbyn, Planet Robobotin minipelinä nähtiin jo 3D Rumble, josta kehitettiin lopulta oma tuotteensa Kirby's Blowout Blast. Kopiokykyjä näissä ei ollut, ja kentät koostuivat irrallisista pikkuhuoneista. Nyt kun on täysiverisen seikkailun aika, on fiilis kahtiajakoinen, sillä kolmiulotteisuutta ei lopulta hyödynnetä hirveästi. Korkeuseroja tai tasohyppelyä on läsnä lähinnä triviaalisti, eikä Kirby pysty edes hyppäämään kovin korkealle. Enemmän seikkailu tuntuu ylhäältäpäin kuvatulta 2d:ltä. Sinänsä homma toimii ja on kiitettävää vaihtelua kaavaan, mutta lopulta kyseessä on juurikin sellainen peli mitä modernilta Kirbyltä on totuttu odottamaan niin rakenteen kuin sisällön osalta. Raskaampi irtiotto jäi nyt toteutumatta.

Totutusti iso osa Kirbyn viehätystä ovat monipuoliset taistelutaidot. Vauvojen leikkikalusta saa ilon irti, kun saa toteuttaa itseään omalla pelityylillään. Valitettavasti tällä kertaa kopiokykyjen liikevalikoima on tavallista suppeampi. Hyökkäyksiä on korkeintaan neljää sorttia: normaali, rämpytys, lataus ja ilma-isku. Neljän sivun tappelupelikombot ovat jääneet historiaan, joille oli aiemmin ilo hekumoida - ja pelata lopulta vain hakkaamalla perusiskuja. Kykyjen suppeutta korvataan sillä, että tällä kertaa kopiokyvyt pitää kehittää korkeammille tasoille, jotta ne alkavat oikeasti tappaamaan porukkaa ja ovat hauskoja käyttää. Suosikkikykyni olivat uusista mörssäri, jolla tähtääminen todella hyödyntää kaikkia kolmea tilan ulottuvuutta, sekä vanha kunnon vasara. Kankea ja järeä moukari, joka täyteen ladattuna pistää pomot päiviltä yhdellä osumalla. Pomotaisteluissa pelin vahvuudet pääsevätkin parhaiten esiin. Ehkä Kirby onkin aina ollut enemmän tappelupeli kuin tasoloikka.

100% läpi tuli tahkottua myös, eli kai Forgotten Landin pitää top 5 kirbyihin kuulua. Vaikka peliä ei pystykään pelaamaan kuin yhden radan kerrallaan ennen sokeriähkyä. 3,5/5

Gunvolt Chronicles: Luminous Avenger iX

Luulin jo pelanneeni tämän, mutta enpäs sitten ollutkaan. Ja nyt tästä on jo toinenkin osa! Menen jo ihan sekaisin näissä turhissa megamankopioissa hyvien megamanien tekijöiltä. Kyseessä siis on Gunvoltin poikaystävän Copenin oma peli, jossa puolirobottipoika ampuu ja syöksyy tiensä läpi kahdeksan alueen ja ryöstää pomojen aseet itselleen. Jos kuolet pelissä, puolialaston teini-idoli palauttaa pelaajan henkiin. Tämä on niitä pelejä joissa ohitetaan suosiolla kaikki animedialogi, muuten ei mielenterveys kestä.

Kenttäsuunnittelua joko ei ole tai se vaan kierrättää ideansa suoraan Mega Man -sarjasta. Tasohyppelyn sijaan keskiössä on ennätyspisteiden kerääminen. Tehdäkseen kunnolla runtua Copenin tulee ensinnä tähdätä kohteeseensa syöksymällä tätä päin. Ruutu välkkyy ja kertoimet paukkuvat, mutta mitään järkeä ei touhussa ole, eivätkä rpg-hölynpöly ja ladattava panoslipas kehitä kaavaa mielekkääseen suuntaan. Pomotaistelut ovat onneksi ihan mainioita.

En kokenut pelin aikana mitään tunteita, mutta tavallaan olin siihen ihan tyytyväinen. Kestoa räiminnällä on vain pari hassua tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi.

Earthbound Beginnings

Sympaattinen klassikkopeli, jota en suosittele kenellekään. Earthbound ja Mother 3 olisivat parempia pelejä ilman mitään RPG-humpuukia, mutta ensimmäinen peli käy jo työstä. Taisteluissa ei ole mitään mieltä, mutta onneksi autobattlella voi kytkeä aivot pois pelistä. Eikä grindaus ole pahin osa peliä. Jos haluaa palata kauppaan ostamaan porukalla varusteita, pitää kiertää kahden luolaston kautta. Rajallinen inventaario tuottaa hämminkiä, ja kesken seikkailun joutuu peruuttamaan takaisin kaupunkiin tyhjentämään kasseja, jotta taskuihin mahtuu taas kymmenen kuittia. Kenttäsuunnittelu on roskaa, suorilla reiteilläkin voi eksyä kun tyhjää tilaa on joka puolella. Toki muistettavia kommelluksia ja söpöä dialogia on tarjolla runsaasti, mutta eivät ne tee kokonaisuudesta wörttiä. Parhaat ideat kuitenkin kierrätetään suoraan Earthboundiin.

Peliaika: 14 ja puoli tuntia
Arvosana: 2/5

Celeste

Oli ihan ok tasohyppels. Kenttäsuunnittelu on aika yksiulotteista kapteeni käskee -temppurataa, jossa luovuudella ja vaihtoehdoilla ei ole sijaa, mutta temput eivät onneksi ole mahdottoman pikkutarkkoja suorittaa. Keräilyrihkama ja salareitit tuovat sitten oman variaationsa soppaan. Lähintä verrokkia Super Meat Boyta en jaksanut oikeastaan yhtään, mutta Celesten tilskutin ihan mielelläni pienissä erissä.

Pelin keskeinen mekaniikka on tuplahyppy/syöksy. Se on ihan ok, mutta liike on niin välitön, ettei sitä pysty kesken korjaamaan kuten hyppyä. Tämä tekee pelaamisesta vähän turhauttavaa, sillä kantomatkan arviointi on vaikeaa ja pienet virheet johtavat helposti kuolemaan.

3/5. Switchillä pelasin.

The Legend of Zelda: A Link to the Past

Keräsin kaikki esineet, muutaman ohi jääneen sydämenpalasen sijainnin lunttasin netisä. Aikaa urakkaan kului 14 tuntia.

Zelda Kolmosta pidetään usein sarjan merkkiteoksena ja kaavan määrittäjänä. Minulle se on enemmän välimuoto ensimmäisen osan avoimen toimintaseikkailun ja Link's Awakeningin rajatun esinepulmailun välillä. Vähän tökkii miten koko peli kannattaa pelata valmiiksi pureskellussa järjestyksessä, mutta sen voi aina luntata kartasta, ettei tarvitse umpikujissa hakata päätään seinään. Suoraviivaisuus ja toiminnallisuus riemastuttavat, myös luolastoissa. Persoonallisten labyrinttien suurimmat pulmat liittyivät navigaatioon huoneiden välillä, mikä on hauskaa, paitsi silloin kun lopussa joutuu pelaamaan koko sokkelon uusiksi päästäkseen vääntämään yhtä vipua.

Mainio kaksoismaamekaniikka esitellään ensimmäistä kertaa, ja toteutuskin on keskivertoa parempaa. Kertaamalla kartan kahteen kertaan jäävät maamerkit mieleen, ja pienien erojen bongaaminen johtaa salaisille aarrekätköille. Portaaleja Ganonin hallitsemaan Pimeyden Maailmaan olisin kaivannut enemmän liikkumisen helpottamiseksi. Se, ja moni muukin asia on toteutettu paremmin A Link Between Worldsissa, mutta eipä ALLTP varsinaisia virheitäkään sisällä. Arvosanaksi 5/5 ja kuudenneksi parhaan Zeldan titteli. Nyt olenkin kahlannut jokaisen legendaarisen pelisarjan osan läpi, hyvissä ajoin ennen Breath of the Wildin jatko-osaa.

[Puddle Knights]

Pelasin hiljattain läpi suomalaisen puslepelin Puddle Knights. Käytin pelaamiseen ammattilaisten suosittelemaa Nintendo Switch -viihdejärjestelmää, jolla pelinautinto olikin verrattoman välitön käyttäen hyväkseni konsolin uraauurtavaa kannettavuusteknologiaa. Pelin voi lunastaa itselleen myös Valven höyrymyymälästä.

Bakteerikammoinen aatelisen pitäisi kulkea maaliin, mutta matkan katkaisevat kuraiset lätäköt, joille astuminen ei käy arvoon. Onneksi hänellä on kätyrinään ritari, jonka takana viilettävä viitta on sopiva peittämään sotkuiset paikat. Viitta seuraa ritarin perässä, ja ohjattavaa hahmoa vaihtamalla on aika kuljettaa aatelinen liepeiden päältä turvaan. Perusmekaniikat ovat hyvin luontevat, eikä niitä tarvitse pelaajalle erikseen selittää. Kentissä on hyvä selkeä focus ja ne opettavat pelin jipot pikku hiljaa.

Pääkampanjassa maailmoja on kahdeksan kappaletta, ja niistä jokainen esittelee uuden villin idean. Uudet mekaniikat ovat enimmäkseen keinotekoisia, mutta toimivat hyvin vaihteluna. Maailman alussa myös vaikeusaste nollautuu, mikä antaa pelaajalle palkitsevan hengähdystau'on ja tilaa leikkiä uusilla vempaimilla. Kikoista eniten inhosin viitan repimistä. Tämä jekku on käytettävissä jokaisessa radassa, jossa on kaksi ritaria, ja se avaa aivan liikaa mahdollisuuksia. Pelaajaa kiusoittaa koko ajan repiä viitasta pala avuliaaseen kohtaan, mutta ylimääräinen liike tekee radan läpäisystä mahdottoman - ilman että pelaaja saa tästä välitöntä palautetta. Jokainen ruutu, johon kangas repeytyy tekee kartasta erilaisen, mikä tekee mahdollisten liikkeiden määrästä tolkuttoman suuren. Jäinkin pari kertaa kunnolla jumiin, kun olin pyörinyt ympyrää väärin leikatun palan kanssa. Muita vaikeuksia pelin kanssa ei oikein ollut. Mikään läpihuutojuttu ei yksikään rata ollut, mutta pelaamisessa on jatkuva etenemisen tunne. Palaset loksahtavat varsin sujuvasti paikoilleen kun hetken pohtii ja leikkii.

Audiovisuaalisesti peli kaipaisi pientä silausta, vaikka se nyt ei ole pusslepeliltä kaikkein oleellisinta. Maali on vain abstrakti valokeila, jonne päästyä peli vinguttaa kanteleella pari nuottia. Tästä ei jää minkäänlaista saavutuksen tunnetta. Kokonaisuutena pelin ilme on funktionaalinen, joskin laskusiltojen hahmottaminen vaatii useamman hetken. Taustojakin on pari erilaista, mutta ne eivät näy kenttien rakenteessa mitenkään. Vaikka steriiliin puzzleiluun kuuluu panostaa, voisi peli tarjota myös enemmän vaihtelua. Pelasin hiljattain erinomaisen NES:n pulmapelin Solomon's Key 2:n. Siinä oli kenttiä, jotka ensisijaisesti olivat siistin näköisiä pelata, sekä reaaliaikaisia haasteita tarjoavia pomotaisteluita. Lätäkköritareiden kenttäpalikkapakki tarjoaisi mahdollisuuden vaikka hienon sillan tai linnakkeen tekemiseen, mutta ainoat muistettavat radat ovat pari abstraktia kuviota.

Kun pelaamisen makuun pääsee, hurahtaa lätäkköritareiden parissa nopeasti maailma jos toinenkin. Vaikka jotain juttuja jäi hampaankoloon, ne voi kaikki ohittaa indiepelin kehitysajan ja budjetin rajallisuudella. Kehitystiimi ansaitsee siis pelkästään kehuja. Suosittelen peliä puzzlennälkäisille pikku vintiöille

Vähän kaksijakoiset fiilikset tästä. Yksi Splatoon konsolille riittäisi, Kakkonen on edelleen aktiivinen ja hyvä peli. Toisaalta sekin on jo 5 vuotta vanha kun kolmonen pusketaan ulos. Toivottavasti kolmonen tarjoaa tarpeeksi erilaisen kokemuksen kakkoseen nähden.

Splatoon edustaa nintendon pelisuunnittelua freeseimmillään, eli ei tätä voi välistäkään jättää millään ilveellä.

Itse nautin Ultimaten hahmokavalkadista hymyssä suin. Melee on sitten pelaamista varten

Ei konsoleita tule ostettua koskaan jos seuraavat vehkeet pelottavat.

Pistetäänpäs sitten toinenkin satsi. Tällä kertaa mukana on pelkkiä lastenmariopeleejö

Paper Mario: The Origami King - Autumn Mountain Battle
Mega Man ZX - Green Grass Gradation
Castlevania II: Belmont's Revenge - New Messiah
Kirby: Planet Robobot - Mind in a PROGRAM

MTG buumiin liittyy vahvasti myös MTG Arenan suursuosio, joka on nostanut myös pahvien menekkiä.

ZeroRanger - Unstopping
Super Mario Maker 2 - Title
Shin Megami Tensei - Ginza
Super Smash Bros. Ultimate - Galaga medley

[Paper Mario: the Origami King]

Paper Mario: the Origami King tuli korkattua. En osaa sanoa pidänkö tästä vai en. Maailma on söpö ja sitä on kiva tutkia, eivätkä mekaniikat ole yhtä rikkinäiset kuin Sticker Starissa. Mutta muistelisin Sticker Starin olleen ainakin rivakka ja tiivis seikkailu. Origamikunkku sen sijaan haluaa koko ajan haaskata pelaajan aikaa johonkin. Mario kävelee hitaasti ympäristön kokoon nähden, lataustaukoja on kaikkialla ja taistelut keskeytetään ilmoituksilla että nyt on muuten Marion vuoro pelata (aijaa). Taistelut eivät oikeastaan edes rpg-taisteluja, vaan enemmänkin pulmia, joissa pelaajan pitää asettaa viholliset muodostelmaan lyödäkseen ne yhdessä vuorossa. Taistelun alussa viholliset vielä näyttävät miten tämä tehdään. Taisteluiden lisäksi myös muut mikrohaasteet toistavat itseään nopeasti: koko ajan pitää olla heittelemässä konfetteja (useita kertoja), jättigoombaa pitää hakata selkään viidesti ja Toadit pitää nuijia edustuskuntoon. Tarina on ihan symppis, mutta puuduttavassa dialogissa kerrataan mitä juuri äsken tapahtui. Eikä tekstinopeutta voi säätää.

Ainakin Paper Marion fanit saavat olla tyytyväisiä, sillä pelissä on taas jonkin muistettavaa persoonallisuutta, kaheleita hahmoja ja outoja sattumuksia. Rehellisesti minua ei kiinnosta, minne mennään ja mitä tapahtuu.

[Idiootin]

Sain luettua Dostojevskin Idiootin. Lukiossa luin häneltä Rikoksen ja Rangaistuksen, ja päätin pitää sitä suosikkiromaanina. Sen jälkeen en olekaan kertomakirjallisuutta juuri harrastanut, mutta Idiootin pokkariversio päätyi parilla eurolla verkkokaupan tilauksen kylkeen.

Ruhtinas Myskin ansaitsee Idiootin arvonimen paitsi epilepsiansa, myös naiivin persoonallisuutensa vuoksi. Lapsellinen päähenkilö on jeesusmainen hahmo, joka näkee hyvää kaikissa - jopa murhaajissa ja naisissa. Luonteensa ja vaurautensa vuoksi hän on Venäjän seurapiireissä yhtälailla suosittu kuin naurettavakin. Määrätietoisuuden puute johtaa Idiootin myös vaikeuksiin. Ristiriita puhtoisen Myskinin ja materialistisen ympäristön välillä onkin romaanin kantava teema.

Myös muut hahmot ovat varsinaisia persoonallisuuksia. Eksentrinen Nastasha käyttäytyy täysin arvaamattomasti, kun taas kujeileva Aglaja peittää todelliset mietteensä kiusanteon alle. Pakkomielteisen Rogozinin läsnäolo tuo hyytävän viiman kirjan sivuille. Suosikkini on nuori keuhkotautia sairastava Ippolit, jolle lääkäri on ennustanut vain muutaman viikon elinaikaa. Hän haluaa ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja yrittää ampua itsensä ruhtinaan syntymäpäiväkesteillä. Kun suunnitelma paljastuu, juhlavieraat järkyttyvät. Mutta kun ase ei laukeakaan, alkaa juhlaväki nauramaan ja pilkkaamaan epäonnistunutta Ippolitia.

Kokonaisuutta on vaikea arvioida. Teoksella ei ole selkeää rakennetta tai päämäärää, vaan osat on vain kirjoitettu toisensa perään. Se tekee tarinasta hyvin hahmovetoisen, eikä koskaan voi tietää mihin suuntaan päättömät henkilöt juonta vetävät. Samalla osa sivujuonista päättyy antikliimakseihin kirjailijan kyllästyttyä niihin. Moni kommellus on juonen kannalta yhdentekevä, ja niiden laatu vaihtelee hurjasti. Enimmäkseen tarina koostuu lukuisista keskusteluista, joista eksistentiaaliset ja uskonnolliset aiheet olivat kiinnostavimmat. Välillä saippuaoopperaimen pälinä vain tylsistytti, ja halusin teoksen loppuvan mahdollisimman nopeasti. Tuhatsivuisen opuksen kahlaaminen veikin minulta puolen vuotta. Vaan painaessani kirjan kannen kiinni olisin vielä halunnut jatkaa yhteistä eloa omituisten hahmojen kanssa. Täydellinen mestariteos Idiootti ei ole, mutta tulen todennäköisesti arvostamaan sitä muistoissani rakkaammin kuin lukiessani.

[Kultakuume]

Tässä jotain viime aikoina katseltuja lefuja:


Kultakuume
https://areena.yle.fi/1-918065

En ole hirveästi Chaplineita katsonut, joten mykkäelokuvagenren ominaisuudet paistoivat silmään. Puhuttuun ekspositioon ei voi luottaa, joten tarina ja vitsit nojaavat visuaaliseen kerrontaan. Tällöin se muistuttaa enemmän sarjakuvia ja piirrettyjä kuin nykyajan näyteltyä elokuvaa. Klassinen kulkurihahmo päätyy tällä kertaa Alaskaan etsimään kultaa, ja pakenee lumituiskua huteraan vajaan. Myöhemmin sankarimme matka johtaa kaivoskaupunkiin, jossa hän kohtaa kapakan reippaat tanssitytöt.

3/5.


Her (HBO)

Tässä elokuvassa Joaquinn Phoenix rakastuu tietokoneensa tekoälyyn. Tai no, käytännössä tarina ei muuttuisi vaikka tekoäly olisikin vain Scarlett Johansson seinän takana. Blade Runner 9276 hoitaa robotiikkaromanssin paremmin. Tässäkin rikkinäiset hahmot pohtivat ihmissuhteiden merkitystä - ovatko ne helppoja mielihyvän lähteitä vaiko päämäärätietoisen työn tuloksia?

3/5.


El Topo
https://areena.yle.fi/1-50622345

Böyristyttävän hyvän näköinen, perverssi ja väkivaltainen happolänkkäri. Elokuva paisuu täyteen uskonnollisia symboleja, joissa on ehkä tolkkua ohjaajan omassa mielessä, mutta katsojalle epäselvä lopputulos voi olla yhtä hyvin pelkkää hulluutta. Lopulta sillä ei edes ole väliä, onko kyseessä Jeesuksen kolmas tuleminen vaiko tekotaiteellista roskaa. Eksploitaatioelokuva on ilo silmille ja juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä. Pyssysankari Myyrä pelastaa naisen, ja tämän viettelemiseksi päihittää aavikon neljä mestaria. Myöhemmin Myyrä kaivaa luolassa asuvalle kansalle tien maan pinnalle.

4/5


Tenet (Elisa vuokraamo)

Vakooja saa haavan luodista, joka on ammuttu tulevaisuudesta. Tästä saa alkunsa järjetön aikamatkustustarina, jossa aikamatkustuksen säännöt muuttuvat aina tilanteen mukaan. Kaikki aikamatkustustarinat ovat toki lähtökohtaisesti järjettömiä (varmaan siksi, että aikamatkustus on loogisesti mahdotonta), mutta ne voivat silti olla viihdyttäviä. Tenetin pahin ongelma onkin se, että se on tylsä. Puolet elokuvasta staattiset puhuvat päät keskustelevat keskenään miten aikamatkustus toimii (juonipaljastus: ei se toimi). Jälkimmäinen puoli on latteaa ja mielikuvituksetonta toimintaa, jonka jippona osa räjähdyksistä näytetään katsojalle lopusta alkuun. Ahaa, aikamatkustusta, nerokasta, kyllä se Christopher Nolan vaan osaa! Hahmoista eniten satsataan venäläisen mafioson vaimoon, muttei hänessäkään ole mitään kiinnostavaa, saati syytä olla mukana tarinassa. Hyvää ovat ainoastaan muutamat maisemat. Tallinna on kaunis. Muuten tätä ei voikaan suositella kenelläkään, rasittavaa ajanhukkaa kahden ja puolen tunnin edestä.

1/5


Soul (Disney+)

Koska Netflixin elokuvatarjonta vain surkastuu koko ajan, päätin uusia Disneyplussan. Tämä on osoittautunut ihan hyväksi palveluksi tilata kuukauden pätkissä, palvelun lanseerauksen jälkeen oli ilmestynyt kaksi uutta animaatioelokuvaa.

Soul kertoo musiikinopettajasta, joka pääsee viimein unelmiensa estraadille näyttämään kykynsä. Ja sitten hän kuolee. Päähenkilö ei kuitenkaan halua kuolla, joten hän koettaa ansaita uuden elämän opettamalla tuoreelle sielulle elämän salat. Ja elämäänhän kuuluu vaikka mitä: suuria unelmia ja tähtihetkiä, pieniä arjen kommelluksia, läsnäoloa osana maailmankaikkeutta sekä vertaistukea muilta itsetietoisuuteen kykeneviltä olennoilta. Elämämmakuiseen hupsutteluun ei kuitenkaan ole tarpeeksi aikaa, sillä nykyajan lastenleffojen tyyliin kiire on koko ajan eteenpäin. Sielujen valtakunta on ärsyttävä teletappimaa, jossa persoonan piirteet taotaan humpuukisapluunoista. Elokuvan maailma ja juoni ovat tarkoitukseen nähden lopulta liian raskaita, mikä tekee kokonaisuudesta mekaanisen. Joka tapauksessa sympaattinen kujeilu jättää varmasti jälkensä jokaisen katselijan sieluun.

4/5


Eteenpäin (Disney+)

Pöytäroolipelejä harrastavat veljekset lähtevät roadtripille palauttaakseen kuolleen isänsä henkiin mahtisormuksen avulla. Paitsi että veljekset ovat haltioita, ja heidän maansa oli alun perin satumaailma. Myös tämä animaatioelokuva kärsii liiallisesta monimutkaisuudesta, sillä fantasiavoimista revitään lähinnä irtovitsejä. Se on tarpeetonta, sillä veljesten yhteinen kasvutarina ja roolipeliviittaukset vetoavat ihan ihmisiinkin.

3/5


Armoton (tv)

Clint Eastwood ja Morgan Freeman lähtevät murharetkelle kostaakseen silvotun prostituoidun puolesta. Ja kylän sheriffi on ihan yhtä kylmäverinen. Aika peruslänkkäri kirjavilla hahmoilla ja kuumottavan jännittävillä kohtauksilla.

3/5


Yösyöttö (tv)

Yösyötöstä syntyi aikoinaan haloo, kun Finnkino halusi vetää kiskurihinnat elokuvan lipputuloista. Moista häikäilemätöntä monopolilafkaa sietääkin Suomessa boikotoida.

Tuore isä päätyy itse hoitamaan vauvaansa vaimon häivyttyä synnytyksen jälkeen. Mukava elämämmmmmakuinen draama ei sisällä yllätystä, mutta vitseille lähes hymyilin.

3/5


Manhattan
https://areena.yle.fi/1-50247610 (katsottavissa enää tänään)

Woody Allenin elokuvat ovat jääneet minulta sivu suun, joten kai tästä on hyvä aloittaa. Itse Manhattan on elokuvassa hyvin esillä ja komea katsoa. Samalla se on myös kertomus new yorkilaisesta elämäntyylistä. Korkeasti koulutetut ja mukavuudenhaluiset boheemit vaihtavat kumppaneitaan yhtä usein kuin sukkia. Mutta onko järkevä ja moraalinen vaihtoehto se, jota sydän todella halajaa? Vaikka elokuva keskittyy ihmissuhteisiin, veikeä dialogi ja lennokkaat kuvakulmat tekevät siitä miellyttävän kokemuksen.

4/5


Lisää Yle Areenan tärppejä:

Silence
https://areena.yle.fi/1-4257375

Handmaiden
https://areena.yle.fi/1-3819383

Monstereilla ratsastus oli oikein hauska idea, ei tuota nelosesta tuttua QTE:ä enää jaksaisikaan. Toivottavasti RISEssä nähdään paljon hirviöiden välisiä yhteentörmäyksiä, niin eivät nämä uudet pelattavat Pokémonit valu hukkaan.

Joulukalenterisarjakuva on taas täällä! Muista käydä joka päivä lukemassa uusin osa.

Robert De Niro. Bobin ei tarvitse kuin vähän nyökkäillä hiljaksiin, niin uppoudun jo täysin elokuvan maailmaan. Vielä parempaa, jos äijän hahmo on väkivaltainen psykopaatti. Al Pacino tietysti samaa tasoa, mutta De Nirolla on enemmän (hyviä) elokuvia.

Tätä onkin jo odotettu. 15 vuotta viimeisimmästä Pikminseikkailustani

Suomi on selvinnyt koronasta verrokkeja paremmin. Se on hyvä asia. Selvää on se, että maamme on yhteisvastuussa maksajan roolissa. Aika mustaa huumoria olla tällä saralla Italiaan päin kateellinen.

[Deltarune - Field of Hopes and Dreams]

Dragon Slayerin loppari yllätti. Kovaa seksijatsia. Lopputekstien lisäksi voisin hyvin kuvitella kappaleen soivan myös ärpeekeen luolasto- tai peltoteemana. Field of Hopes and Dreams taas jää välittömästi mieleen. Siinä on reipasta meininkiä, joka kannustaa pelaajaa seikkailemaan pidemmälle. Videopelibiisinä se toimii paremmin.

Dragon Slayer: The Legend of Heroes II - Ending 2
Deltarune - Field of Hopes and Dreams

Nintendo näyttää vähän maistiaisia Shin Megami Tenseistä ja peli on tosiaan tulossa ensi vuonna kivaa

Internet: MISSÄ ON MARIO?!?!?!? Nintendo on kuollut.

Otan osaa. Toivottavasti sielusi vielä löytää tien ikuiseen mariotaivaaseen.

Vuosia lähinnä 3DS:ää hakattuani siirryin luontevasti Switchiin. Viimeistään PS4:n hankittuani huomasin, ettei näyttöön kahlitulla pelikonsolilla ole enää sijaa elämässäni. Pelikokemuksesta tulee rikkonainen kun fyysinen läheisyys rajoittaa peliaikaa.

Top 3 pelatuimmat Switchillä:
Super Mario Maker 2 1350h
Splatoon 2 755h
Super Smash Bros. Ultimate 585h, mutta tämä on tullut kierrättämällä konsolia turnauskäytössä

Ei tästä pelistä ole koskaan gimmikkejä puuttunut, ja porukka on jo tehnyt kokonaisia mariopelejä profiilinsa täyteen. Kivoja piristysruiskeista, mutta ei näillä loppupeleissä ole mitään väliä.

Jos ei ole vielä tullut selväksi, on Super Mario Maker 2 pakko-ostos jokaiselle Switchin omistajalle. Ei tarvitse kuin pelata Nintendon, sekä muutaman huippurakentajan kentät lävitse, niin olet saanut jo kymmenen mariopelin verran laadukasta sisältöä.

Omat statsini tällä hetkellä: 1100h plakkarissa, pelattujen kenttien määrässä top 500, omien kenttie suosiossa top 1000. Latasin juuri tänään uusimman kenttäni eetteriin ennen suurta päivitystä:

Superjump Spikeswitch
JN6-3PD-KHF

Hyppäämällä isket kytkintä, joka poistaa/käynnistää piikit. Ei Nintendon tarvitse mitään uusia mekaniikkoja lisäillä, kun pelaajat voivat keksiä niitä itsekin Ota huomioon, että hiirellä kestää pieni hetki palautua hypyn jälkeen. Tarjolla on myös haastavampi lisäreitti, sekä 500 kolikkoa keräilijöille.

Video voi selventää: https://streamable.com/69uhux

Playstation 5 on suurempi numero kuin Playstation 4.

Persikan tuoksuista MAR10-päivää teille kaikille. Olkoon sieni pitsassanne.

[Mega Jumpman]

Muistakaas laittaa Super Mario Maker 2 tulille, sillä olen julkaissut magnum opukseni:

Mega Jumpman
262-TYM-V2G

Tohtori Kamek on valloittanut sienien valtakunnan yhdessä kuuden kätyrinsä kanssa. Mega Jumpmanin tehtävä on päihittää joka ikinen ketale, ja siinä samalla anastaa heidän supervoimansa, sekä kotiavaimat Kamekin linnaan.

Mariomaker 2 asettaa kenttien tekoon lukusia rajoitteita, jotta pelin huonoimmat kentät eivät olisi entistäkin kamalampia. Yksi näistä on kahden checkpointin rajoite. Asiaan on kuitenkin yksi kommervenkki: liput tallentavat kerätyt punakolikot, jotka kaikki keräämällä saa avaimen. Asettamalla kaksi lippua peräkanaa tulee ensimmäisestä taas koskematon, mahdollistaen loputtoman syklin. Näitä punakolikkokenttiä onkin nähty tehtävärakenteena hyvin paljon, mutta Mega Man -kenttiin sitä ei yllättäen ole juuri käytetty - tiedossani on vain yksi mainio bossrush. Mega Man on kyllä ollut suuri inspiraation lähde, sillä SMM2 on täynnä megiksestä kopioituja kenttiä, joiden pelaamista ei ole suunniteltu Mariolle - oma visioni oli tuoda mariokenttiin Mega Manin rakenne. Nyt kun olen heinäkuusta lähtien tätä projektiani sykkinyt eteenpäin, en ihmettele miksi muita tälläisiä kenttiä ei ole markkinoilla: rakenne on poskettoman vaivalloinen ja monimutkainen.

Ensinnäkin minun piti luoda kuusi teemoitettua kenttää, jotka sopivat yhteen pomon ja lisävoiman kanssa. Tilanpuutteen vuoksi niistä tuli hyvin lyhyitä, mutta työn määrää jokaisessa oli kuin kokonaisen kentän verran. Niihin piti mahtua jokaisen kentän identitettin esittelevä "tutoriaaliosuus", jonka idea kehittyisi kentän edetessä. Vaihtelun vuoksi lähes jokaisessa kentässä kuljetaan eri suuntaan. Tämän lisäksi halusin tehdä jokaisesta radasta tarpeeksi helpon, että keskiverto marjomaakari pääsisi sen läpi, sekä sellaisen, joka on hauska speedrunnata taidolla ohi. Onnistuinkin tässä mielestäni hyvin, sillä kenttääni on nyt pelattu lähes 8000 kertaa. Se on tosi paljon yhteisöltä, joka ei halua pelata Marioa. Juuri helpommaksi ei pystynyt enää venymään, ilman että vihollisten aseista tulisi hyödyttömiä. Jokaiseen kenttää tuli ottaa huomioon heikkousase, sekä testata jokaisen lisävoimakombinaation pelattavuus. En tiedä, ovatko pomojen heikkoudet kovin selkeitä, mutta ainakin aseet toimivat myös muihin kenttiin aika hyvin. Tämä kenttätetriksen kokoaminen on ollut yhtä tuskaa, mutta samalla myös hyvin palkitsevaa. Kliimaksiksi olen luvannut tehdä Tohtori Kamekin linnasta erillisen kentän, mutta siihen ei nyt oikein riitä inspiraatiota. Se on lähes valmis, mutta minusta se tuntuu tällä hetkellä väkinäiseltä.

Tässä pieni maistiainen Goomban esteradasta: https://streamable.com/jlw93

Mega Man on minulle hyvin tärkeä peli. Toivottavasti kentästäni riittää hupia. Jos haluat nuuskia paikkoja, on jokaissa kentässä yksi iso kolikko, sekä näkymätön vihersieni. En tiedä, onko kukaan vielä käynyt Marion salaisella asevarastolla.

Alkuperäinen Doom onkin ollut aukkona sivistyksessä (DOOM 2016 pelattu). On tämä vaan nannnaaaa.

Jos Mega Man X olisi hyvä pelisarja, se olisi Mega Man Zero. Myös ZX:t ovat mukavia.

Viive oli televisiosta pelattuna aivan jäätävä (johtuu osittain tv:stä), mutta käsikonsolina kaikki pelittää tuttuun tapaan paremmin. Sitenhän nämä pelit on suunniteltukin pelattavaksi.

Nintendo ei tee enää pelejä.

Fortnitea tuli pelattua enemmän kuin kehtaan myöntää. Ristipeli PC:llä ja Switchillä oli LANien vetonaula. Yksin ei tätä jaksa erkkikään, mutta porukalla tästä saa sympaattisen seikkailun, jossa hakataan puita, tutkitaan arkkuja, tsättäillään niitä näitä, lähdetään golfkärryn kanssa roadtripille, rakennetaan maja ja välillä vähän ammuskellaankin. Suurin ongelma on, ettei nuhakan voittamisesta jäänyt voitolle juuri koskaan. Tämä on ratkaistu Tetris 99:ssä, jossa alkupelissä mitalien grindaaminen on avain kärkisijoille.

Selvästi Battle Roayle toimii parhaiten tiiviimmällä porukalla, ja eikös neljän tai kahdeksan hengen Smash Bros. ja Bomberman ole kaikille tuttua hupia