Reipas päivä. Pistelin We <3 Katamarin pakettiin, ainakin noin virallisesti. Parannella ja fiilistellähän siinä voi aina ja ikuisesti, ja tulen sitä varmasti harrastamaan niinä päivinä, kun maailma nakkaa bashaa niskaan. Upea peli(nyt loppumetreillä irtosi faneiltakin jo lähes positiivista palautetta -> my day was made).
Samoin tein lopetin yhden käsittämättömän aikakauden elämässäni, ja jatkoin Okamia. Se on nyt ollut tauolla vajaan vuoden, noin 35 pelituntia alla ja savetus Oni Islandin "eteisessä". Maistuu aika pirun hyvältä taas. Siitäkin huolimatta etteivät saaren ankeahkot sisätilat vielä muistuta täydellä voimalla pelin kauneudesta, tai että parissa ekassa mätössä meinasi tulla heti samoin tein turpaan, kun ne hyödyllisimmät sutitekniikat ovat unohtuneet tyystin. Kyllä tästä kuitenkin vielä vauhtiin päästää.
Tätä tahtia ei enää olla kaukana siitä, että pääsen korkkaamaan God Handin. Siinäpä taatusti ikimuistoinen päivä.
Tänään latailin sitten Rockboxin, ja ajattelin laittaa sen pelikuntoon samantien. Muuten hyvä, mutta bootloader ei tunnista koneessa kiinni olevaa soitinta, ja kaipailee samaa tiettyä mediansiirtomoodia jota Media Playerikin aikoinaan. Hate to repeat myself, mutta ei tässä pirulaisessa ole tasan minkäänlaisia USB-moodeja asetuksissa(tai muuallakaan), vaikka kaikki tahot manuaalia myöten niin väittävät. Niin että kiitos Microsoft, Sansa & Rockbox, näillä eväillä vedettiin 100% allekirjoittaneen elämänhalusta ja uskosta oikeuteen viemäriin.
(Niin no, olihan siellä sivuilla toinenkin bootloader jollekin e200R-sarjalle, mikälie se sitten, että sama joskus kokeilla vaikka sitä huvin ja urheilun vuoksi, ellei tässä muu auta. Kattoos nyt.)
Hehheh, tosi epävarma olo oli viimekerralla kävellä finnikselle yksin, vaikka suurin piirtein rietin tiesikin. Olin jo yhdessä vaiheessa ihan varma, että käännyin kerrostaloalueille ihan väärästä kohtaa. Vaan sitten se lähikauppa pelasti päiväni ja todisti toisin. Jospa tällä kertaa askel olisi varmempi.
Mulla on ainakin luonnollisesti DS mukana, jos sisäiset taiteilijat sattuu vaatimaan joukolla huomiota.
Niin, ja iso peukalo TK:n miittikoosteelle. Onhan sitä jo odoteltukin.
Äh, piti katsoa, mainostus oli meinaan jonnin verran herättänyt mielenkiintoa. Erittäin harvinaista millekään kotimaiselle sarjalle.
"Voimankäyttövälinettä sovelletaan harkiten, eikä koskaan päähän."
Niin ja muuten, EuroSport näkyy edelleen analogisena(gidissähän se taitaakin olla maksullinen kanava). Tiesinhän minä että tämä telkkarin pimenemisellä peloittelu oli paskapuhetta.
LOTRit pamahti postilaatikkoon tänään. Katsoin Fellowshipin saman tien, ja se oli yllättävänkin piristävä kokemus. Tässähän tätä extraa ei vielä ollut kauheasti, mutta kaikki lisätyt(tai siis palautetut, u know) kohtaukset tuntuivat todella luonnollisilta. Lupaa hyvää niihin strategisempiin lisäyksiin kahdessa muussa. Killeri leffa.
Huomenna Tornit, ja toivottavasti ehdin katsoa tällä viikolla Kuninkaan Paluunkin. Ensi viikko jäisi sitten kivasti extramatskumaratoonaukseen.
Hoh, MacGyver tosiaan, Riku on selvästi yrittänyt palata kasikytäluvulle mulletin voimalla. Ja hodarin(tai mikälie sillä on kourassa). Ei se vaan enää toimi. Sääli.
Onneksi todellisuutta voi paeta onnistuneemmin dvd-boksien pariin.
Se elämäni paras peliaika oli silloin joskus, kun en omistanut yhtään konsolia. Kaverin luona NESillä aloitettiin nämä hommat, ja siitä jossain vaiheessa SNESin kimppuun parin muun kaverin luona. Välillä sain varmaan puoleksi vuodeksi Sega Megadriven perhetutuilta lainaan, ja hakkasin kaikki sen hittipelit puhki(jotain Soniciakin monta kertaa päivässä, niin yksin kuin kaksinpelinä).
Sitten saapui se joulu, jona kaveri soitti mökiltään, että paketista oli paljastunut N64 ja Super Mario 64. Kingeintä ikinä, enkä itse ollut saanut mitään niin siistiä. Mutta skidinä sillä ei ollut mitään väliä, kun yhdessä oltiin kaikki päivät kuitenkin, ja suurin osa siitä pelattiin. Fiilis oli aivan sama kuin olisi itse saanut Nipan. Pitkän aikaa ei sitten muuta pelatukaan. Mario, Carmageddon, DK64, Goldeneye, Mario Kart ja monet muut parhauden välikappaleet olivat sen ajan juttu. Kyllä kuusnelonen rispektinsä ansaitsee.
Pikkuhiljaa tuli sitten se PSone-aika, myöskin totaalista parhautta, ja myöskin ainoastaan kavereiden luona. Samaan aikaan hakattiin kyllä Nintendo 64:stakin aktiivisesti, ja jossain vaiheessa sain joululahjaksi tykin tietokoneen, jolloin Änärin ja Tomb Raidereiden hakkaaminen liittyi kuvaan. Vuoden parin päästä koitti PS2:sen lanseeraus, ja sen serkkuni sai heti julkaisussa. Vielä meni siis hetki, kun SSX:ää, Rayman Revolutionia, Crashia ja mitäs lie tauhkaa silloin aluksi oli tarjolla, piti pelailla jonkun muun luona.
Vaan sitten, PS2 ja THPS3, tykein kombo ikinä(njoo, saatan olla puolueellinen), löytyi omista joululahjoistani. Ensimmäinen oikeasti oma konsoli. Muistaria en saanut heti, mutta se ei estänyt Career-moden hakkaamista monta tuntia päivässä, melkein läpi asti. Ja joka kerta konsolin sulkeminen sattui todella, kun ei voinut tallentaa. Pian tämä ongelma kuitenkin hoitui, ja loppu on historiaa. Sen jälkeen olin pitkään yhden konsolin mies, omistuksellisesti ainakin, kunnes oli pakko ostaa DS Lite(PW, beibi) ja pian myös PSP.
Mikä sen "yhkomin" sitten tekee? Vähän häilyvä käsite se minusta on, sillä yhden konsolin omistava ihminen voi pelata monipuolisemmin kuin kukaan. Ja samaten todennäköisesti jokaisella, vaikka omistaisi kaikki mahdolliset konsolit ja pelaisi niillä aktiivisesti, on joku lempi-konsoli, jonka pelit ovat syystä tai toisesta sydäntä lähinnä. Mun kohdalla finanssipolitiikka ja hajallaan olevat intressit määräävät aika pitkälti sen, että useampaa saman sukupolven kotikonsolia en tule koskaan omistamaan. Todella pitkään se oli(ja on) PS2, ja kyllä ne parhaat pelit löytyvät sille, ei siitä pääse mihinkään. Pelijuureni ovat kuitenkin jossain aivan muualla, ja edelleen kaikki uuden sukupolven konsolit ovat kavereiden luona pelattavissa. Tämä lokkeiluhan on mulle koko pelaamisen sydän, jos lapsuuteen katsoo.
Ei tästä äijästä yhden konsolin miestä saa millään.
Voi elämäni kevät miten herkullista matskua tämä viimeinen keissi tarjoilee. Apollon alusta tähän asti matkan varrella roikkumaan jääneet langat punoutuvat kovaa vauhtia. Piti tänään tehdä vaikka mitä, mutta enhän minä pääsee tämä pirulaisen äärestä niin millään.
Edelleen syväanalyysi vasta läpipeluun jälkeen, mutta(ja älä tsekkaa ellei neljäs episodi ole läpi)...
EDIT. And the deed is done:
Huhhei, eiköhän siinä ollut katharsista yhdelle illalle. Ei muuta kuin jatkoa odottelemaan, kyllä tästä on Apollon hyvä jatkaa.
Nyt tekisi kyllä kovasti mieli palata vanhempien, eritoten ensimmäisen osan pariin. Taidan kuitenkin antaa olla ainakin hetken, ja katsoa sitten otanko vain kerran pelatun kolmosen käsittelyyn, vai pelaanko ties kuinka monetta kertaa debyyttiä. T&T:tä todennäköisesti, muuten käy vielä niin että pitää kahlata koko sarja jälleen, ja se käy jo työstä.
Noista nimistä minä en tiedä mitään, mitä nyt joitain kävin tässä lunttimassa samalla, mutta vanhoja suokkareita ovat mm. Mayan ja Gumshoen teemat, itse asiassa kaikkien pelien vastalause-biisit(näitähän on yleensä kaksi, joista toisesta on vielä kaksi variaatiota), Godotin teema, kolmosen upean eeppinen oikeusistunnon aloittelubiisi, Steel Samurai -tunnari ja erityisesti sen hidas versio kakkosen lopussa(toimii aivan törkeän hyvin) ja myös useimmat noista muistelu/elegia-tunteiluista(jo pelkästään ykkösessä näitä on varmaan ainakin viisi).
Lähinnä sydäntä taitavat kuitenkin olla kakkosen keissinratkaisu-kipale(tippa linssiin joka ikinen kerta), herkempi versio Mayan teemasta("Turnabout Sisters' Ballad", ykkösen lopun hyvästelyissä) sekä kahden ensimmäisen pelin lopputeksti-biisit(näihin on sitoutunut niin paljon hyviä fiiliksiä, muistoja ja aurinkoisia kesäpäiviä). Ehkä kolmosenkin, en tähään hätään muista oliko se kuumaa kakkaa.
Erikoismaininnan ansaitsee eräältä bonus-levyltä löytynyt raita, joka on kooste kolmosen parhaimmista biiseistä oikeilla instrumenteilla(samoja versioita kuin trailerissa siis). Alusta loppuun totaalisen upeaa kamaa, ja viimeistään kun vastalause-teeman kitaralaini eksyykin tapailemaan Mayan teemaa, on tunne mitä parhain. Tämän jälkeen oli aluksi vaikeaa tottua itse pelin versioihin, koska ne kuulostivat ymmärrettävästi hieman laihoilta.
Oli sitten pakko heittää tässä fiilistellessä soimaan kahden ekan pelin soundtrack. Kultaisia muistoja. Kolmonen on vielä hommaamatta. Tuo orkesteri-levykin kiinnostaisi, mutta vielä kovempi juttu olisi Gyakuten Meets Jazz Soul -platta, joka sekin ehdittiin myydä Play-Asiasta loppuun. Pitäisi tarttua näihin tilaisuuksiin. Ehkä se vielä jostain löytyy.
Feivoreita on kyllä vaikea sanoa, sillä niin paljon maailman kingeintä musiikkia nämä pelit sisältävät. Pelissä ne luovat mitä moninaisimpia tunnelmia ja tunteita vahvasti ja hetkessä, ja sellaisenaankin kuunneltuna toimivat loistavasti. Varsinkin, kun jokainen raita herättää jonkinlaisia muistoja siihen liittyvistä tilanteista. Dope as hell.
Apollon biisitarjontaankin on kasvanut melko hyvin sisään, ja jälleen eritoten nuo vastalause-musat toimivat hyvin. Neljäs keissi starttaa tänään. Syväanalyysiä lähipäivinä, kunhan creditsit pyörähtävät ruutuun.
Saa nähdä tuleeko se PS3:n pakkopoisto Solidin uusimman vuoksi. Olen minä sitä ostoa jo Ratchet+Indianafeikki-tarjouksen kanssa pyöritellyt, mutta ei riitä. Kesällä tuleva reissu Jenkkeihin imee niin paljon moulaa, ettei ylimääräiseen ole yksinkertaisesti varaa.
Jonkunlainen himmee MGS-bundle-spessudesign-paketti saattaisi kyllä ylittää kulutuskynnyksen. Vaan ellei, niin on mulla kaveri joka tämän poistaa heti. Yösessarilla kertaistumalta läpi, kuten pari aiempaakin. Se jos mikä on trippi.
Hohhoh, vuoden pettymys. Hiippailin aamusella tarkistamaan, ovatko telkkarit pimenneet, mutta paskanmarjat, salkkari-uusintojahan sieltä tulee, puhtaasti analogisena ja edelleen. Kuulemma yli koko viikonlopun saattavat normilähetykset pyöriä. Niin just, ja millenium räjäyttää tietokoneita.
Saa nähdä meneekö digiaikaihmisillä sisu kaulaan vielä maanantainakin...
Siis, kyllä se ihan varma on että oma pelihuone tulee seuraavaankin asuntoon, mutta se ei vain tule olemaan se kämpän suurin huone kuten nyt.
Ah niin, aivan, tämä oli se ero. Ei muuta kuin onnea siihen, kunhan aika koittaa. Varmaan loppujen lopuksi pirun hienoa päästä suunnittelemaan seuraavaa sijoittelua alusta alkaen, nykyisessä kämpässäsi kun tavara on kuitenkin lisääntynyt roimasti lähtöpisteestä ja on pitänyt tehdä tuollaisia sovitteluratkaisuja matkan varrella, että saa kaiken mahtumaan edes jotenkin. Vaikka se vaatineekin aikaa, rahaa ja juliste-uhreja.
Mä ainakin tykkään suunnitella tuollaisia tilallisia ratkaisuja, eritoten kun omat romppeet on kyseessä. Se on vaan monasti se toteutus, missä into hiipuu...
Oletko nyt ihan varma ettet aio kerjätä paremmalta puoliskoltasi täyttä pelihuonetta seuraavaan residenssiin? I mean, what choice do you have...?
Aivan järkyttävän douppi paketti kyllä, ja varsin sopivasti ennen miittiä. Vaikkei noita pelejä vielä hirveästi olekaan. Ehkä parempi niin, ettei parhauden määrä aiheuta liikaa räjähtäviä päitä.
Pitkänmatkarina tulen tietenkin taas ylhäisessä yksinäisyydessäni, todennäköisesti yöjunalla. Käyn siis ihan rehellisesti Hesassa mutkan aamukaffella ja muulla, ja koukkaan takaisinpäin silloin puolenpäivän maissa. Paikallisliikenteessä on kyllä aikoja mistä valita.
Luke Atmey taasen oli nerokkaasti keksitty, eikä merkitystä pelissä paljastettukaan.
Ei juma, minen koskaan ajatellutkaan sitä tuolta kantilta ennen kuin nyt. Ja se on niin selvää. Hohhoh, todella nerokasta.
Orly taas toimi ihan vaan sen takia, että siitä tehtiin numero. Hymähtelin sille itsekseni alusta asti, mutta todellinen pudottaja oli se, kun muija hihkuu... "..and guess what? My name sounds like "Oh really"!" Niin huonoa että jo hyvää, kuten ässätopikissa mainittu nuudelimies.
Mutta ei tällä linjalla kyllä koko peliä voida kannatella.
Pitää muuten sanoa, että etenkin toisessa tapauksessa musiikit ovat yllättäneet erittäin positiivisesti. Ensimmäisessä tapauksessa musiikit eivät tosiaan niin iskeneet, mutta toisen kappaleet ovat jo jääneet soimaan päähän.
Jep, ovat nämä outside-courtroom-osion kipaleet olleet jo ihan kivoja, mutta vielä odotellaan sitä varpaat räjäyttävää vastalause-musiikkia. (en ole siis vasta kuin aloittelemassa toisen keissin ekaa oikeusistuntoa)
Dialogi on tosiaan parasta pitkiin aikoihin, niin Phoenixiltä kuin kaikilta muiltakin.
Meikästä taas nuo eri viestijärjestelmien rajapintasäädöt oli aina parhautta(esimerkiksi meiltä tekasta paseihin taikka alville), kun kumpikaan joukko ei taatusti tiedä hevon kassiakaan siitä, minkälaiset vehkeet vasta-aseman kavereilla on(intissä tämä pätee kaikkeen). "Ai, teillä olikin kaikki liitännät sisäpuolella, siellä takimmaisessa seinässä. Njoo, nostetaan sitten tämä koko kela sisään. Pidätte ovet auki ja silleen..."
Hihhih, luontoäiti on tyhmä. Tää on taas ihan sama juttu kuin se, että töitä saadakseen pitäisi olla työkokemusta, jota saadakseen taas pitäisi saada töitä. Pitäisi olla myös varattu saadakseen kumppani, ja juuri kun ei muihin naisiin enää ole kajoaminen, niin vientiä ja rentoutta riittää.
Ensimmäinen keissi täälläkin pelattu eilen, ja heti aluksi on sanottava, että peli näyttää hyvältä! Hahmo-designi on aivan yhtä persoonallista kuin aina, mutta graffat ovat pehmeitä, täyteläisiä, syviä ja sulavia. Musiikkipuoli ei taas ole säväyttänyt vielä mitenkään erikoisesti, lähinnä ihan kivoja veisuja. Se vastalausemussaakki on selvästi tunteikkainta matskua tähän mennessä, mutta sellaista tuttua vielä-dramaattisemman-tilanteen-jytinää ei ekassa edes kuultu. Toivottavasti pelillä on vielä mahtipontisia teemoja takataskussaan. Selvästi paras hetki oli se yksi vanha tunnelmointi, kun iso-P ilmaantui viereen. Heti meininki katosta läpi. Tällä saralla Apollolla olisi siis parannettavaa.
Keissi oli kyllä sitten mielenkiintoinen ja yllättävä: Joten it's all good. Tärkeintä on, että se peli-ilo on edelleen tallella, ja sehän on. Peli askarruttaa ja naurattaa(ensimmäinen Justice-vitsi vissiin neljän replan jälkeen...) kuten kuuluukin, eikä tätä meinaisi malttaa laskea kädestään.
Oli se Apollo näköjään tullut tännekin, olivat porukat vaan jo käyneet postilaatikolla ja onnistuneet jemmaamaan kirjeen jonnekin. Korkkasin juuri muoveista ja hiplailin läpi bookletin. Nyt pärähtää kortti koneeseen.
Trials & Tribulations nitoo kaiken yhteen niin upeasti, että osa pelaajista olisi oikeastaan halunnut jo siirtyä eteenpäin ja jättää aikaisempien pelien hahmot omaan arvoonsa, sijoittuuhan peli kuitenkin 7 vuotta Trials & Tribulationsin jälkeen.
Tavallaan varsin hyvä pointti, mutta täytyy myöntää, että ainankin mussa elää sellainen Phoenix-fani, joka vain odottaa vanhojen hahmojen pyörähtelyä uudessa pelissä. Kai sitä on sitten jo suosikkinsa valinnut.
Vielä kun Edgey-boy käväisisi edes huutamassa Whoooooooop ja nolostumassa, niin muuta en sitten kaipaakaan.
Mutta muuten mukava kuulla, että kässäriltä ja eritoten käännökseltä voi odottaa hyvä juttuja. Tekee paljon. Vielä päälle maailman nerokkainta käyttöä DS-ominaisuuksille, niin jesaja. Saisi kyllä tulla jo huomenna.
Näytä kirjoitukset
