Tänään sain ensimmäisen läpipeluun loppuun. Viimeiset kentät olivat päräyttävää kakkaa, ja hienona miehenä saamastani true lover -lopusta jäi hyvä mieli.
PlayStation Plus -jäsenet saavat sen ilmaiseksi. Parina iltana kokeiltu kavereiden kanssa. Kaltaisillamme satunnaisesti Tekkeniä pelaavilla on ollut vähän vaikeuksia oppia peliä, mutta ei se mitään. Väkivalta on kaunista ja kaikki ovat yhtä huonoja, joten väännöt ovat tasaisia.
Haha, tulipa ihan samanlaisena pelaajana tämä sit ladattua. Oma tappelupelaaminen on kans todella satunnaista, eniten varmaan Tekken 3:sta pelannut aikanaan, joten uskoisin MK:n täyttävän vähäiset (kaksin)mättötarpeet aivan mainiosti. Kuulosti jopa siltä, että vaimoakin kiinnostaisi. Vielä kuitenkin korkkaamatta.
Tänään oli tarkoitus opiskella, mutta otettiin NES ja Dr. Mario esille, ja siinähän se ilta/yö sitten menikin. Edelleen törkeän viihdyttävää kaksinpuzzlausta. Yksinkertainen kaava sallii sopivasti taktikoinnin varaa ja varsinkin tasaväkisten pelaajien välillä matsit äityvät usein eeppisiksi kilpajuoksuiksi. Lisäksi vaikeustasoa on helppo skaalata mielensä mukaan, jolloin eri tasoistenkin pelaajien peleistä tulee siedettäviä - ja ennen kaikkea uusikin pelaaja pääsee kivuttomasti mutta nopeasti logiikkaan sisälle. Yksi ehdottomia NES-lemppareita.
Quoted for awesome. Tässä lienee vuoden kulttuuriteko ja samalla 3DS:n kovin peli to date.
Toki Luigi kiinnostaa kans, mutta Donkkari heilahti kerralla kaikkien listojen kärkeen. Huhu. Pitänee piakkoin sijoittaa itselläkin siihen Ocarinaan ja vedellä viimein alusta loppuun alta pois.
Harmittavasti tämä peli on saanut risuja arvioijilta, vaikka se vie genreä juuri siihen suuntaan, johon sen kuuluukin liikkua.
Tämä on kyllä käsittämätöntä, ja omiaan viemään viimeisetkin uskonrippeet pelimediaan. Näkemäni ja kuulemani perusteella ZombiU:ssa on tehty monen monta asiaa pelkästään siististi ja oikein. Rohkeita vetojahan ne osittain ovat, ja ymmärrän tavallaan miksi kaikki eivät välttämättä tykkää, mutta jengin luulisi silti arvostavan sitä tuoretta suuntaa johon peli genreä vie. Lisäksi padiohjaimenkin käyttö on vissiin kohtalaisen innovatiivista ja intuitiivista? Vielä en ole itse päässyt peliä kokeilemaan, mutta arvostan sitä jo nyt melkoisesti.
Niin ja ihan btw, tuli huomattua että sekä tästä että tässä vaiheessa järkyttävästi rakastamastani Rayman Originsista on vastuussa Ubin Montpellierin yksikkö. Samat kaverit piilottelevat myös Beyond Good & Evilin takana, muiden muassa. Ranskan pojilla potkii yllättävän lujaa kun ottaa huomioon, minkälaista bugikikkaretehtailijan mainetta Ubisoftin nimi yleisellä tasolla paljolti nauttii. Pitänee jatkossa olla Montsun tekemisistä edes vähän enemmän hereillä.
Hoho, panokset kovenee! Sehän on varma, että Kinectiin siellä jostain syystä panostetaan, mutta verkkopakko ja pelien kertakäyttöisyys kuulostavat melkoiselta perseilyltä.
Vaan eihän se auta kuin odotella. Julkaisutilaisuudet tulevat olemaan aikalailla pakkoseurattavaa.
Ihmisille uuden konsolin ostaminen julkaisussa ja siihen liittyvät asiat, kuten pelien vähäisyys tuntuvat tulevan aina yhtä suurena yllätyksenä. Tämä ei siis koske pelkästään Wii U:ta, vaan aina ihan joka kerta sitä samaa paskaa saa kuunnella, kun mikä tahansa uusi pelikone julkaistaan. Jos ei malta odottaa sitä muutamaa kuukautta ja pelata sillä välin muiden konsolin pelejä kun julkaisuajan pelit on kaluttu läpi, niin ehkä kannattaa tehdä sellainen villiveto ettei ostakaan laitetta heti julkaisussa?
Jokainen konsoli on aina lopulta helposti sen hintansa arvoinen, kun puhutaan hitto vie muutamasta hassusta satasesta monen vuoden käyttöön tarkoitetusta laitteesta. Ei tarvitse tulla montaa kunnollisempaa peliä, että konsoli maksaa itsensä takaisin ja mikään konsoli ei ole koskaan jäänyt pelejä vaille. Jopa Vita, jota kaikki Neogafin miljoonat fanipojat innoissaan hehkuttavat kuolleeksi kerran päivässä, on helposti sen 200e arvoinen ostos jo nykyisellä pelivalikoimallaan. Huvittavaa lukea nyyhkytarinoita, miten Vita on ollut jonkun koko elämänsä huonoin ostos, vaikka jo nyt sille on sen verran pelejä että niihin saisi aikaa kulutettua kuukausitolkulla.
Itselleni sopisi että kaikkien pelien julkaisu lakkautettaisiin pariksi vuodeksi, niin ehtisi hyvin perehtyä kaikkiin jo julkaistuihin peleihin ja pelata niitä huolella läpi, kun ei iskisi himo ostella uusia pelejä. Olisi kyllä hyväksi ihan kaikille, jotta ahdasmielisetkin pelaajat, jotka eivät osaa pelata kuin niitä tuttuja Assassin creedeja ja muita hömppäpelejä vuodesta toiseen, joutuisivat vähän laajentamaan katsettaan ja tutustumaan erilaisiinkin peleihin. Tajuaisivat että pelattavaa riittää jo nyt jokaiselle vaikka koko loppuelämän ajaksi.
Vähän ristiriitaisia fiiliksiä, kun samassa postissa kehutaan kuinka kaikki konsolit ovat ostamisen arvoisia ja sitten toivotaan pelitulvan hetkeksi loppuvan, jotta ehtisi oikeasti pelatakin. Pointti ei siis varmasti ollut se, että kaikki konsolit pitäisi ostaa, ja siitä ole minäkin samaa mieltä, ettei julkaisussa laitteen ostava saisi enää yllättyä siitä, jos pelejä ei aluksi olekkaan useaksi vuodeksi putkeen. Minulle kuitenkin se muutama satanen on vielä ihan merkittävä summa ja tästä syystä sympatiseeraan kovasti miksi-kyselijöitä. Vaikka pelaan juuri nyt aktiivisemmin kuin useaan vuoteen, niin silti yhdenkin konsolin pelitarjonnassa - plus ajoittaisessa retrofiilistelyssä, vanhojen lempparien uusiksipelaamisessa ja itsensä yleisessä sivistämisessä - on niin paljon tekemistä, että useamman konsolin omistaminen tuntuu ajatuksena lähes hurjalta. Ja vaatisi ainakin todella, todella, pakottavan syyn. Useimmiten joka konsolilla on pari eksklusiivia peliä, jotka on oikeasti pakko kokea, ja kun nämä voi yleensä käydä tyyppaamassa jollain kaverilla, ei usean konsolin (per sukupolvi) omistaminen heilahda pieneen mieleenikään. Kyllä sille rahalle muutakin käyttöä keksii, hyvänen aika.
Se on toki myönnettävä, että jos tulevaisuudessa tulisi tarve poistaa yhden uusimman kotikonsolin rinnalle toinen, niin WiiU on sopivan erilainen paketti omistettavaksi vaikkapa pleikkarin kyljessä. Tai toisinpäin. Mutta mulla nyt menee tämä vuosi pelkästään PS3:n ja SNESin (ja ajoittain Steamin) parissa niin heiluen, että alkuvuoden Orbis/Durango-julkaisutkin tulevat vähän liian aikaisin. Vaan toivotaan, että niidenkin pelivalikoimat lähtevät rauhassa liikkeelle, niin ei tule liian kiire.
Kommentointia jälkijunassa, osa ?. Vaan kyllä, sangen hulvaton musavideo. Podcasteja olen aina ollut kauhean huono kuuntelemaan, mutta noita kanavanne videoita katselee oikein mielellään. Teillä on selkeästi hyvä porukka kasassa, ja meininki on tosiaankin sopivassa suhteessa rentoa räimintää ja asiallisempaa, mutta silti vuorikauriin ketteryydellä loikkivaa spiikkausta. Tsemppiä kutsumustyöhön myös jatkossa!
Nyt sitä ketjua ylös, sain meinaan itsekin jokunen päivä sitten viimein korkattua Catherinen. Olen säästellyt tätä jo pitkään odotellen hetkeä, jolloin ei olisi kiire ja voisi fiilistellä homman alulle ajan kanssa. Ja kyllä kannatti, sen verran tunnelmallista ja viihdyttävää tavaraa on tarjolla.
Stoorista täysin samoilla linjoilla ylempien kanssa. Dialogia seuraa mielellään, ja tämän takia baarissakin koluaa aika tarkkaan jengiä läpi, ettei missaa kohtaloita tai hyviä läppiä. Vincentin kuseenjoutumisen vaivihkainen mutta nopea kehitys palkitsee, ja on todellakin jännä nähdä, mihin tässä päädytään. Lisäksi on aivan varma, että vähintään kerran täytyy peli pelata uusiksi, jotta näkee vaikuttaako fiilismittari kaverin valintoihin tiukoissa paikoissa kuinka paljon. Nyt olen pelannut tapani mukaan hienon miehen roolia, eikä ole tarvinnut edes optimoida, kun tuo kiltti lähestymistapa tuppaa tulemaan luonnostaan. Seuraavalla pelikerralla sitten umpi-douchebagina. Jo nyt toimimallit kuten "SEND PIX NAO!" -tekstarivastaus naurattivat, mutta ei ollut vielä pokkaa alkaa sikailemaan.
Peliä aloittaessani olin kans viittä vaille ottamassa easy-tasoa, mutta menin lopulta kuitenkin normalilla. Onneksi. Vaikesaste on ollut todella sopiva ja uusia elementtejä esitellään hyvää tahtia. Parissa ekassa kentässä pelaaminen oli kauheaa kompurointia ja dunkkuun tuli, mutta kun perustekniikoihin pääsee sisälle ja silmä kehittyy, on sopivan reitin etsiminen pikkukiireessä erittäin viihdyttävää. Kuolemia kertyy kyllä, mutta tyynyjäkin tarjoillaan sen verran, ettei "game over" ole alun jälkeen ollut lähelläkään. Unimaailmoiden design ja lammasteemat ovat mielenkiintoisia, ja vastusten huuruisuus upean överiä. Clock towerissa kikkailen tällä hetkellä, eli yli puolenvälin vissiin mennään.
Alkoholin käyttö tosin mietityttää. Pelihän kannustaa siihen, jotta liikkuminen olisi puzzle-kentissä nopeampaa, mutta vaikuttaako tuo mihinkään muuhun? Jotenkin tuntuu, että aina kun olen ryyppäillyt baarissa enemmän, on Vincent jatkanut kaljoittelua myös kämpillä ja näin ollen tullut dorkailleeksi yön aikana, ja kun olen jättänyt vähemmälle, on kaveri mennyt vaan hajonneena nukkumaan. Todennäköisesti ihan sattumaa, mutta Catherine luo tarinallaan sen verran vahvan illuusion, että varsinaisen pelaamisen rajat hämärtyvät helposti. Mikä on vain plussaa.
Niin, ja meilläkin puolisoa on kiinnostanut sangen paljon seurata sekä tarinan kulkua että pelaamista. Ensin tuli toki kettuilua "pelimiehille suunnatusta tissimuijasta kannessa", mikä on, let's face it, täysin validia kritiikkiä. Catherine on hahmona sekä tarinallisesti hyväksyttävä vastakkainasettelun työkalu että sitä katso kuvat -ongintaa, mutta onneksi peli tietää tämän itsekin ja asian tiimoilta saadaan hyvää huumoria aikaiseksi. Pian kihlattu oli kuitenkin täyttä päätä neuvomassa, minkälaista tekstiviestiä tyttöystävälle pitäisi olla laittamassa tai miten vauvamörkökentästä saattaisi selvitä hengissä, ja kyselemässä tasaiseen tahtiin Vincentin uusimpia kuulumisia. Ihanan interaktiivinen kokemus, kaikin puolin.
Maitoa ei tule juotua enää juuri ollenkaan. Jos koulussa syön, niin lasillinen on jotenkin pinttynyt tapa, mutta kotiin en osta käytännössä ikinä. Samaten leivän syönti on siirtynyt lähinnä ravintoloihin nyt, kun vedän aamuisin aina marjasmoothien ja aterioillakin jätän ylimääräisen tilanviejän yleensä välistä. Mieluummin syön sitä oikeaa ruokaa.
DKC3 on ihan legendaarisen hyvä. Ei sillä, että mikään sarjan osista paska olisi, mutta omissa kirjoissa kolmonen saattaa olla jopa paras osa.
Ettei vaan olisi näitä juttuja, että jatko-osia inhotaan, koska ne ovat jatko-osia?
Voi siinä olla sitäkin, mutta tässä tapauksessa tuntuu myös, että ihmiset boikotoi DKC3:sta ihan vaan Kiddy Kongin ja pelin yleisen kevyen ulkoasun vuoksi. Kiddysta nyt voi olla monta mieltä, mutta onhan se helvetin hyvä peli.
Pakko muuten todeta, että kolme alkuperäistä donkkaria muodostavat ehkä yhden laadukkaimpia pelitrilogioita ikinä. Miten voikin lähes joka osa-alueella laatu pysyä pelistä toiseen timanttisena. Lisäksi osat vielä eroavat kivasti toisistaan niin, että jokainen tuntuu samalla sekä tutulta että tuoreelta. Todella kova suoritus.
(Peeäs. Ykkösen sijainnista nokkimisjärjestyksessä olen luonnollisesti TK:n kanssa eri mieltä.)
Huhuh, mitä ostoja. Totaalista parhautta, ei siinä mitään.
Snes-keräily kiinnostaa, mutta monien pelien hinnat ovat jopa minun mittapuulla naurettavia. Kyllähän ebaysta saa mitä tahansa, mutta Megaman X -peleistä saisi pulittaa jo varmaan tonnin yhteensä jos meinaa CIB-settinä saada hyllyyn. Toisaalta ei lesompaa keräilykohdetta olekaan.
Kyllähän noilla hintaa tosiaan on, varsinkin PAL-versioina. Jenkeillä pääsee tapauksesta riippuen parhaimmillaan puoleen hintaan, ja oikeastaan aina halvemmalla. Varsinkin ekaa X:ää olen vaaninut todella paljon, sillä kuten sanoit, olisi erittäin nättiä saada moinen herkku minttinä hyllyyn, mutta päälle satasen hinnat eivät vaan ole mulle. NTSC-versio voi olla pakkorako, ja sekin tulee olemaan sijoitus. Ellei kirppismunkki yllätä.
Vittumaisinta oli ehkä, kun joku julli myi hyväkuntoista CIB Mega Man X:ää Huudossa ison SNES-paketin mukana. Pienemmän setin olisin ostanut pois ja myynyt loput uusiksi, mutta tuohon ei ollut rääpyä. Eikä SNESin hankintaa harkinnut kaverikaan suostunut ko. settiä ostamaan, vaikka yritin yllyttää.
Sharkie, miten olisi seuraavaksi Earthbound? Vai löytyikö sinulta sekin jo?
Haha, onhan tuosta haaveiltu. Jos sen muutamalla kympillä jostain joskus saa, niin sijoita kyllä varmasti, mutta taitavat yli satasessa heilua noi loose-hinnatkin. CIBeistä ei puhuta.
Niin, ja yhdyn toki hehkutukseen: Yoshi's Island on loistava peli. Läpipeluukertoja on monia, ja nyt napsahti taas heti yksi lisää kun sain pelin viimein itselleni. Yksi hienoimpia ja ennen kaikkea persoonallisimpia tasoloikkia kautta aikain.
SNES-keräily on jatkunut vaivihkaa syksyn aikana, joten päätin hieman fiilistellä uusimpia hankintoja. Pelikokoelma tällä hetkellä:
Viime näkemän jälkeen taloon ovat siis saapuneet SMW, Earth Worm Jim ja Zelda. Super Mario World tipahtaa kotelon kunnon puolesta siihen "ei niin hyvä kun haluaisin" -kastiin, mutta sisälmykset ovat sitten timanttiset ja itse peli oli ryöstöhalpa. Jos joskus tulee minttibargain vastaan, niin ostan toki, mutta käyttää toistaiseksi. Earth Worm Jim käveli myös eBayssa halvalla vastaan, ja yllättävien nostalgiahöyryjen seassa huusin pois. Olin melkein unohtanut, kuinka paljon tuota tuli skidinä pelattua, ja vaikkei itse peli olekaan huikea, ovat jo pelkästään sen kökköhuumoripitoisuus ja erittäin rehevä animointityö näkemisen arvoisia. Lisäksi setti kuin pakasta vedetty.
Tähän mennessä kallein ostos on ehdottomasti Zelda: A Link To The Past. Alusta asti päätin, että tämä pitää hommata, ja jo keräilyarvonsa vuoksi olin valmis satsaamaan siihen muita pelejä enemmän. Lopulta mentiin kuitenkin hieman kompromissaillen. Kaikki muu on about minttiä, mutta kotelo vain okei. Keskivertoa parempi kokonaisuus kuitenkin, ja karttaa myöten kaikki hörsyt löytyy. Zelda on myös pelillisesti Donkkareiden ohella kovin tapaus, sillä en pelannut sitä ikinä nuorempana. Tämän aion herkutella ajan kanssa, kun pääsee kimppuun tuoreeltaan.
Ai niin, lisäksi ostin Super Probotectorin(Contra 3 roboteilla), mutta en muistanut heittää peliä kuvaan, koska se on loose. Tuota oli niin vähän liikenteessä, että täräytin suosiolla kasetin pelattavaksi, kun co-opin kimppuun oli päästävä.
Seuraavaksi pakollisia itemeitä ovat Super Metroid, Turtles In Time, Super Castlevania IV ja Mega Man X. Näiden CIB PAL-versioiden kanssa uidaan kuitenkin jo sen verran syvissä vesissä, että olen harkinnut vakavasti kompliittien jenkkiversioiden ja adapterin ostoa. Vaan kattoos ny, hetken tauko on pidettävä kuitenkin. Siihen asti näillä herkuilla pärjätään kyllä hyvin. Pelaajan sieluani on freesannut todella paljon päästä hypistelemään ja pelaamaan vanhoja klassikoita niin kuin niitä on tarkoitettu pelata!
Tullut väännettyä kohta pari viikkoa Ōkamidenia. Menen varmaan pian jossain pelin lopussa kun löytyy jo kaikki maalaustekniikat paitsi se viimeinen. Jotenkin tämä on vain samalla tavalla pitkäveteinen kuin DS-Zeldat, muuten kyllä olisin jo tämän läpäissyt, mutta ei. Tykkään pulmanratkonnasta peleissä, mutta tässä se on jotenkin niin lapsenkengissä.
Ihan hyvä peli tämä kyllä on, ei vain meinaa jaksaa kun tekisi mieli jo vaihtaa Paper Mario: Sticker Stariin tai Minish Capiin. Jotain kivoja uudistuksiakin tähän ollaan saatu, kuten esimerkiksi sidekickien vaihtuminen ja hyödyntäminen, eikä pelin musiikeissakaan ole mitään vikaa.
Itsellä jäi Okamiden kans kesken, ja lopulta myin pelin tarpeettomana eteenpäin. Periaatteessa se oli ihan jees, mutta jostain syystä pelaamisesta puuttui kaikki se taika mitä pääpeli pursuaa. Pidemmän päälle en halunnut tylsistyttää itseäni niin upean universumin parissa, ja peli jäi siihen.
Kävin tänään päiväleffassa, kun oli koulun ja duunien välillä sopivasti luppoaikaa. Mitään oikeasti mielenkiintoista ei kuitenkaan juuri silloin pyörinyt, joten päädyin katsomaan Jack Reacherin. Trailerin joskus nähneenä leffa vaikutti todella mauttomalta ja hajuttomalta toimintafilkalta, eikä odotuksia ollut lainkaan.
Vielä mitä, todella tyylikästä kakkaa. Geneerisen ulkokuoren alta paljastui ikään kuin moderni westerni. Leffa alkaa todella upeasti hitaalla herkuttelevalla snaippauskohtauksella, ja samaa tahtia jatketaan. Tilanteet pelataan rauhassa eikä hiljaisuutta pelätä. Leffa oli yli puolivälissään kun tajusin, ettei musiikkia tosiaankaan käytetä juuri lainkaan. Pääosassa ovat ympäristöt: askelten kaiku, renkaiden kirskunta, leuassa asti tuntuvat laukaukset, dialogi. Myös toiminnan leikkaamisessa pätevät samat säännöt. Poissa on nykyleffoista tuttu salamasota. Iskut ehtii nähdä, kuulla ja tuntea, mikä ainoastaan auttaa immersiossa. Lisäksi tappeluita on, loppushowdownia lukuunottamatta, vain pari pienempää sekä yksi takaa-ajokohtaus.
Tom Cruise vetää samaa tuttua viileää roolia, mutta habitus sopii leffaan loistavasti, joten en jaksanut häiriintyä. Muukin hahmokaarti on sekä tiivis että toimiva. Oli todella kiva nähdä Duvallia taas isolla kankaalla(lisää niitä länkkäriviboja). Stoori itsessään ei ole hirveän kummoinen, mutta jokunen kiva oivallus löytyy kuitenkin ja ennen kaikkea juonen yleinen presentaatio on todella onnistunutta. Kaari kantaa kyllä parituntisen leffan mainiosti, vaikka uudelleenkatseluarvoa ei kyllä juurikaan ole.
Aina yhtä hienoa mennä katsomaan leffaa heikoin odotuksin ja oikeasti yllättyä positiivisesti. Vaikka nollaodotukset varmasti paransivat kokemusta entisestään (eikä kyseessä toki ole mikään ajaton mestariteos), niin väitän kyllä, että Jack Reacher erottuu tässä ADHD-toiminnan maailmassa edukseen. Mainostus - niin posterit kuin trailerit - vetävät aivan harhaan filkan todellisesta luonteesta, mikä on harmi. Olenkin siis oikein tyytyväinen, että tuli käytyä.
Siinä rinnalla lainasin kaverilta ensimmäisen Borderlandsin. Pelin maailmassa on noin sata kertaa enemmän sielua kuin Vanquishin ja huumori kukkii kivasti, mutta itse pelaaminen ei jostain syystä vain maistu. Ammuskelu tuntuu jostain syystä kauhean pliisulta eikä toiminta muutenkaan tyydytä. Viholliskatraskin käy ainakin alussa kovasti tylsäksi, kun vastaan tulee vain perusjantteria ja paikallista koiraa.
Selitys:
Toinen on ehta toimintapeli, toisen taustalla pyörii Diablo-tyylinen naksuttelupeli satunnaisnumerogeneraattoreineen.
Ja toisen jatko-osa on kaikilla osa-alueillaan ylivertainen ensimmäiseen Borderlandsiin nähden. Suosittelen siirtymään suoraan kakkoseen. Toki jos myös erehtyy pelaamaan yksin niin on kokemus suht perseestä.
Sehän on toki selvää, että kaksi aivan erilaista peliä kyseessä. Lähinnä yllätyin tuossa Borderissa itse pelaamisen ankeudesta, kun peli kuitenkin on käytännössä FPS:ää sivukrumeluurilla. Se on kyllä varmasti totta, että kavereiden kanssa tuosta saisi enemmän irti. Kattoos ny. Jos ei napostele, niin sitten sitä kakkosta jostain vertailun vuoksi.
olen alkanut lämmetä Microsoftin käyttiksille ja suunnittelutyylille yhä enemmän.
Saa nähdä mitä Microsoftilla on mielessä, jos käyttikselle on varattu jopa 3 gigaa muistia. Guide on Xbox 360:llä näppärä idea, mutta paikoitellen ärsyttävän hidas. Jokaista valikkoa ladataan vähän liian kauan. Kyse ei ole kuin muutamista sekunneista, mutta lisämuistilla Guiden saisi varmaan toimimaan salamannopeasti. PS3:n in-game XMB oli vielä hitaampi. Noin muuten pidän XMB:stä. Se toimii nopeasti. Xboxin käyttiksessä ärsyttää kaikki siirtymäanimaatiot. Miksi kaikki ei voi aueta heti? Mitä nyt olen Windows Phoneja räplännyt, niin samat animaatiot taitavat sielläkin olla? Toivottavasti MS keksii tuon nykyisen Xboxin tiilikäyttiksen tilalle jotain muuta. Onhan se ihan nätti, mutta se suorastaan huutaa kosketusnäyttöä. Xbox Smartglass on tavallaan vastaus tuohon, mutta on se nyt hieman typerää heittää ohjain sivuun ja napata tabletti/puhelin käteen.
Itsekin pidän XMB:stä todella paljon. Simppeli, nopea, nätti, käytännöllinen. Preferoin nykyään tällaista suunnittelua turhan krumeluurin aiheuttaman pienenkään hidastelun edelle. Onkin harmillista, että Sony päätti kurauttaa Storensa entisestään puskemalla ruudun täyteen kaikkea isoa. Vaikka tuo kyllä stögäilee sen verran, että koodaajassakin on varmasti syyttämistä.
Anyhoo, toivon kovasti että uusi pleikkari pitää XMB:stä kiinni. Kestää siitä joitain asioita parannella, ja toki muilla konsolin käyttöön liittyvillä alueilla Sonylla on kovastikin petraamista, mutta pohjalla on ehdottomasti tämän sukupolven miellyttävin käyttis.
Tuli ladattua PS-Storesta (Plus-jäsenille ilmainen) Vanquish. Stoori ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta pelaamisessa on kyllä fiilistä. Aluksi hirveän kaoottiseen toimintaan pääsee nopsaan sisälle, kontrollit ovat simppelin toimivat ja ennen kaikkea peli pyörii taivaallisesti. Lisäksi eeppisyys palkitsee. En olisi odottanut koukuttuvani tähän näin, mutta toimii. Missiotkin on jaettu juuri sopiviin paloihin tutun "yksi etappi vielä" -fiiliksen luomiseksi.
Siinä rinnalla lainasin kaverilta ensimmäisen Borderlandsin. Pelin maailmassa on noin sata kertaa enemmän sielua kuin Vanquishin ja huumori kukkii kivasti, mutta itse pelaaminen ei jostain syystä vain maistu. Ammuskelu tuntuu jostain syystä kauhean pliisulta eikä toiminta muutenkaan tyydytä. Viholliskatraskin käy ainakin alussa kovasti tylsäksi, kun vastaan tulee vain perusjantteria ja paikallista koiraa.
Olisin jostain syystä mielelläni tykännyt jälkimmäisestä enemmän, mutta timanttinen pelattavuus ja suoraviivainen toiminta vie tässä tapauksessa voiton. Annan kyllä Borderlandsille vielä mahdollisuuden, mutta sitä ennen kiskaisen ehdottomasti Vanquishin kautta loputkin adrenaliinit suoniin.
...Alkupuoli sinällään oli ihan kiinnostavaa, mutta jotenkin leffan starttaus oli niin pitkitettyä. Taisi olla leffasta jo 1/3 mennyt, kun jotain tapahtui....
Kuten sanoit, alkupuoli tosiaan on kiinnostava, ja tunnelmassaan ehdottomasti elokuvan parasta antia. Siihen perinteisempään vauhdikkaaseen avaruusriehumiseen siirrytään minusta aivan liian nopeasti. Onhan sekin toki viihdyttävää, ja näissä on hyvä muistaa, että pääasiassa leffat suunnataan nuoremmille. Alkupuolisko on kuitenkin ehdottomasti sielukkainta kamaa, mitä lafkalta on nähty. Ei ehkä parasta, mutta sielukkainta.
Itse opiskelen viidettä vuotta yliopistossa ja ei ole todellakaan mikään kiire siihen viiden päivän oravanpyörään. Saatan tehdä viikossa kaksi päivää töitä, käydä yhtenä päivänä luennoilla ja släkkäillä pari arkipäivää sekä viikonlopun. Mahtavaa aikaa kaikin puolin. Fyrkkaa ei ole, mutta eipä sitä tarvikaan mitenkään älyttömästi. Jos sitä olisi enemmän ostelisin varmaan tavaroita, joilla en loppupeleissä tee mitään. Nyt vietän aikaa salilla, bänditreeniksellä, paikallisilla pikkukeikoilla, mimmifrendin kanssa ja kavereiden kanssa.
Minäkään en stressaa tuon koulun kanssa, vaan opiskelen rauhallisessa mutta säännöllisessä tahdissa(n. 40op per vuosi). Töitä tulee kuitenkin tehtyä 3-4 iltaa viikossa koulun lisäksi, plus extraopetukset tai keikat ja niiden treenit, jolloin äkkiä viikko täyttyykin päivistä, jolloin kotoa läksii aamulla kouluun ja takaisin tulee illalla töiden jälkeen 21-24 välillä. Opetan siis tanssia työkseni tällä hetkellä, jos se on joltain mennyt ohi. Hyviä hommia ehdottomasti, ja liikuntapuoli hoituu näppärästi semihyvälle mallille siinä ohella, mutta ei tuota vapaa-aikaa ihan liikaa ole. Toisaalta, pitkiä päiviä on yliopistolaisena helppo tasoittaa, kun ei sinne luennoille mikään pakko ole mennä. Aamupäivän ottaminen omiin hommiin, nukkumiseen tai etätöihin onnistuu siis, mikäli kalloa alkaa painaa.
Tällä kaavalla on menty jo useampi vuosi, joten siinä mielessä esim. TK:n mainitsema viideltä kotiin tuleminen töistä kuulostaa mukavalta vaihtelulta. Olisi siistiä tehdä päivisin reippaasti töitä, tehdä nykyistä enemmän rahaa ja saada kaikki illat oikeasti vapaaksi. Lisäksi saisi/jaksaisi suunnitella omia treenejä ja menoja paremmin, jos ei tarvitsi opetustöitä tehdä. Mutta en minä sitäkään kaavaa koko elämääni halua tehdä, vaikka se juuri nyt kiinnostaakin. Onneksi kiintopisteitä ja kiinnostuksen kohteita löytyy jo nyt monilta aloilta, joten kaikkia munia ei (toivottavasti) tarvitse ikinä latoa yhteen koriin.
On tämä kyllä pakkohankinta jos muutkin DS:n tekstiseikkailut ovat vähänkin iskeneet. Ei ehkä aivan Ghost Trickin tasoa, mutta jokseenkin päräyttävää settiä silti. Pitää varmaan alkaa suunnittelemaan Virtue's Last Rewardin hommaamista, vaikka olen kuullut että peli on pienoinen pettymys loisteliaan 999:n jälkeen...
Hommaa ehdottomasti. Palkitsee varmasti, varsinkin kun 999 on tuoreena mielessä. Tunnelmaltaan hieman erilainen pelihän se on, mutta hyvää kamaa silti. Ei tämän tyylisiä teoksia liikaa tehdä.
Niin, ja nyt kun mainitsit asiasta, niin tuli sitten aloitettua tarinaniksoissa Ghost Trick uusiksi VLR:n jälkeen. Kuin vanhaa ystävää halaisi. Ne musat, se nerokas idea ja hulvaton dialogi, ne huikeat hahmoanimaatiot! Vertaaminen 999:iin on tosin vähän heikoilla jäillä luistelua, kun ovat lähtökohdiltaan, tunnelmiltaan ja tyyleiltään lähemmäs kuin yö ja päivä. Henk. koht. 999 teki aikanaan ehkä suuremman vaikutuksen.
Twin Peaksia olen katsellut Netflixistä viime päivinä. Neljä ensimmäistä jaksoa takana ja sarjan tunnelma on lyönyt kerta kaikkiaan ällikällä.
Se on kyllä aivan omaa luokkaansa. Käsittämätöntä miten vähemmän tosiaan on enemmän, kun nyansseilla osataan oikeasti pelata. DVD-boksin ostamisen jälkeen olen katsonut sarjan jo pariin kertaan lävitse, ja melkein tekisi mieli taas ottaa projekti. Mutta annetaan nyt kypsyä vielä hetki.
Itse sen sijaan katsoin Netflixissä tarjolla olleet kolme kautta Californicationia. Jo Duchovny riittää syyksi tykätä sarjasta, mutta onhan tässä hyvä meininki muutenkin. Eritoten ensimmäisellä kaudella dialogi on timanttista, asetelma ytimekäs ja sarja tarjoilee sopivassa suhteessa sekoilua ja tunnelmointia. Toisella kaudella fokus ikävä kyllä hukkuu ajoittain hieman, ja samoin kolmoskauden alkua vaivasi päämäärättömyys. Siinä mielessä siis, että kakkoskauden loppuun pedatut asetelmat eivät tuntuneet enää pätevän ollenkaan. Hank ja Karen eivät olleet yhtäkkiä lainkaan niin vakavissaan toisistaan kuin oli annettu ymmärtää, Beccan teiniangstailu tuli liian äkkiä ja sekoilun määrä oli muutenkin liiallista. Loppua kohden homma kuitenkin taas paranee, ja viimeinen jakso olikin sitten sellaista emotionaalista all in -kamaa, että myönnän puhaltaneeni pienen itkun. Pakko rakastaa sarjaa, joka pystyy yllättämään näin.
Onko täällä sarjaa kuinka pitkälle katsoneita? Pysyykö homma kasassa tai mielekkäänä myöhemmillä kausilla? Itse en ole ihan vakuuttunut, pystytäänkö laatua pitämään yllä vai meneekö samojen panojen toistamiseksi, mutta aion silti jossain vaiheessa jatkaa sarjan katsomista. Potentiaalia kyllä on ja toivoisin kovasti, että se saadaan myös lunastettua.
Naarmuttaako levyjä? Kuinka uusi konsoli on? Minulla oli joskus eka Uncharted levyllisenä ja ihmettelin kun peli vain latasi ja latasi. Katsoin sitten levyyn ja huomasin yhden ainoan pienen, mutta kuitenkin suht syvän naarmun.
Konsoli on pari kolme vuotta vanha Slim, eikä siis naarmuta levyjä. Ongelma ilmenee kaikilla peleillä, ja ovat olleet timanttisessa kunnossa sekä ennen käyttöä että käytön ja näiden lukuongelmien jälkeen. Tässä videossa kone käyttäytyy juuri samoin kuin minullakin.
Toistaiseksi kaikki hyvin, parilla pelilevyllä ja BRD-leffalla testaillut.
Mites, onko muilla ilmaantunut nyt loppuvuodesta/viimeisimmän firmispäivityksen jälkeen ongelmia Blu-ray-levyjen lukemisen kanssa? Itsellä alkoi - nyt jälkeenpäin ajatellen hyvin pian päivityksen jälkeen - reistailemaan pelilevyjen luku(DVD:t toimivat). Naksutteli hetken menemään, sitten kuului ääni kuin konsoli olisi yrittänyt ulostaa levyä, ja sen jälkeen nada. Peli jää sisään mutta ei ilmaannu valikkoon. Poistuu kyllä eject-napista ongelmitta.
Jouluna ei kuitenkaan ihan hirveästi tullut kotikonsolilla pelattua, ja kun homma yleensä parilla yrityksellä lähti skulaamaan, en ajatellut asiaa sen pidemmälle. Eilen ja tänään huolestuin kuitenkin oikeasti, kun meininki jatkui ja tuntui pahenevan. Tänään googlailin viimein asiaa ajan kanssa ja löysin parikin jippoa. "Restore file systems" -valinnan ajaminen recoveryvalikosta tuntuu tehneen tehtävänsä. Ilmoitti korvaavansa jotain korruptoitunutta, ja nyt kerran kokeilleena kaikenlainen naksutus oli levynlukemisesta hävinnyt ja peli pyörähti ilolla käyntiin. Toivottavasti ongelma ei palaa tai ole pilannut laseria yrittäessään runkata levyjä käyntiin.
Netissä oli siis habatusta, että kolme neljä vuotta sitten jonkun firmispäivityksen kanssa oli laajemmin levinnyt tällaista ongelmaa, mutta löysin myös muutaman ihan tuoreen entryn about samasta asiasta. Oli ihan ohjevideoita tehty asian korjaamiseen marraskuussa. Tiedä sitten tuliko se päivityksestä vai mikä siinä on, mutta luulisi siinä tapauksessa jollain muullakin täällä olleen murhetta. Toisaalta sen tiedän kans, että Mass Effect 2 korkkaaminen oli se hetki, jolloin vaikeudet alkoivat ja sen jälkeen muutkin yskivät, mutta tokkopa se pelikään siellä on mitään rikkonut.
Olin laittamassa linkkiketjuun, mutta nostalgiakyynelten määrä sai livauttamaan linkin kuitenkin tälle puolelle.
Ei toki tunnu missään jos peliä ei ole pelannut, mutta meillä päin tämä on ehkä se all-time-hakatuin lapsuuden peli ja täydellinen änäri. Enkä ollut nähnyt introa yli kymmeneen vuoteen. Sisältö tavallaan muistissa, ja silti eeppisyys tuli yllätyksenä.
Itsellä on tullut koskettua Pokemon-sarjaan aika harvakseltaan. Lapsena pelasin enemmän kaikkia mahdollisia versioita, mutta Gold-HeartGold-välillä en koskenut yhteenkään Poksuun. Ja nyt uusimmat versiot ovat myös jääneet väliin, kun rakkaudesta Goldiin tykitin HG:illa itseni ähkyyn. Sinänsä ihan kiva, kun säilyy se tietty mystiikka ja uutuudenviehätys näin.
Siksipä X ja Y oikeasti uusilla visuilla kiinnostavat kyllä, sillä tuore näkemys sarjaan maistuisi. Toki olisi tärkeää, että peleistä löytyisi jotain freesiä sisältöäkin. Mutta seurantaan menee, ehdottomasti.
Ole hiukan katsellut alennusmyynneistä läppäriä vaimolle. Alkaa vuonna 2002 ostettu Fujitsu-Siemens olemaan jo aika käyttökelvoton tehoiltaan (Uskomattoman hyvin kyllä palvellut. Akku on tietysti jo ihan käyttökelvoton, mutta huollossa ei käynyt kuin kerran eikä muuta. Uskomatonta.). Olen huomannut että tämä hakuprosessi on nörtille aika perseestä. Prossun pitäisi totta kai olla Intelin i3 tai i5, että kestää kauemmin kuin pari vuotta. Mutta en millään viitisi ottaa edellisen sukupolven prossua (2xxx) vaan uudemman (3xxx). Teho erot ovat kuitenkin testien perusteella selvät. Ja tähtäimenähän olisi luonnollisesti Asus. Suurin syy tähän on melkeinpä 24kk takuu. Acerikin olisi varmaan ihan jees ja on halvampi, mutta 12kk takuu mietityttää. Ja myönnän, Acer merkkinäkin epäilyttää (vaikka sanoinkin aikaisemmin että tämän perusteella ei päätöksiä kannata tehdä). Kaiken tämän lisäksi hankaloittaa vielä budjetti, alle 600€, mieluusti selvästi alle. *ittu...
Gigantissa on huomiseen asti vielä tarjous Acerista jossa kaikki vaatimukset sinänsä toteutuu (jopa takuu!), mutta kun se prkl on Acer... Joten, tuli mieleen onko täällä kenelläkään mielessä Asuksen läppäreitä jotka olisivat harkinnan arvoisia? Jos ei ole, huomenna on todennäköisesti Acer kainalossa...
Yksi omakohtainen neuvo: ÄLÄ. KOSKAAN. OSTA. ACERIA!
Ostin pari vuotta sitten kesällä 999€ ovh:lla olevan(plussa-tarjouksessa 699€) 18,2-tuumaisen koneen, joka on ollut hintaansa nähden aivan susi. Kävi jo alle puoli vuotta ostamisen jälkeen takuuhuollossa, kun usb-portit ei toimineet kunnolla ja kone kaatuili itsestään. Akkukin on, tietysti, tässä vaiheessa jo siinä tilanteessa, että ei pidä puolta tuntia - tuntia enempää latausta. Luulisi, että jos ostaa tuon hintaluokan koneen, saisi jotain laatua, mutta ei näköjään Acerin kanssa.
Juuri olinkin tulossa kertomaan oman omakohtaisen neuvoni: Acerit ovat oikein luotettavia koneita.
Mulla ei siis eläissäni ole ollut muita kuin Acerin läppäreitä, ja kaikki ovat toimineet moitteetta useita vuosia. Ensimmäiseen koneeseen piti tosin asentaa Windows kerran uusiksi kun yksi valmisasennettu ohjelma oli jotenkin korruptoitunut, ja tässä uusimmassa oli aika paljon shovelwarea valmiiksi asennettuna, mutta mieluummin kai liikaa kuin liian vähän. Vartin siivoamisella hyvä. Itse kone on nyt vuoden vanha ja aivan mahtava. Timanttinen akkukesto edelleen, eikä muitakaan rauta- tai softapuolen ongelmia ole ilmaantunut. Kevyt, nätti, näppärä, hyvät liitännät. Huonoin puoli lienee glossy näyttö, mutta sen tiesin jo ostaessani eikä sinänsä mene brändin piikkiin. Edellistä konetta käytin täysipäiväisesti noin viisi vuotta. Akkukesto suli siinä olemattomiin, mutta tämä oli täysin omaa syytäni, kun roikotin konetta alkuvuosina piuhannokassa koko ajan. Dorka mikä dorka.
Mutta niin, susikappaleita löytyy varmasti kaikilta merkeiltä, ja siksi nämä omakohtaiset kauhukokemukset ovat aina vähän toisarvoista materiaalia. Toki jos näyttää siltä, että jostain koneesta on erityisen paljon hulabaloota netissä, niin varmaan kannattaa vältellä. Itse olen kuitenkin ollut tyytyväinen Acerien käyttäjä jo pitkään, ja kurkkaan varmaan jatkossakin ekana iso-A:n tarjonnan kunhan uuden koneen tarve tulee. Mitä toki ei toivottavasti tapahdu jokuseen vuoteen.
Jimmy Page, Jack White ja U2:n Edge kertovat tarinoitaan ja vetävät jamisession. Näin tämän Oulun Musiikkivideofestareilla teatterissa aikoinaan, todella hyviä pärinöitä. Kovia äijiä, hienoa musaa, makeita mietteitä.
Näytä kirjoitukset
Ehkä parasta vähään aikaan. "I was afraid to hit my mother..."
