Kakkoskentän pomo tekee aika pahaa, näppiksellä on aivan käsittämättömän vaikea ampua alaspäin. Eihän se koko pomo ole pelkkää ylöspäinhyppimistä, eihän?

Se on oikiastaan aika helppo. Pidät vaan alanuolen pohjassa, ja hakkaat taukoamatta äXää ja Zetaa, ja sivunuolilla ohjaat sankaria platformilta toiselle. Pienille virheillekin on varaa.

Niin ja pelkkää hyppimistä se on, mutta ei se kovin pitkä ole.

Ja niin2. Sillä ennen taistelua saatavalla häkkyrällähän tuo ei toimi, koska se vähän tykkää räjähtää, kun painaa alas ja hyppää.
Mutta jos siitä ei välitä, niin aika helppo se on.

Ja vielä pieni score-editti:

934260

Kuva myöhemmin. Kai.

No vaikka heti.

Eiku se paranikin taas vähäsen.

Murmur. Tuolla edellisellä runilla ekasta kentästä tuli 600 000, mutta tällä ei edes viittä. En tiedä miksi.

"No, ainakin voitin sleepyn."

Perfection.

Huhuh..

Joten siis, elokuva voi olla hyvä, vaikka se on pinnallinen, hahmoton ja suurilta osin pelkkää mättöä. Yksi lajinsa parhaita, ellei paras. Ja haluaisin todellakin kuulla, mistä animetyttö Sarkoni on löytänyt hienompaa mättöä? Kenties jokin tosi cool New Yorkiin sijoittuva ammuskeluelokuva?

Mätöllä tarkoitan ihan mättöä, ihan nyrkeillä tai vaikka kapuloilla, en tuliaseilla. Ne pyssyttelyt vasta paskoja ovat. Sana "hieno" on mahdollista käsittää monella tavalla. 300 on audiovisuaalisesti hieno, mutta mätössä itsessään ei ole mitään muuta hienoa. Se on pinnallista. Onhan tämä tietysti vähän hifistelyä, mutta kyllä se 300:n mäiskintä oli aika sitä ja minä haluan jotain vähän muutakin. Tätä muuta löytyy vaikka niinkin helvetin vanhasta leffasta, kuin Enter the Dragon. Ja vaikka Fist of Legend. Ja kyllä, joka ikisessä itämaisessa mätössä on vähintään yhtä paska juoni, yhtä paskat hahmot etc, kuin kolmesatasessa, mutta minä tykkään niistä enemmän. Mielipidekysymys, that's about it. Haa!

Olkoot 300 vaikka kuinka munakas elokuva, on kaikki hyvät itämaiset mätöt munakkaampia kuin se. Kyllä minäkin Kolmesatasen seurassa viihdyin ja oikein hyvinkin, mutta kun sitä mättöä on tarjolla niin paljon hienompaakin. Ei lihaksikkaampaa tai öljyisempää, mutta hienompaa.

Hän tykkää selvästi "leikkiä" poikien kanssa. Jos nainen uskoo löytäneensä mielestään sen oikean, niin kyllä sen huomaa eikä siinä tarvitse arvuutella motiiveja tai etsiä tekosyitä miksi nän ei halua olla minun kanssa.

Darn, you just broke my heart!

Missään vaiheessa en ole kyllä ruinannut, sillä ei nyt ole ollut tarvetta.

Hyvä, pidä tuo linja!

No juu no tuota... Meinasin vähän sitä, että hän ei ole koskaan ollut niin etäinen, että olisin jotenkin joutunut "ruinaamaan." Ollaan aina oltu juuri tässä, paikallaan, eikä kummankaan ole tarvinnut tehdä mitään jotta se pysyisi siinä. Kumpikaan ei tosin tehnyt mitään edistääkseen sitä, mikä on vähän hassumpi juttu.

Väärin. Epäonnistuminen tulee olemaan katkera. On paljon fiksumpaa osata luovuttaa ajoissa. Ruinaamisella ja itkemisellä vain pahentaa tilannetta ja se takuulla lopettaa viimeisenkin mielenkiinnon muijan silmissä. Älkää langetko narriuteen vaan pitäkää itsenne miehinä. Kyllä niistä pääsee yli, believe me!

Missään vaiheessa en ole kyllä ruinannut, sillä ei nyt ole ollut tarvetta. Olemme olleet hyviä kavereita, mutta siitä eteenpäin meneminen vaan tuntuu mahdottomalta.Kumpikaan meistä ei ole tenhytkään asian suhteen mitään, sillä itse en uskalla koska en tiedä kuinka eri tavalla tämä tyttö ajattelee, kuin minä. Hänen toimettomuuden motiiveja en voi kuin arvailla. Ehkä alkamalla olemaan minun kanssani, hän pelkää menettävänsä kaikki muut poikakaverinsa, eikä siksi uskalla aloittaa mitään vakavampaa. Ehkä hän vain haluaa olla kaveri mahdollisimman monen tyypin kanssa, eikä viitsi ottaa mitään riskejä, tai jottaan. Olen tähän asti tyytynyt vain seuraamaan tilannetta, mutta ehkä jotain voisi yrittää tehdäkin. En vaan todella uskalla, sillä se voisi myös pilata paljon. Tai sitten ei. Niinku.. vittu.

Kaban tilanne kuulostaa vähintäänkin tutulta. Minunkin elämääni on tullut sekoittamaan tyttö, noin vuosi sitten kun samaan lukioon päädyimme. Se ei edes tuntunut todelta miten hyvin meillä meni ensimmäisestä päivästä lähtien. Tähän varsinaiseen tapaamiseen kyllä meni ihan älyttömän kauan, sillä huomasin hänen olemassaolonsa vasta, kun kolmas jakso oli aluillaan. Mutta enivei, meillä on kyllä tämän vuoden ajan ollut koko ajan juttua, mutta ei silti mitään merkittävää, ainakaan hänen mielestään. Itse kyllä olen kuvitellut meillä olevan paljonkin kaikkea. Paljon haleja, kädestä pitelemisiä ja muuta pientä. Luulin sen olevan edes jotain. Mutta sitten meillä pidetyissä partyissa, hän jotenkin huomasi minun välttelelevän häntä (no hänelläpä oli toinen poika, joten ajattelin heittää hanskat tiskiin ja sanoa vaan, että vitut) ja halusi puhua asiasta. Keskustelun aikana kerroin tykkäävänsä hänestä monellakin tavalla. Luulin tämän jo olevan elämän selvä että hän tiesi tästä, mutta hän vaan heiluttelee päätänsä ein merkiksi. Siinä vaiheessa kyllä sydän murskaantui ja ihmettelin, että mitähän vittua tämän viime vuoden aikana sitten on tapahtunut. Hänen mielestään ei kai juuri mitään.

Tälläkin tytöllä on ihan pirusti miespuolisia kavereita ja ihan minun ja hänen takia se huolestuttaa joskus. Ne kaverit ovat kaikki muutaman vuoden vanhempia ja ihan senkin takia tekisi mieli luovuttaa. Mitä senssejä minulla muka olisi pari vuotta vanhempia alfauroksia vastaa?

Ja mikä tässä tytössä sitten varsinaisesti häiritsee on se, että me emme koskaan kykene puhumaan meistä. Miksi? Siksikö ettei ole mitään "meitä?" Kai minä sitten olen ollut niin perkeleen tyhmä etten tätä ole tajunnut. Mutta kun en pääse eroonkaan hänestä. Yritän unohtaa hänet ja vaikka siirtyä johonkin toiseen tyttöön, mutta ei se koskaan onnistu. Aina hän tekee jotain, mikä saa ajatukseni takaisin häneen. Sekin on tosin ihan järjetöntä. Meissä ei ole mitään yhteistä, eikä hän ole kamalan menestynyt koulussa, eikä hän tee muuta kuin nuku ja juo viinaa, eikä ole muutenkaan mitään järkevää syytä, miksi meidän pitäisi olla enemmän kuin kavereita. Mutta silti hän saa minut tuntemaan tavalla, jota kukaan muu tyttö ei ole minua pystynyt saamaan. Miksi? Suatana mitä paholaisia nuo naiset...

Voi veljet että osaa olla hyvä peli! Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös ensimmäinen Zeldani, jotain emulaattorikokeiluita lukuun ottamatta. Eikä todellakaan vaikuta yhtään hassummalta tavalta ländätä sarjaan.

Olen aina tiennyt mistä Zeldoissa on kyse ja se on aina kuulostanut.. aavistuksen tylsältä. Mene luolaan, ratkaise puzzle, päihitä pomo ja tämä pari kertaa uudestaan. Sitähän tämäkin kärjistettynä on, mutta se toimii. Stylus kontrolli on myös aika lähellä täydellistä. Linkin ohjaaminen ja perusjuttujen teko hoituu vaivatta, mutta on siellä tilanteita, joissa tahtoo mennä hieman sekaisin. Esimerkiksi bumerangin käyttö taisteluissa on - olkanappuloista huolimatta - hieman kömpelöä. Ei se peliä missään tapauksessa pilaa, sillä onhan tämä aika helppoa seikkailua, mutta myös todella mukavaa ja viihdyttävää sellaista.

Laivalla seilailu on myös rentouttavaa touhua. Vihollisia ei tule vastaan vaivaksi saakka ja nekin mitkä tulee, on rytmitetty aika mukavaan tahtiin. Aarteenetsintään sain vasta äsken työkalun ja parin arkun jo meren syvyyksistä noukin. Mukavaa sekin.

Parasta ja tyydyttävintä pelissä on kuitenkin ollut puzzlet. Olen uusi Zelda-sarjalle ja samalla myös DS:n seikkailupeleille, joten ne ovat tarjonneet kyllä helkkarin mukavaa mietiskelyä. Parhaita ovat olleet ne (tämän ei pitäisi spoilata, koska se kerrotaan aika suoraan itse pelissäkin) viivojen piirtämiset, joissa karttaan merkitä pisteitä ja katsotaan, missä viivat yhdistyy. Kaikki muutkin ongelmat tuntuvat käyttävän loistavasti DS:n ominaisuuksia hyväkseen.

Huonoja puoli on vähän, oikeastaan vain yksi, ja se on se Merikuninkaan temppeli. Vihaan aikarajoja, vihaan sitä, että ne samat kohdat joutuu käymään uudestaan. En tykkää juuri mistään siinä temppelissä, mutta kun sen riittävän moneen kertaan vetää, niin eiköhän siihenkin totu. Hermoja en ole menettänyt vielä missään vaiheessa temppelissä, tai koko pelissä, mikä on minulta aika suoritus.

All in all, aika lähelle kymppiä menee arvosana. Kaikki pelissä toimii, kaikki siinä on niin hiton mukavaa, että siihen palaaminen ei koskaan tunnu pahalta. En muista koska olen viimeksi mitään läpi pelannut, mutta tässä on vahva ehdokas.

Onkohan Wiille olemassa/tulossa jonkinlaista arcade-ohjainta, että pääsisi vielä paremmin tunnelmaan?

Horilta.

Pelaaminen ei nappaa, mutta silti Crysis polttelee?

No... juu. Kiinnostus pelaamiseen vähenee koko ajan ehkäpä eniten siksi, että PeeCeeni on aika pelikelvoton ja konsoleista (isoista) löytyy vain Ps2, ei seuraavaa sukupolvea lainkaan. Ja koska minulta ei löydy sitä, mistä nykyään paljolti puhutaan, en jaksa seurata mitään aiheeseen liittyvää, koska se ei minua kosketa ja olen täten aika ulalla kaikesta. Tämä on vähän turhauttavaa, mutta eiköhän se korjaantuisi jos vaan jotain uutta laitetta ostaisi taloon.

Minua siis kyllä polttelee paljon muukin, kuin Crysis, mutta niistä peleistä joita omistamilleni konsoleille on, ei yksikään oikein nappaa. Phantom Hourglass tuli kyllä tilattua ihan siinä toivossa, että pelaamisen koukku taas löytäisi ja solmisi itsensä tiukasti perskarvoihini. Olipa kauniisti sanottu.

Ja sitten se ainut seikka joka tulee tietää PS2 versiosta:

+/- Tismalleen sama kuin PES 6.

Suurimmat erot taitaa olla pelikentän ulkopuolella (valikot yms.), sillä meikäläínen ei kyllä hitto vie erottaisi näitä kahta sitten millään. On siellä jotain pieniä eroja (ei ainakaan toistaiseksi ole mennyt yhtään vetoa Scholesilla keskiympyrästä sisään), mutta ihan älyttömän pieniä ovat. Ei ihan oikeasti tarvitse tätä ostaa jos kutosen jo omistaa. Siis PS2:sta puhutaan edelleen. Kolmekuuskybäsen pessi onkin jo ihan erilainen. En osaa sanoa onko parempi vai huonompi, mutta erilainen se oli, mikä ainakin sen pienen testailun jälkeen tuntui ihan mukavalta.

Minäki haluun Crysistä, mutta haaveeksi jää kun kone nykii jo HL2:sta pelatessa.

Pelasin Guitar Heroa, Frequencyä, Pro Evo kutosta. Kaikki vitutti. Jo pelihyllyyn katsominenkin vituttaa. Koko peliharrastus vituttaa. GAF vituttaa. Paska vituttaa.

Anteeksi, nyt ei vaan tämä pelaaminen oikein nappaa.

Onko kukaan kanssani samaa mieltä, jos sanon että Totoron suomidubbaus toimi ihan helkkarin paljon paremmin kuin alkuperäinen kieli? Suurin syy tähän on Mei. Elokuvan loppupuolella jouduin työntämään sormet syvälle keltaisen eritteen täyttämiin korviini, sillä ei perkele sen ipanan huutoa kestänyt kuunnella. Muuten elokuvana ihan sitä Ghiblille tyypillistä viiden tähden kamaa, mutta tuo jatkuva huutaminen vie raivostuttavuudessaan vähän arvosanaa mukanaan. Sen sijaan suomennos on kyllä Pekkaa parhaasta päästä. Japanilaisen Mein aiheuttaessa pelkkää raivoa sisälläni, repäisee Roosa Viitanen (SuomiMei) minut kahtia joka kerta suun avatessaan. Se on oikeasti niin paljon hauskempi kuin alkuperäinen, että kyllä minä suosittelen Suomidubbeja ihan koska tahansa japanilaisen raidan yli.

Tiedän että kaikkia dubbauksia kuuluu sanoa paskaksi, mutta koska kaikki on kaikkialla pelkkää paskaa (perseestä), haluan itse olla se kultainen pökäle ja sanoa että NOT.

No sama se minulle on.....

En usko, sillä sinulle jälleenmyyntiarvo merkitsee paljon.

[kaikkien aikojen paras peli. PISTE.]

Ongelma on kuitenkin siinä, etten ole vielä ihan varma Colossuksen suhteen. Onko peli OIKEASTI niin hyvä, että se kannatti hommata, etenkin kun Wiin alun parhaimmat pelit ovat juuri tuloillaan? Mitä mieltä peliä pelanneet ovat? Uskallanko ottaa pelin muoveista, vai pitäisikö se viedä takaisin Stokkalle?

Jos aivan suoraan saan sanoa, niin ohac kaikkien aikojen paras peli. PISTE. Tosin mielipiteitä tämä jakaa aika tehokkaasti. Paska framerate, suhteellisen huono kamera ja tyhjä maailma jne. Mutta kuitenkin se täyttää kriteerini, mitkä peli vaatii ollakseen täydellinen. SotC on toistaiseksi ainoa peli jota itse voin sanoa täydelliseksi, vaikkakaan kukaan tuskin on kanssani samaa mieltä.

Ainakin ohitin Sarkonin ja Epin.

Njet, en vaan ole ilmoittanut sitä.

Ja tietysti nyt kun kilpailu on ohi, niin totta kai minä ensimmäisellä yrityksellä paransin omaa enkkaani puolella miljoonalla.
Nyt siis 1,670,150. Screeniä en jaksa uppia kun ei tuo vielä niin kova ole.

[E] Reilun sadan tonnin parannus. 1,797,220. Ja kusin kolmoskentän ihan totaalisesti. Jatkuvasti meni ohi niitä sinisiä, ja jonkun kirjaimenkin missasin. 2 mil. helposti rikki jossain vaiheessa.

Onhan sinulla talouspaperirullakin omassa huoneessa krhm.. tomaattikastiketta varten.

Minullapa on Pringles purkki. Ja tykkään spagetista.

^

Sarkoni, can you beat that 

Ai cannot. Pelikellossa jopa kolme tuntia ja enkka on se reilu miljoona. Tämä Blazing Star tuntuu ihan samalta kuin ruotsin kielen opiskelu; luulen osaavani, mutta oikeasti en tajua hevon helvettiä. Ja tässä pätee ihan se sama ilmiö mistä tuolla shmuppitriidissä kerroin, eli nyt kun minun todella pitäisi pelata jotain, kiinnostus lähentelee nollaa ja keksin itselleni jotain "hyödyllistä" tekemistä, jolla pääsee hyvällä syyllä pois Blazing Starin äärestä. Niinku vaikka tuolla kotitekoisella, autotallissa olevalla arcadella ITG:n pelaaminen. 

[ei]

EDIT: Niin ja malli ei ole yhteensopiva PS2 pelien kanssa..

Hitusen yli millissä ollaan, mutta hieman finngamerin takana. Mutta ohi mennään perkele!

Minun henkilökohtainen feivöritti selaimessa pelattavista on Beat Beat Revolution. Eipä nämä selainrytmipelit mitkään ole kovinkaan nautinnollisia pelata, mutta tuota nyt aina joskus jaksaa.

Silloin kun hävisin MasterTK:lle puolella kierroksella Mario Kart DS:ssä.

Minäkin hävisin TK:lle F-Zero X:ssa... no, aika runsaasti. Tuntui aika hassulta.

No emmä tiä lukosta. Minusta tämän threadin voisi pyhittää PDZ:n eritasoiseen analysointiin. Siis porukan mielipiteitä oliko se nyt oikeasti niin huono kuin väitetään, vai tappoiko hype yksinkertaisesti tämän pelin. Ainakin minulle tuli tällaista otsikosta mieleen..

463,610

Ekalla tuokin. Yritin sen jälkeen uudelleen useitakin kertoja, mutta ei vaan noussut. Kuvaa tulee sitten kun... pisteet on vaikka milijuunassa. Ja peliin liittyy nähtävästi jotain sellaista, mistä en ole ihan tietoinen. Minäkin muistaakseni pääsin kolmanteen tasoon ja täältä kun katsoo, saakin huomata että nyt meni jotain ohi. Linkkiä ei kannata avata jos ei ihan halua masentua..

Sellaisenaan meni... Niin kuin ne kaikki kymmenet edellisetkin...

...


Kumminta tässä on se, että se on joskus toiminut, ja mielestäni se toimiva oli tämä ihan sama romi kuin nykyinenkin.

Toimiikohan muilla Blazing Star? Koska minä olen kokeillut ladata ROMia useista eri paikoista, sekä kokeillut romppuja kaikilla kolmella MAMEllani, mutta ei wörki. murmur...

Contra Shattered Soldier on henkilökohtainen suosikkini. Ei se paras ole, mutta pelasin sen kahdella kuolemalla läpi mikä on aika hyvä saavutus. Kokeilkaa ihmeessä

Aika kova. Itse en tosin muistipeleistä välitä.

Onhan noita shmuppeja tullut juu harrasteltua aika lailla. "Siitä se lähti" -pelinä toimi virallisesti Gradius V ja onhan se pysynyt omalla tavallaan suosikkina tähän päivään asti, jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaista peleistä. Eniten Gradius-sarjassa iskee sen yksinkertaisuus. Ei "turhia" pistesysteemejä eikä sen kummempia todellisia strategioita. Lippaat täyteen tulivoimaa ja tuhoamaan. Jos Gradius VI joskus vielä tulee, en halua senkään omaksuvan yhtään monimutkaisen pistesysteemin elementtiä. Haluan että joudun power uppaamaan alukseni täyteen leiseriä niin nopeasti kuin mahdollista, tuhota kaiken minkä kerkiän, kuolla ja menettää kaiken ansaitsemani, painaa starttia ja aloittaa alusta. Tätä Vitosta olen spenaillut aikasta montakymmentä tuntia, mutta ei se kyllä IMO tuloksissa näy. Enkka taitaa olla joku miljoona enemmän, kuin echoesilla, mutta emmää tyytyväinen vaan ole. Mutta ollaan sentään tyytyväisiä siitä, että maailman paras Gradius V:n pelaaja on suomalainen, muistakin suorituksistaan tuttu tviks. Ja kyllähän hän kaikissa muissakin Gradiuksissa ounailee.

Viime aikoina shmuppien pelaaminen on kyllä jäänyt ihan taka-alalle ja ykkögenreksi on muuttunut rytmipelit. En edes jaksanut osallistua shmups.comin foorumilla järjestettävään Shooting Game Tournament 2007:n, kuten viime vuonna tein. Ja huonolla menestyksellä joo. Ei oikein nappaa pelaaminen, jos siihen "pakotetaan". Silloin tällöin tulee aina jotain pelailtua, mutta aika lailla yrittämättä rikkoa ennätyksiä tai muuta yhtä tavoitteetonta. Pelailun kohteena on yleensä joko DoDonPachi, Battle Bakraid tai joku muu MAME:lla toimiva, vähintään yhtä legendaarinen peli. Ja otetaan tuohon score attack skabaan myöhemmin joku vertikaalinen shootteri. Haluan kaivaa TATE monitorin kaapista.

Valitsin nuo mainitsemani genret lähinnä sen takia, että kyseiset genret vaativat yleensä tuntikausien perehtymistä ja sisältävät kaikenlaista mikromanagerointia, jonkinlainen vastakohta shmup-ammuskeluille siis

Nojaa...
Kylähän tuo Ikaruga tunteja vie enemmän kuin yksikään rope (vaikka tekisit kaiken mahdollisen jne.) ja... noniinh. Ymmärrän kyllä mitä meinaat, mutta jos mielii pitää chainin vaikka DoDonPachissa koko pelin ajan yllä, kerätä kaikki ampparit jne, vaatii se aika helvetinmoista mikromanagerointia. Mutta siksihän nämä ovatkin niin kivoja. Pelityyli on vapaa. En itsekään DDP:ssa katso chainimittaria ollenkaan tai katso sen kummemmin mitä objekteja tuli keräiltyä. Siinäkin - vaikka perimmäinen tarkoitus ei olekaan -  yritän vain selvitä mahdollisimman pitkälle ja pitää mahtavia tuho-orgioita...

Jaa, sellanen kuuden tunnin peli vai? (pelaajaboardeilta)

Mää vaan aattelin, että pitäisikö tuosta pituudesta nyt alkaa marmattamaan, kuten konsolifinin Heavenly Sword-arvostelun kommenttiosiossa. "Omg ei näin lyhyelle pelille voi antaa kymppiä vit** stna!!??!"

No jaa, teki vaan mieli ottaa asia esille. Ovathan nämä molemmat pelit varmasti aika kokemuksia, mutta vain toista tunnutaan rokottavan. On Halossa moninpeli juu (ja siihen se suurin osa tunteja meneekin), mutta ainakaan näissä ekoissa revikoissa ei tunnuta siitä paljon puhuvan, ja tunnustusta annetaan yksinpelikampanjasta. KUUDEN TUNNIN SELLAISESTA LOL! No, Halo on Halo ja sillai.