Tästä miitistä tuleekin itselleni ns. vajaa miitti, koska joudun lähtemään siinä kuuden pintaan paikalta. Harmillinen homma, mutta syy tähän on sellainen, jota en kyllä halua millään tavalla siirtää.
Ehtiihän siinä kuudessa tunnissa varmasti ehdi pelata miitin vakio-pelit, heittää läppää ihanien persoonien kanssa ja varmasti nolata myös itsensä kerran tahi pari. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että ainakaan minä en tällä kertaa roudaa kameraa paikalle, koska haluan tuon ajan nauttia kunnolla miitistä enkä kuvaamisesta.
No niin, kuudennenkin kauden sain tuossa päätökseen n. viikko sitten. Heti ei kuitenkaan näitä suosikkijaksoja näppiksestä irronnut, joten otin kunnolla aikaa niiden miettimiseen. Internet on vakava juttu ja jos ei tee hyvää työtä, joku nilkki kaivaa neljän vuoden päästä wanhat törkypostaukset esiin ja esittää uhkavaatimuksiaan: lähetä yksi WoW-peliaikakortti tai kerron kaikille että pidät filujen kuudetta kautta suuressa arvossa!
Kyllähän minä tosiaan tästä kuudennesta kaudesta suurenmoisesti tykkäsin. Kuten jo aiemmin postasin, niin mielestäni muutos sarjan yleistunnelmassa oli tervetullut juttu. Kutoskauden mytologia ei tosin vedä vertoja aiemman kauden vastaavalle, sillä etenkään finaalin vahva uskontopainotteisuus ei ollut meikäläiselle mieleen. Uskonto on filuissa hyvä kun sitä vain sivutaan, mutta liian isoa roolia sille ei tulisi antaa. Ja vaikka finaalina Biogenesiksellä onkin hetkensä, niin kyllä siitä vain on havaittavissa ensimmäisiä merkkejä että nyt Carter ajautuu sarjansa kanssa todelliseen suuruudenhulluuteen ja paikkaan, josta juonisolmuja ei voi enää tyydyttävästi nykiä auki.
Mulderin ja Scullyn suhdetta myös pohjustetaan ihan koko kausi. Halailua, kädestä pitämistä, söpöä dialogia, sitä on tarjolla shippereille tällä kaudella. Välillä jaksojen lopetuksissa tätä tosin käytetään ihan vain sen vuoksi, että tähänkin jaksoon piti saada nyt pakosti herkkä hetki agenttikaksikon välille. Eipä mitään, kyllähän Duchovnyn ja Andersonin kemiat hienosti yhteen tälläkin kaudella pelaavat, mutta vähempikin söpöily olisi riittänyt.
1. One Son
Visuaalisesti paikka paikoin todella upean näköinen jakso. Ainahan filut on ollut todella näyttävän näköinen tv-sarja, mutta One Sonissa se upeus on nostettu toiseen potenssiin. Jakso on juoneltaan myös yksi sarjan merkittävimmistä, sillä se tuo päätökseen yhden filujen tärkeimmistä tarinalinjoista. Ja entäs se loppu?! Huh huh, rankkaa kamaa, rankkaa kamaa.
2. Two Fathers
Vaikka kuudennen kauden mytologia ei yhteen laskettuna uhmaakaan viidennen kauden vastaavaa, niin kyllä jaksopari Two fathers / one son on silti kertakaikkisen komea. Ei voi kuin ihastella.
3. The Beginning
Kun jakso käynnistyy shotilla paahtavasta auringosta kameran pannatessa sen jälkeen rutikuivaan autiomaahan, tietää että filut ovat kokeneet muutoksen. Juuri tapahtumapaikkansa ansiosta tämä jakso onkin mytologioiden joukossa aika erityisen tuntuinen. Ja se myös jatkaa Fight to the Future -elokuvasta mainiosti.
4. Monday
Minkäköhän takia tämä kolahtaa niin kovasti meikäläiselle? Jumiutuminen yhteen ainoaan päivään ei ole täysin uusi idea, mutta kuitenkin sen verran tuore, että filujen lähestymisen aiheeseen ottaa innolla vastaan. Jakso tuntuu jotenkin kekseliäämmältä kuin se onkaan. Joistakin Monday saattaa olla uusi synonyymi tylsyydelle, mutta minulle se taas on kuudennen kauden paras Viikon Hirviö -jakso.
5. Dreamland
Todella poikkeuksellista menoa muihin sarjan jaksoihin nähden. Alun koukku käytetään hyvin hyödyksi. Dreamland II:ssa pieni toisto alkoi jo hivenen häiritsemään.
Kyllä se pelien keräämisinto taas jostain meikäläisenkin mieliin hiipii.
Ajattelin nimittäin, että alan keräämään Nintendo-konsoleita ja niille ne parhaimmat klassisimmat pelit vain. Ei välttättä edes missään täydellisessä kondiksessa ohjeineen ja koteloineen, vaan ihan pelkät pelikasetitkin kelpaavat. Tämän luulisi helpottavan keräilyä melkoisesti.
Kaapista minulta löytyy jo vanha kunnon N64, jolle ajattelin ensimmäiseksi hankkia Super Mario 64:n ja Ocarina of Timen.
Muiden konsolien pelejä minulla ei ole mitään mielenkiintoa säilöä, mutta ajatus parhaimmista Nipa-peleistä omassa hyllyssä ja fyysisessä muodossa kutkuttaa.
Pistetäänpäs päivitettyjä kuvia. Uutta mm. sohva ja rahi. Panoraama-kuvakin nyt tarjolla. Wii on ollut lainassa useamman viikon, joten se ei näy hyllyllä.
No niin. Eli kaikki tiedämme termin "yhden konsolin mies". Eli elmo, joka on sitoutunut kantamaan vain yhden konsolivalmistajan lippua mukanaan, oli se sitten joko Nintendo, Sony taikka Microsoft. Toki kaikki eivät ole vanhan kunnon Dragon Snaken tapaan yltiöpuolueettomia, vaan omistavat kaikki konsolit, mutta hierovat silti kaapin kätköissä sitä yhtä ja ainoaa oikeaa laitetta. Tarvitseeko "yhden konsolin mies" nimityksen ansaitaksekseen omistaa siis vain yksi konsoli? Vai fanittaa sokeasti vain yhtä?
Varmasti jokainen vähänkin meikäläisen postaushistoriaan tunteva luokittelee minut pahemman sortin nintendo-faniksi. Ja he ovat oikeassa. En peliharrastuksen parista saa enää mistään muusta niin suuria kiksejä kuin Nintendon legendaarisista pelisarjoista. Odottelen esimerkiksi jo täpinöissä toisiko tämän vuoden E3 tullessaan uuden Zelda-trailerin, jota voisi kuolata taas ainakin sen kaksi vuotta. Nintendo on syy miksi pelaan enkä sitä syytä halua mitenkään kätkeä.
PS3 on minulla tällä hetkellä vain yhden ainoan asian takia: se on helvetin kova skaalaava dvd-soitin ja Blu-Ray toistin. Peleistä lähitulevaisuudessa pelaan ehkä MGS4:n ja GTA4:n, ehkä GT5:nkin.
Mutta topicin idea on siis herättää keskustelua siitä oletteko tälläisiä yhden konsolin miehiä, täysin puolueettomia "pelaan pelejä en konsoleita" -äijiä vaan kenties jotain siltä väliltä? Olisi myös mielenkiintoista tietää miten kukin ovat omiin tilanteisiinsa päätyneet ja millaista keskustelua ne herättävät. Esim. miten paljon sokeasti yhtä konsolia ylistävä missaa todellisuudessa peliharrastuksestaan, koska muille konsoleille julkaistavia huippupelejä menee ohi iso pino?
Yllättävän hyvin on tuo Jurassic Park kyllä ikääntynyt. Silloin natiaisena sen näkeminen oli aika maaginen kokemus ja muistan hyvin miten leffateatterissa silloin kurkin sormien välistä siinä kohtauksessa missä T-Rex nappaa vessanpytyllä istuvan ihmisparan. Nyt toisen katselun jälkeen itselleni kävi selväksi, että Jurassic Park pystyy näin myöhemmälläkin iällä olemaan varsin säväyttävä ja nautinnollinen elokuva.
JP:n ensimmäinen tunti on tosin selvästi mielenkiintoisempi kuin loppuosa leffasta. Siinä alustetaan tapahtumia, hahmoja ja tapahtumaympäristöä miellyttävän kauan. Tarinankuljetukselle ei ole kiirettä ja se on todella hyvä asia. Mielestäni nykypäivänä ns. suuren budjetin elokuvat kärsivät usein siitä, että toiminta lyödään aivan liian nopeasti suurelle vaihteelle. Tarinalle ei anneta mahdollisuutta pysähtyä rakentelemaan loppuelokuvalle tunnelmallisia lähtökohtia, eikä katsoja saa välttämättä tunnelman päästä täysin kiinni. JP:n ensimmäisessä tunnissa on sitä jotain, mikä lähes järjestäen "mennään suljettuun paikkaan ja siellä helvetti repeää" -genren elokuvista uupuu.
Toinen asia, mistä Spielbergin tiimi voi olla ylpeä, ovat GCI-tehosteet. Ei uskoisi välttämättä että JP on tullut teattereihin vuonna 1993. Esihistoriallisten olentojen toteutus pitää päätään pystyssä nykypäivänkin tuotantoja vastaan, vaikkei se nyt todellakaan olekaan mitään jumalatonta efektitykitystä. Sen sijaan liskot on saatu upotettua aitoja taustoja ja verta ja lihaa olevia näyttelijöitä vasten erittäin hyvin. Malliesimerkki miten GCI palvelee tarkoitustaan. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.
En nyt usko että ihan äänien harteille voidaan tuota tilan rohmuamista täysin pistää. Kun nyt muistetaan, että alkuperäinen MGS mahtui n. 700 mb:n CD:lle kaikkine herkkuineen. Toki jos MGS4:n ääni on oletusarvoisesti pakattu teräväkuulo-tasoiseksi kamaksi, niin sitten asia on erilainen. Vaikkapa DTS HD tai Dolby Digital HD koodekeilla.
Jos nyt mietitään vaikkapa Sons of Libertyn ja Snake Eaterin äänimaailmaa, niin teräväkuulo-ääniraitaan siirtyminen vaatii lopputuotteen pelaajalta laadukkaat hifi-laitteet ennenkuin eroa selvästi on kuultavissa. Hyötysuhde vertailtaessa huimasti kasvaneeseen tilantarpeeseen on kovasti pakkasen puolella. Uskon valtaosan pelaajista kuitenkin kuuntelevan näitä pelejä television kaiuttimien kautta.
Niinpä ammattilaisen päätelmä onkin, että levyllä on bonuksena 40 gigatavua aikuisviihdettä
Siis niinku oikeesti. Jos jotkut väittävät Ramboa camp-henkiseksi ja vain kieli poskella tehdyksi toimintapätkäksi niin katsokaa herranjumala ensiksi Shoot em up! Ja sitten taas Rambo. Ja sitten tulkaa sanomaan onko niissä mitään samanlaista. Shoot em up nimittäin on ultrakevyellä otteella tehty genrensä edustajille piruileva toimintatujaus, joka on tehty vain yksi asia mielessä. Se, että se olisi mahdollisimman viihdyttävä.
Ja onhan se sitä. Toimintajaksot ovat aika komeaa katsottavaa ja melkeinpä poikkeuksetta myös varsin kekseliäitä tapauksia. Dialogista ja toiminnasta haiskahtaa yleisesti tosiaan puhdas vittuilu ns. vakavasti otettavia toimintaleffoja kohtaan, jotka astuvat kliseiden kuoppiin.
Paul Giamatti näyttää olevan hyvä melkeinpä roolissa kuin roolissa. Tässäkin kaverin näyttelijätyötä on suoranainen ilo seurata, niin yli hän roolinsa vetää. Tällä kertaa tuo ylinäyttely palvelee loistavasti tarkoitustaan ja sopii elokuvaan kuin nakutettu.
Että ihan jees. Kuukauden päästä en muista tästä yhtään vuorosanaa ja kohtauksistakin vain yhden. Ja siinäkin kohtauksessa näkyy Monica Belluccin suuret... suuri persoonallisuus.
Seurustelemaan alkaminen on hieman pelottavaa juuri sen takia, että näitä pettämisjuttuja on sattunut niin monelle ja kynnys siihen tuntuu olevan monille alhainen, eli kuuluisa termi "tilaisuus tekee varkaan" pätee. Valtakunnan totuuden äänitorvi, eli iltalehti, julkaisi tässä tutkimuksen, jonka perusteella naiset pettäisivät huomattavasti enemmän kuin miehet. Jos moinen totta on, niin ainakin itselleni kyseinen tulisi yllätyksenä.
Kyllä pettämisen tapahduttua pitäisi se reilusti tunnustaa kumppanilleen ja jos tämä päättää laittaa pillit pussiin, niin sitten myös kunnioittaa sitä päätöstä. Jos pettää, niin sitten ei ole kypsä parisuhteeseen. Vaihtoehtoisesti voi etsiä yhden yön juttuja ja pitää hauskaa estoitta, sillä tälläistä seuraa löytyy kyllä helposti olipa sitten mies tai nainen, kunhan tietää paikat mistä etsiä sitä.
Parhaimmat muistot ovat ehdottomasti peräisin elokuvista The Others ja Descent. Molemmat siitä harvinaisia, että herättivät aitoja pelon tunteita kotisohvalla. Ajoittain niiden katseleminen oli jopa vaikeaa, epämiellyttävää.
Oikeastaan pidän paljon vain mieleen vaikuttavista kauhupätkistä meiningillä "se on pelottavampaa mitä et näe". Esim. Mothman -sanansaattaja oli meikäläiselle hyvin mieluinen elokuva, vaikkei se mitään hirmuista arvostusta missään päin nautikkaan. Psykologialla pelaavia kauhuleffoja vain tulee nykyään niin vähänlaisesti.
Alun dokumentaarinen materiaali saa palan kurkkuun. Puristan teatterin penkkiä yhä vahvemmin kun viattomien lasten teloitukset näytetään mitään peittelemättä. Joitakin, lähes huomaamattomia, keveitä kohtia on ripoteltu sinne tänne ja niille halutessaan voi nauraa. Minä kuulun niihin, jotka suhtautuivat Ramboon vakavana elokuvana, eikä vain pelkkänä pirkuleen tinkimättömänä ja sisällöttämänä toimintafilkkana.
Miten helposti sitä nykyään lähes mykistyy kun vastaan tulee Rambon kaltainen elokuva, jota ei ole pehmennetty PG13-käsittelyllä massojen kosiskelua silmällä pitäen. Tämä tuntuu lähemmäs absurdilta ja tekee mieli lähettää henkilökohtainen kiitoskirje Sylverster Stallonelle tämän elokuvan tekemisestä. Mies onnistui kaivamaan toisen legendaarisen elokuvasarjansa ylös katabombeista ja teki sen vähintään yhtä tyylillä kuin Rocky Balboan tapauksessa.
Haukuttavaa Rambosta on vaikea keksiä. Ihan oikeasti. Sen lisäksi että se on yksi hienoimpia toimintaelokuvia mitä viimeiseen kymmeneen vuoteen on tehty, sen ytimeen on sisällytetty myös tärkeä sanoma, joka on omiaan muistuttamaan siitä miksei kannata vajota masennukseen vaikka joku veisi kauppakeskuksen parkkihallissa viimeisen paikan nenän edestä, kaataisi itse töissä näppiksen päälle kahvikupillisen tai missaisi vaikka yhden bussivuoron. Ne ovat mitättömiä vastoinkäymisiä jotka eivät anna oikeaa aihetta valittaa ja surra, sillä jossain muualla asiat ovat vain niin paljon huonommin.
Muutettuani Espooseen heti ensimmäisellä viikolla kallis ja mainio polkupyöräni päätyi murtovarkaiden haaviin. Olivat mokomat sahanneet rautasahoilla lukot poikki, heittäneet pyörän pakuun ja huristaneet tiehensä.
Vuosia olen kaipaillut niitä pyörälenkkejä joita ex-kotikaupungissani säännöllisesti harrastin. Hyvän polkupyörän hankinta kuuluu lähivuosien suunnitelmiin, vaikka suurin käyttö kohdistuisikin vain kesään.
Ja minä kun luulin että tämä nostettiin hyvästä syystä...
Mutta, vihjaistaan nyt sitten samalla että oma tilanteeni ei enää ole SAMA kuin muutama kuukausi sitten oli. Ehkäpä tästä seuraa isompikin tarina/paljastus piakkoin...
En tästä mitään kestosuosikkia odottanut, mutta sentään tv-sarjan tunnelman mukaista pläjäystä, 24: the gamen tavoin. Tämä Lost-peli ei kuitenkaan näytä hoitavan lisenssipelille tärkeitä asioita niin hyvin kuin 24 ne hoiti. Siinä sentään oli mukana kaikki sarjasta tutut ääninäyttelijät, toiminta esikuvansa mukaista ja pituutta 10 tunnin verran.
Jos pelin pelaa 3 tunnissa läpi niin mihin kummaan kehittäjät ovat aikaansa käyttäneet? Ilmeisesti hioneet Evengeline Lilyn 3D-mallin täydellisyyteen. Pitkään ja hartaasti.
Ah, aikainen kevät tekee jo tuloaan ja auringon säteet alkavat lämmittämään pitkälle iltaan. Nyt voi siis pikuhiljaa aloitella ulkokuntoilukautta ja pelaamisen ohella virkistää sitä maallista tomumajaakin. Tämä aihe onkin pyhitetty sille, eli miten tykkään kuntoilla vai etkö kuntoile ollenkaan.
Kevyt juoksu / hölkkä on meikäläisen mieleen. 3-4 kertaa viikossa suuntaan lenkkipolulle ja huitaisen 7-10 km:n rykäisyn, lopullinen pituus määräytyy puhtaasti fiiliksen ja vallitsevan säätilan mukaan. Kauniina kesäiltana voi juosta auringonlaskussa joskus pitkiäkin matkoja koska fiilis on silloin niin hyvä. Näitä lenkkejä en milloinkaan sijoita aamuun, vaan töiden jälkeen illalla on paljon mukavampi pinkoa. Johtunee myös siitä, että ammattini töissä istutaan päätteellä kuin tatti eli rasitetaan henkisiä voimavaroja, ei fyysisiä. Tälläisessä päätetyössä näen säännöllisen liikunnan lähes pakollisena asiana itselleni.
Pitäisi kyllä jo uudet lenkkitossut hankkia, vanhat uskolliset kun ovat aika kulahtaneessa kunnossa jo. Oikeastaan sellaisessa hankinnassa ei pitäisi kitsastella, sillä hyvät juoksukengät maksavat itsensä kyllä takaisin.
Täytyy kyllä olla kiitollinen NetAnttilan olemassaolosta. Itsekin olen ostanut sieltä jo melkein 10 000 eurolla tavaraa, koska se systeemi on vain niin hiton hyvä.
Ensinnäkään minkäänlaista käsirahaa ei tarvitse maksaa. Vaikka maksaa koko tuotteen kerralla, on maksupäivä n. kuukauden päässä siitä kun tuotteen postista hakee. Ja eriin pilkottuna hirveätä korkoa ei kalliillekaan tuotteelle tule, vain muutamia kymmeniä euroja.
Jotkut vieroksuvat osamaksua, mutta kunhan ei nyt ihan kultaisia perskarvan ajajia (se olisi kyllä kiva) osta, eli suomeksi mene älyttömyyksiin, niin se on oikein mainio systeemi. Tulen tulevaisuudessakin käyttäämään osaria paljon, niin pieniin kuin vähän isompiinkin ostoksiin. Ostan sillä mm. taloni, autoni, kalliit huonekalut.
Näytä kirjoitukset
Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että ainakaan minä en tällä kertaa roudaa kameraa paikalle, koska haluan tuon ajan nauttia kunnolla miitistä enkä kuvaamisesta. 
