Mega Man on pelisarja, jonka ympärille kietoutuvat takuulla monen pelaajan rakkaimmat lapsuusmuistot. Itse olin näiden pelien ilmestymisaikoihin juuri oikeassa iässä. Pelasin osat 1 ja 2 jälkijunassa, mutta kolmosesta kutoseen kävin hakemassa pelit julkaisupäivänä Tampereen Game Housesta, jossa legendaarinen Kari Paviala ne hyllystä otti ja ojensi kuukausia säästämääni setelitukkoa vastaan. 50:n kilometrin automatka kotiin tuntui piinalta ja se aika selattiin ohjeita hurmoksessa: "aha, vai tälläisiä pomoja tällä kertaa... Ja miten hienolta näyttäviä kenttiä! Magnet Man! Vau!".
Kotona peli koneeseen, kaupasta mukaan tarttunut makeispussi viereen ja pelaamaan peli yhdeltä istumalta läpi. Ja seuraavina viikkoina sama prosessi toistui monen monta kertaa. Välitunneilla oli kiva keskustella erilaisista bossitaktiikoista kavereiden kanssa.
En osaa laskea, miten monta kertaa olen vetänyt osat 1-6 läpi. Eniten on tullut pelattua kakkosta ja kolmosta, jotka ovatkin suurimmat suosikkini tästä sarjasta. Jossain vaiheessa otin kellolla aikoja pelatessani kolmosta läpi. Tuon pelin kohdalla läpäisykerrat huitelevat takuulla viidenkymmenen tietämissä...
Piirtelin pienenä poikana kaverini kanssa erilaisia "valintataulukoita" ja tilannekuvia Mega Maneista. Hienoin oli jättimäinen valintataulukko, johon olin piirtänyt alkuperäisille uskollisesti kaikki osien 1-6 pomot! Olisi törkeän siistiä nähdä tuo teos nyt uudestaan. Tuo todensi, miten paljon minä näitä pelejä pienenä rakastin ja millä tavalla niiden hahmot ja maailmat mielikuvituksessani temmelsivät.
Kaivakaahan Lautalaiset tuota tulevaa MM9:ä odotellessa wanhat kunnon Mega Manit esiin: huidellaan läpi osat 1-6 ja katsotaan minkälaisia fiiliksiä irtoaa. Ja jos ei näitä omista NES:sille.... Keinoja löytyy aina...
Ihan palaa mieleen ajat, jolloin odottelin NES:ille uusia Mega Maneja; soittelin Game Houseen ja kyselin viime hetken julkaisutietoja. Nintendo-lehdenkin ennakot olivat kovassa luvussa..
Se on tällä hetkellä virallisesti varmistettu vain Wii Wareen, se käyttää 2D-grafiikkaa ja kaikenlisäksi se käyttää 8-bittistä 2D-grafiikkaa!
Tuollaisesta, uudesta Mega Man -seikkailusta olen unelmoinut hirvittävän pitkään. Toivon mukaan Dr.Wily häärii pääpahana, eikä mikään tylsä Sigma. Tosin eihän tämä X-sarjaan nivoudu?
Gigantin palautusoikeuden tulisi toimia niin, että 30 päivän sisällä laitteen ostopäivistä sen saa palauttaa vaikka "väri ei miellyttäisi". Puhelimia, pelejä tai elokuvia tämä sääntö ei luonnollisestikaan koske.
Mitä komponenttikaapeleihin tulee, niin hintaluokan välillä 5-40 euroa saattaa toki ääripäiden välillä esiintyä pienenpieniä eroja, kuten RGB-kaapeleidenkin kanssa. Mutta kaikki eivät niitäkään huomanneet, joten on mahdotonta sanoa huomaatko sinä halvan komponettipiuhan eroa kalliimpaan.
Sitä on sanottu yhdeksi sydänsärkevimmistä tarinoista mitä elokuvien/animaatioiden saralla on nähty. Mutta silti se iski voimakkaasti, muutti asuntoni jättimäiseksi kylpyammeeksi. Kyynelmeren jälkeen voikin pohtia, mitä ihmeen taikuutta sitä äsken tulikaan nähtyä.
Se on selvää, että Grave of the fireflies on "feel good" elokuvien sataprosenttinen vastakohta. Tälläistä tekee helvetin pahaa katsella! Luin tarinoita, joiden mukaan elokuvan kohtaukset ovat jääneet ihmisten mieliin piinaamaan jopa kuukausiksi, jotkut tarvinneet jopa psykiatrin apua. Kerronta tässä leffassa on niin vahvaa, koska sodan julmuudet peilataan viattomien lasten ihmettelevistä silmistä. Ratkaisu, joka tekee elokuvasta piinallisen katsoa.
Mutta niin se menee, että hyvät elokuvat ovat usein hyvin raskaita kokemuksia. Toiselle katselukerralle ei jää tilausta - ainakaan lähiaikoina.
On tarinoita, jotka liikuttavat. On tarinoita, jotka tuovat kyyneleet silmiin. On tarinoita, jotka hajottavat katsojansa henkisesti täysin.
Grave of firefliesin jälkeen tajusin, että viimeiseenkin kategoriaan olen viimeinkin löytänyt elokuvan.
Huitsin nevadaan ne tarrat heti kun nostaa uudenkarhean töllön pois pakkauksesta TV-tasolle. Niin minäkin tein välittömästi kun ihana Sonyni kotiutui viime kesänä.
The Last Legion on heikosti tehty Troy ja Lord of the Rings -elokuvien risteytys.
Roolitus mietityttää. Yksikään pääosan esittäjistä ei omaa tarpeeksi karismaa kantaakseen suurelokuvaa harteillaan. Paikka paikoin The Last Legionia on kiusallista katsella. Kohokohdiksi tarkoitetut, eeppisellä ilmalla tekohengitetyt kohtaukset lässähtävät alkutekijöihinsä.
Satumaisiin näkymiin on rahaa palanut rutosti. Mutta siinä missä Peter Jackson osasi käyttää LOTR-trilogiassa pienoismalleja hienosti hyväkseen, on Last Legionin maisemat täytetty usein nolon huonoilla CGI-efekteillä.
Budjetti 67 miljoonaa dollaria ja elokuva tienasi rahaa ensimmäisenä viikonloppunaan Amerikassa 2 miljoonaa. Lippuluukuillakin karmea pettymys, siis.
Oscar-gaala alkaa todellakin olla pelleilyä; Things We Lost in the Fire jätettiin tylysti huomioitta. Rikollista, sillä se on todella upea elokuva.
Se on niin aito. Halle Berry, Benicio Del Toro ja David Duchovny puhaltavat kaikki roolihahmoihinsa käsinkosketeltavaa inhimillisyyttä. Elokuva on kuin hyvä kirja ja se saa tuntemaan kuin katsoisi ikkunasta naapurien tekemisiä eikä käsikirjoitettua draamaa.
Aikajanalla hypähtely on tuttu trikki, mutta harvoin palasten järjestystä on mietitty näin hyvin.
Täydet pisteet annan, koska tämä elokuva kosketti minua myös henkilökohtaisista syistä. Kun näin aitoa ja sydäntäsärkevää menetystarinaa katsoo, en jää tunteettomaksi. Koin henkilöhahmojen tuskan. Things We Lost in the Firen kaikki osat tuntuvat lähes täydellisiltä. Se on elokuvan keinoin kerrottua draamaa parhaimmillaan ja aidoimmillaan.
Ja vaikka ehkä tietyt muut ohjaajat olisivat vesittäneet elokuvan liian synkäksi, ei Susanne Bier ole kävellyt samaan miinaan: yltiösynkistelykään ei ole isoina annoksina maistuvaa.
Vau. Tälläinenkin elokuva oli jäänyt näkemättä. Katsoa se on pitänyt jo moneen otteeseen, sillä teki mieli tarkistaa onko kaikki Fucking Åmålia ympäröivä hehkutus mennyt oikeaan osoitteeseen.
Ja onhan se. Loistavasta teinielokuvasta on kysymys.
Lukas Moodysson saa nuorista ruotsalaisnäyttelijöistä häikäisevän paljon irti. Miehellä on selvästi silmää lahjakkuuksille. Näyttelijäkaarti on kautta linjan erinomainen eikä yhtäkään heikkoa lenkkiä mahdu mukaan. Elokuva tuntuu hyvin realistiselta kuvaukselta teinien keskinäisistä suhteista.
Ja vaikken itse mikään bilehile kultaisina teinivuosinani ollutkaan, niin epävarmuuden ja itsensä etsimisen maailma on silti vielä vahvasti muistojen sopukoissa. Fucking Åmål on omiaan muistuttamaan vähän varttuneemmalle katsojalle miten raadollista nuorten yläasteikäisten elämä on.
Valokeilassa olevien teinien suhde on koskettavan aidosti kuvattu, eikä sitä ole jenkkityylisesti liikaa koristeltu. Ja aivan, tyttörakkauttahan se, mutta tuskin syy miksi elokuvaa niin hehkutetaan. Täytyypä katsoa tämä heti toisen kerran Moodyssonin kommenttiraidalla ja tutustua pian myös ohjaajan muihin töihin. Uskon pitäväni myös niistä.
Heti kärkeen todettakoon, että tiedän tanssimisesta yhtä paljon kuin kala kaurapuurosta ja olen siinä yhtä hyvä kuin apina kirjoittamaan runoja tietokoneella. Suurinpiirtein. Päätin kuitenkin antaa tälle tanssieokuvalle mahdollisuuden kun nyt leffan kakkososakin pyörii teatterissa. Eihän sitä tiedä, jos sitäkin kömmin katsomaan, jos tämä vain on riittävän hyvä. Jos ei muuta, niin subbari putsautuu takuulla pölystä munakkaiden biisien yltyessä koville desibelirajoille.
Yllättihän tämä hitusen. Kliseinen juoni on helposti ohitettavaa peruskauraa, mutta pätevät tanssiliikkeet ja tanssijat tekevät tästä melkeinpä paremman kuin mitä osien summa on. Näyttelijöiden tanssahtelu on todella vakuuttavaa ja jo extrojenkin perusteella on helppo kuvitella sitä miestyötuntien määrää mikä liikkeiden hiomiseen on uponnut. Ja ottojakin kuvauksissa on täytynyt ottaa todella, todella monia. Tälläinen tanssinyyppäkin osaa siis arvostaa touhuun kuluvaa työtä.
Varsinkin kun nykyään monet asiat voi kuitata sanomalla "se on tietokoneavusteista". Step Upin loppuun saakka hiotut tanssikuviot eivät sellaista ole, vaan ne on ihan oikeasti työllä, tuskalla ja rakkaudesta tanssiin luotu.
Näyttelijät osaavat onneksi tanssimisen ohella vähän näytelläkin. Kliseisiä hetkiä tulkitaan hyvin eikä näyttely pistä missään kohtaan silmään. Perusvarmaa työtä.
Tämä on vaikea arvottaa! Tanssahtelu on monesti niin maagisen näköistä, että ruudun tapahtumia seuraa herpaantumatta. Mutta kyseessä ei ole musiikkivideo, vaan kokopitkä elokuva, jonka juonenkin pitäisi kantaa. Se kantaa juuri ja juuri välttävästi, ikävä kyllä.
Step Up ei siis mielestäni ole toivottoman huono. Se sai jopa kiinnostumaan Step Up kakkosesta. Parempi kuin mitä odotin.
Huvitti muuten kun uudessa Cosmopolitanissa (kyllä, nykyään meikän lempilehti!) oli juttua "miten mies isketään?"
Juttu ei ollutkaan näin:
1. Kävele miehen luo. 2. Sano, että meidän välillä taitaa olla sitä jotakin. 3. Menkää ensitreffeille. 4. Tehkää lapsia.
Noh, kunhan yleistän. Ei suinkaan kaikille miehille kelpaa kaikki naiset, mutta pelottavan paljon niitäkin tullut vastaan, jotka "syövät vaikkei olisi nälkä". Oma asiahan sekin on ja ei vaikuta omaan elämääni mitenkään toisten moraalisäännöstöt.
Tuuria tai ei, niin kyllä silti hattua pitää nostaa Turkin taistelijaluonteesta. Joukkueesta välittyy sellainen tietynlainen Suomen Leijona-fiilis tuon "emme luovuta ikinä" -mentaliteetin takia.
"Kilttien miesten ei kuitenkaan tarvitse menettää toivoaan. Evoluutiopsykologi Gayle Brewer Lancashiren yliopistosta kertoi, että vaikka naiset suosivatkin renttuja lyhyissä suhteissa, he asettuvat aloilleen kunnollisten ja huolehtivaisten miesten kanssa."
Nih! Loppujen lopuksi käy noin! Ettäs tiiätte!
Oletteko tehneet salapoliisityötä? Oletteko vakoilleet facebook-profiiliani ja odottaneet päivitystä single-kohtaan?
Oma tilanteeni on oikein hyvä tällä hetkellä Viimeisen puolen vuoden aikana olen ottanut jättimäisiä askelia tiettyjen asioiden suhteen ja olen monellakin tapaa muuttunut mies. Se ei tarkoita, etteikö pohjaluonteeni olisi yhä lämmin ja empaattinen.
Alaskan sydämessä tuppukylä valmistautuu 30 päivän kaamokseen. Tällä kertaa Josh Hartnett, Melissa George ja Danny Huston vain saavat vastaansa jotakin täydellisen armotonta suoraan helvetin karuimmista loukoista. Tuloksena kenties viime vuosien paras vampyyri-elokuva.
En tiedä johtuuko sitten sarjakuvapohjasta, mutta 30 Days of Night tuntuu usein poikkeuksellisen tyylitellyltä. Se ei ole mikään hutaisten kuvattu teinikauhu. Kuvakulmia ja kuvaustapoja on mietitty ja tuloksena ruudulle ilmestyy vangitseviakin näkymiä, jotka luovat omaa karua kauneuttaan elokuvan synkkään maailmaan. Ei kannata odottaa kepeää parituntista, jossa nättipoika-sankari lahtaa hirviöitä ja laukoo one-linereita enemmän kuin aseitaan. Tässä on tekemisen meininkiä!
Josh Hartnett ei oikein istu rooliinsa. Samoin verenimijät ovat suunnittelultaan pettymyksiä, eivät sellaisia sydämenpysäyttäjiä kuin toivoin.
30 Days of Night pääosin toimii: luminen kaupunki on luotu tyylitajulla eikä kässärikään ole hullumpi. Itseasiassa loppu on yllättävänkin rankka. Mutta ei siitä sen enempää. Katsokaa jos genre yhtään uppoaa.
Poikkeuksellisen hienoa sujauttaa uusi Wes Andersonin elokuva soittimeen, sillä silloin uppoaa taas kuivan, hienon alleviivaamattoman huumorin maailmaan erikoisten henkilöhahmojen sekaan. The Darjeeling Limited on aivan yhtä riemukas kuin The Life Aquatic with Steve Zissou ja pari aiempaa. Tunnelmaltaan mikään ei ole muuttunut, joten Andersonin vihaajien kannattaa katsoa suosiolla jotakin muuta.
The Darjeeling Limited on tarina löytämisestä, jo ohentuneiden suhdelankojen vahventamisesta. Tarinan keskiössä on kolme Intiassa junalla matkaavaa veljestä.
Muiden ohjaajansa elokuvien tavoin ilmapiiri on erityinen: rutikuivat vitsit uppoavat Wesin faneihin kuin kuuma veitsi voihin. Henkilöhahmot ovat taas kiehtovia, monipuolisia ja rehellisiä tunteita välittäviä ihmisiä. Owen Wilson, Adrien Brody ja Jason Schwartzman ilmaisevat itseään Wesin kirjoittamassa maailmassa täydellisyyttä liippaavasti.
Vaikka suuria asioita ei tapahdukaan, The Darjeeling Limited pitää otteessaan. Toki pidän Andersonin elokuvista kuin hullu puurosta, joten suosittelut varauksella.
The Fantastic Mr. Fox on seuraava Wesin ohjaus ja tällä kertaa animaation saralla. Odotan mielenkiinnolla!
Ohjaajana Shyamalan tuntuu taantuvan elokuva elokuvalta. The Happening yltää hienoimpina hetkinään lähelle ohjaajan parhaimpien ohjauksien tunnelmaa, mutta kokonaisuus on aivan liian rikkonainen.
Sulatan melkoisia höpön löpön-juonia kunhan kuvakerronta on väkevää. Tässä elokuvassa juoni typerryttää eikä loppupuolella voi kuin pudistella päätään.
The Happening on ehdoton pettymys. Näyttelijät, kärjessä Mark Wahlberg, kävelevät elokuvan läpi rutiininomaisesti, joskaan eivät surkeasti. Shyamalan vetää yhä tämänkin jälkeen elokuvateatteriin nimellään, mutta usko tuleviin ohjauksiin alkaa horjua.
Nostetaans nyt tätä kun ei uutta kehtaa tehdä. Millaiset suunnitelmat lautalaisilla tänä juhannuksena?
Eipä tule tänäkään vuonna maalle lähdettyä. Sen sijaan kavereiden kanssa oleskelemme PK-seudulla, katsomme elokuvia, syömme grilliherkkuja ja huolehdimme tietty nestatasapainosta.
Eihän tämä Juhannus mikään erikoinen juhla ole - ei oikeastaan mikään muukaan.
Katsoin J.J Abramsin uutuussarjan, Fringen, piiiitkän pilottijakson. Virallisesti sarja alkaa Amerikassa 26. elokuuta.
Pidin näkemästäni monin tavoin: isoa, Lostin tyylistä mytologiaa on luvassa. Pilotin tuotantoarvotkin olivat TV-tasolla hulppeat. Mikään ei näyttänyt halvalta.
Katsellessani muutamaa kohtausta melkein luulin, että tämä olisi X-Filesin 10. kausi. Mutta vain muutassa kohdin. Tyylikäs introkin pyrkii samaan tunnelmaan kuin filut. Parasta kopioivat, ei siinä mitään.
Mutta hahmokaarti huolestuttaa. Fringen hahmoista yksikään ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Scully ja varsinkin Mulder tuntuivat heti kättelyssä omaperäisiltä hahmoilta. Jos tässä Fringe jää jälkeen, se olisi sarjan kiinnostavuuden kannalta kohtalokasta. Ei Lostkaan toimisi niin hyvin ilman Desmondin, Sawyerin ja Saiydin kaltaisia persoonia.
Tuon listan julkitulon myötä uusien naamojen ilmoittautuminen tuleviin miitteihin voi olla hiljaista ja viranomaisiakin alkaa kiinnostamaan lauta AIEMPAA enemmän
Oikeesti mitä juttuja.. Ei hele.. Ja kaikki vielä selvinpäin tuotettua.
Vain viisi vuotta edellisen Hulk-elokuvan jälkeen sarja buutataan. Ei tainnut mennä ihan putkeen?
No ei. Ang Leen näkemys vihreän jätin rymistelystä on jopa supersankarielokuvien mittapuulla täysin tarkoituksettomalla juonella varustettu. Missään ei ole mitään järkeä ja elokuvan sisäinen logiikka oli pahasti vinksallaan. Ei sitä moni puolustele.
Moisen pettymyksen jälkeen olisi ollut niin helppoa viitata tulevillekin Hulk-leffoille kintaalla. Mutta sitten tapahtui odottamaton: Edward Norton, joka myös fantastisena näyttelijä tunnetaan, pestattiin Bruce Banneriksi. Hetkessä leffafanit alkoivat odottamaan tömistelijän uutta tulemista.
Ja mitä voimme sanoa, kun elokuva on nyt saapunut teattereihin? Se on eittämättä parempi kuin vuoden 2003 katastrofi, mutta vaikkapa Ironmanille se jää silti jälkeen. Elokuva ottaa vakavammin itsensä kuin rautamies ja toiminnan suhde muuhun on heikommin balanssissa. Efektit tuntuvat heikommilta kuin Iron Manissa, mutta kyse on oikeasti vain tyylistä: robottimaiset asiat on helpompi saada näyttämään hyvältä kuin vihreä, ihmismäinen jättiläinen.
Edward Norton, Tim Roth, William Hurt... Hulk toimii paljolti jo näyttelijöiden laadukkuuden takia. Mutta miksi Connelly on vaihdettu Liv Tyleriin? Toki mitään ei olla jätetty muistuttamaan edellisestä, mutta se on silti tappio.
Michael Clayton ei aliarvioi katsojaansa: se on näppärä jännityselokuva, jonka palaset loksahtelevat kohdalleen palapelin tavoin. Juoniaukkoja on vaikea löytää, koska niitä ei ole. Käsikirjoituksessa jokainen yksityiskohta on tarkasti mietitty eikä liikaa onneksi selitellä.
Hahmona M. Clayton on siitä onnistunut, ettei häntä edes yritetä muuttaa liian nopeasti. Muutos on uskottava. Clooneykin on parhaassa vedossaan vuosiin.
Yksityiskohdat aukevat. Toisella kerralla elokuva tuntuu varmasti vieläkin paremmalta, joka yksistään on merkki siitä, että Michael Clayton on Oscar-ehdokkuuksiensa ja yhden pystinsä arvoinen elokuva.
Synkkä ja ahdistava lapsuus vaatii veronsa: epämieluisat varttumisolosuhteet muokkaavat Michael Myersin moraalisäännöstön aivan vinksalleen ja enkelikasvoinen kymmenenvuotias lahtaa pyhäinpäivän aattona omat vanhempansa ja isosiskonsa raa'asti ja silmääkään räpäyttämättä.
Myers teljetään hullujen huoneeseen, jossa tämä taantuu täysin; poika alkaa kulkea sanattomana naamio päässään. Kukaan ei näe psykopaatin parantamista mahdollisena.
Rob Zombien ohjaama remake kiistattomasta kauhuklassikosta perehtyy mielenkiintoisesti originaalia enemmän Michael Myersin lapsuuteen ja setvii syitä miksi mies on kylmä tappokone. Pinnallisesti, mutta silti. Alkuperäisen tunnelmaa tämä ei kuitenkaan tavoita.
Laurie tuntuu uudessa versiossa jopa aiempaa häiritsevämmän blondilta. Vai onko aika sittenkin kullannut muistot? Lokakuun viimeisenä tämä olisi pitänyt katsoa. Kesäkuun valoisassa illassa osa tunnelmasta hukkuu.
Hyvää kamaa. Ja paljon taas aiempaa törkeämpää. Jotenkin se rima aina nousee miitti miitiltä, sillä ensimmäisien miitinkien meno oli pyhäkoulua nykyiseen verrattuna...
Ai että nuo kolikkopelimasiinat. Opan kanssa varsinkin oli kelpo kisailut Virtua Athletessa. Keihäänheitto varsinkin oli aivan loistava laji. Siinä ja pituushypyssä tehtailin mainioita tuloksia.
Mutta mitäpä niitä sijoitukia, tuloksia tai turnausmenestystä sen kummemmin tuijottelemaan, sillä niiden muiden hullujen takia miittiin tullaan. On tuosta sekoilusta tullut jo sen verta riippuvaiseksi kumminkin.
Rinturi muuten näytti parturissa käynnin myötä ällistyttävästi Superbadia ja Junoa tähdittäneeltä Michael Ceralta...
Mielestäni Tonyn hahmoon sopi tuo kolmoskauden juttu hyvin. Miehestä kuitenkin huokuu sellainen tietynlainen lämpimyys ja perhearvoja kunnioittava tunne. Tony löysi vihdoinkin sen erityisen ihmisen elämäänsä eikä halunnut menettää tätä, oli valmis uhraamaan sen eteen ihan mitä vain.
Vaikea uskoa, että Almeida olisi tulevalla kaudella se oikea ja lopullinen pahis. Miten siistiä olisi nähdä Jack ja Tony tiimissä seiskakaudella, varsinkin trailerin "Jack on omillaan" julistuksen jälkeen.
TODELLA kova näyttelijäkiinnitys seiskakaudelle paljastettiin hetki sitten:
Jenkeissä vaaditaan niin ikään 2 vuoden kytkysopimuksen tekeminen, jos haluaa puhelimen viedä kotiin 199 dollarilla.
Kyllä sinä täällä Suomessakin tulet 150 euron pintaan iPhonen saamaan jos kytkyyn suostut.
Kytkyssähän maksetaan samalla myös puhelinlaskua, eikä vain puhelinta. Noihin 30 euron paketteihin saa yleensä niin reilusti puheaikaa/tekstiviestejä, että normikäyttäjä tulee yleensä jo niillä toimeen.
Näytä kirjoitukset
