Tämmöttiis on tullut lähiaikoina luettua.

Uhkapeliä (Ruppert & Mulot)



Uhkapeliä taitaa upota kategoriaan "kokeellinen sarjakuva", sillä melko työlästä oli sen lukeminen aluksi. Tarina etenee aina ensin tekstittömien sivujen kautta ja pelkästään näistä sivuista ei vielä saa kuin jonkinlaisen epämääräisen arvauksen, mitä hahmot tekevät ja miettivät. Sitten jälkeenpäin asia selitetään poliisin kuulusteluhuoneessa, jossa jokainen henkilö vuorollaan istuu puimassa tapahumia retrospektiivisesti. Siltikään tarina ei ennen puoliväliä hahmotu juuri lainkaan näennäisesti satunnaisten tapahtumien hyppiessä silmille. Piirrosjälki on näillä herroilla kiveen hakattu ja se on äärimmäisen yksinkertaista, melkeinpä kokonaan eleillä kertovaa tasapaksua viivaa. Niinkuin näin:



Miinus puhekuplat ja kasvotkin, sillä Uhkapeliä teoksessa hahmojen naamat ovat pelkkiä V-kirjaimia. No itse tarina käy loppua kohti aika mielenkiintoiseksi ja kerronta on melkoisen hypnoottista. Jos et yleensä diggaile eurooppalaista sarjakuvaa, et tätäkään.



Sapelihammas vs joku sininen muija

EDIT: Löysin sisäkannen taidetta juuri tästä numerosta jee!



En muista piirtäjää (tahi "käsirjoittajaa"), mutta tällaisen löysin koulun yhteistiloista ja pakotin itseni lukemaan sen kannesta kanteen. Taide oli varsin hienoa näin teknisesti ja jopa yllättävän "ei-amerikkalaista", sillä mustetarhat ja kuiva pensselijälki eivät yleensä mene siellä läpi. No sapelihammas on aika läppä hahmo. Wolverineäkin läskimpi ja "äijempi" eli vetelee naisia turpaan ja tappaa kaikki eteentulijat. Opus oli muutenkin huvittava, sillä en ole pitkään aikaan koskenut supersankari-sarjakuviin, koska ne nyt sattuvat olemaan paskinta sarjakuvaa mitä on tehty ja tämä lehti olikin täydellinen muistutus miksi. Tarinan rakenne on jäännös jostain vitun esihistoriasta ja Stan Leen raapustuksista, joita ei tänään kukaan täysjärkinen enää nauramatta seuraa. Toinen juttu on tämä amerikkalaisten tapa kuvata liiketta ja taisteluita aina yhden ison ruudun kautta, jossa päähenkilö seisoo teatraalisesti nyrkki ojossa ja sata ninjaa lentää mäkeen. Näin siis kirjaimellisesti tässä numerossa...

Ninjoja löytyi joka kaapista ja niistä tehtiin sikarintäytettä. Naisilla on aina DD-kupit ja itseään isompi tussari kädessä. Dialogi on perkele sitä ja vittu tätä. Parasta oli kun Wolverine tuli smokissa käymään sapelihampaan luona ja pari sivua uhrattiin pelkälle uhoamiselle joka meni jo homoerotiikan puolelle vähäsen. Tai no mitenpä nämä sarjakuvat eivät voisi mennä sinne... niin piirrosjälki siis oli ihan nautittavaa, mutta taiteilija oli selvästi vankina omassa genressään. Juonenkäänteet näki aina ennalta ja ruuturakenne noudatti sitä tuttua amerikkalaista "naamakuva, naamakuva, naamakuva iso paneeli" linjaa alusta loppuun. Hohhoijjaa. Lopussa oli Mail-Manin palsta johon kaikki 30+ nassikat kirjoittelivat aikoinaan omia "mietteitään" siitä oliko Spiderman kovempi kuin "Mystikko".

Repesin sentään sapelihampaan kotona oleviin ansoihin joihin lukeutui muunmuassa "malesialainen tiikeriansa"!



Pieniä julmia tarinoita (Grönroos & Rantio)



Suomalainen opus, jossa sivun mittaisia strippejä arkielämän pienistä kamaluuksista. Osa huvittavia, osa surullisia. Piirtäjä on muuten lahjakas tyyppi, mutta hahmojen ilmeikkyys kaipaisi työtä, sillä välillä tipuin kärryiltä, oliko lapsi vihainen vai itkevä ja niin edelleen. Tarinoissa on siis ihan jokapäiväisiä sattumuksia tyyliin "äiti siivoaa lapsen kaappeja ja heittää roskat roskiin ja samalla lapsi selittää kaverilleen, miten hän on kerännyt koko elämänsä hienoja karkkipapereita talteen". Jotkut tapauksista oli aika hirveitä ja usein niissä on mukana joku juopon näköinen iskä, joka morkkaa lastaan samalla kun muut lapset kuuntelee. Tämä siis ensimmäisenä leikkikoulupäivänä jee! Hauskoihin kuului nyt sellainen, missä äiti taluttaa lastaan ja toisessa kädessä kantaa moottorisahaa, kun pentu on oppinut jostain sanan "murhaaja" ja hoilaa sitä keskellä katua.

En mä tätä ostais, enkä edes suosittele, kun loppujen lopuksi aika mitäänsanomatonta ja unohdettavaa nuo tarinat olivat.



Nemin uusin alppari.



Täyttä paskaa. Ymmärrän isotissisen goottipimun viehätyksen, mutta vitsit ovat kuivia ja mikä pahinta, vielä tässä vaiheessa taiteilijan uraa kun on jo näin paljon menestystä, taide on käsittämättömän huonoa. Näytin yksi aamu luokkakavereille yhtä sivua josta löysin yli kymmenen klaffivirhettä ja/tai vääristymää, joita ei leikkikoulussakaan enää hyväksytä. Ja nämä siis maailmanmainetta niittävältä tapaukselta. Piirtäjä on myös nähtävästi harjoitellut piirtämään jopa yhden mieshahmopohjan, jolle hän sitten vääntää kaikki miehet ja pojat. Kaikista parhaiten tämä ilmeni ruudussa, jossa oli kolme eri miestä. Joita ei toisistaan erottanut.............. Jos kaipaatte elämäänne strippi-tyylistä sarjakuvaa niin ostakaa vaikka sitten Karvista tai jopa jotain Fingerporia, jossa piirrokset sentään ovat taidokkaita. (Ei kuitenkaan Viiviä ja Wagneria kiitos).




Fingerporin uusin alppari.



Nemin jälkeen tämä vaikutti jopa hyvältä. Jarla käyttää sitä samaa vitsirakennetta melkein aina stripeissään, eli joku sana tarkoittaa kahta asiaa (kaksimielistä), kuten "minä teille hiivat näytän" ja niin edelleen. Ei mitään maatamullistavaa, mutta naurattaa sen kerran päivässä kun hesarista lukee. Alpparia kannattaakin availla vain kerran päivässä muutaman sivun ajaksi, sillä vitsi vanhenee jokaisen peräkkäisen stripin myötä. Alppari on väreissä ja ne toimivat hyvin. Välillä tarina poikkeaa perusrakenteesta ja nämä osiot tuppaavat olemaan hyviä. Mustanaamiojutut ovat aina hauskoja, vaikka hiukan halpamaisia ovatkin. En ostaisi muutakuin lahjaksi jollekin sarjakuvanoobille sukulaiselle ehkä. Ja tosiaan hesarista näitä voi lukea ja strippi per päivä on varsin hyvä tahti.



hoho!


Semmosta.