Alkuperäisen RE4:n erittäin uskollisena fanina ja kulttipoikana odotin tätä remakea kauhunsekaisin tuntein. Kuulun siihen koulukuntaan, jonka pelimaailma koki merkittävän mullistuksen kun pelin ensimmäisen kerran pelasin läpi. Näin ollen läpipeluukertoja on kertynyt useampi kymmentä ja aina yhtä nautinnollinen kokemus ollut.

Näillä alkupuheilla odotukset olivat käytännössä saavuttamattomissa.

Muuutta ihana huomata että nekin odotukset pystyy täyttämään. Olen vasta linnaan etenemisen kynnyksellä (koska muu elämä ja keksitty kiire) mutta nyt jo tuntuu että kaikki, mikä oli alkuperäisessä hyvää on säilytetty ja parannukset ovat aitoja parannuksia.

Haaste, alueiden uudelleen design, haastetaso, ulkoasu ja ennen kaikkea monet quality of life -tyyliset ratkaisut ovat tuoneet pelikokemukseen itsellä runsaasti uusia syitä nauttia peleistä. Alkuperäinen RE4 kaikessa mahtavuudessaan kärsi varsinkin nykymittapuulla mitattuna monista pikkuongelmista, kuten siitä että liikkuessa ei voi ampua tai miten Ashley käyttäytyi pelin aikana. Puhumattakaan QTE:istä, joista jostain kumman syystä kuitenkin pidin pelissä yllättävän paljon.

Myös yksi itseäni häirinnyt elementti oli Puzzlejen vähäisyys. Nyt tuntuu, että remakessa niitä on ainakin yritetty terävöittää mikä on pelkkää plussaa.

Summa summarum: Mahtava peli. Toivottavasti laatu kantaa loppuun saakka. Voin jatkaa ylpeää eloani kyseisen pelin kulttiseuraajana.

Omasta mielestäni tuo Re7 VR oli hyvin toteutettu VR, mutta en voi sanoa kovinkaan kummoisia kuumotuksia tai kauhukokemuksia saaneeni. Ehkä hermokapasiteettini vain on immuuni tai sitten itsesuojeluvaistossani on puutteita. Mene ja tiedä.

Mutta anyways: Harvasta pelistä uskallan pelaamatta todeta, että tulee olemaan top10 -pelejä of All Time itselleni, mutta tälle uskalsin sellaisen manttelin antaa. Eli isot on saappaat täytettävänä kun tämä tulee keskiviikkona ajan kanssa korkattua.

Top 3.

Nintendolle tuli eniten peliaikaa uhrattua ja silläkin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pelejä aikaisemmilta vuosilta (south parkit). Joten täysin objektiivista kuvaa on hankala koittaa sanoa.

Mutta ladotaanpa nyt ne vuoden positiivisimmat yllättäjät tähän tapetille ihan vaikka kirjoittamisen ilosta.

1. Megaman 11
- Peli teki todeksi sen, että klassikot eivät vanhene. Tuntuma on loistava, lisättyjä ominaisuuksia on sopivasti ja double gear mechaniikka on hyvin toteutettu. Ihan senkin vuoksi, että peliä ei ole ehdollistettu toimimaan sen mukaan vaan kyseessä täysin optionoaalinen mekanismi. Kentissä riittää vanhaa tunnetta, jotka pohjaavat täysin Learning Curve -ideologiaan.

2. Red Dead Redemption 2
- Open world -pelien standardi itseni kohdalla pomppasi uuteen ulottuvuuteen Breath Of The Wildin myötä, joten kovin helppoa tunnustusta en ole sen genren peleille valmis antamaan. Sisäinen lapseni on kuitenkin aina ollut suuri länkkäriteeman fani ja tähän lapaan RDR2 napsahti oikein nasevasti. Peli ei ole virheetön, mutta sitäkin kiehtovampi.

3. Smash Bros Ultimate
- Paatuneena Melee ja PM-modin palvojana en ollut valmis uskomaan, että Sakurai osaa enää tehdä hyvää smashia. Kaksi pettymystä alla ja kolmanteen olin varautunut. Mutta toisin kävi: Tällä hetkellä olen oikein positiivisesti yllättynyt tästä pelistä ja sen tempo on itselleni mielekästä. Pikkasen pelottaa, että peliä ruvetaan rukkaamaan ja patchaamaan niin notta se lopulta menee pilalle eikä dev-tiimi tiedä, kenen mielipiteitä kuunnella. Kuitenkin laadukas peli.

Nintendo nyt vain sattuu olemaan asian aloittamisen kanssa semmoiset 10v myöhässä ja maine sillä saralla ei kovin kummoinen oo.

Nintendon yleinen kanta on voinut muuttua, mutta Sakurain oma ideologia pitää Smashit sopivan lapsellisina ei ruoki puhdasta esports -kulttuuria. Tuloksena on ollut hybridi, joka ei miellytä ketään.

Smash4:n kohdalla pelillä oli vahva launchi, pohjaten puhtaasti siihen että Meleen (ja brawlin) pelaajat ovat "väkisin" ilman Nintendon supporttia vieneet sceneä kohti eSportsia. Mutta se nuupahti loppua kohden ja patchaykset vain sotkivat pelin antia. Lisäksi paljon gimmickejä, joista piti varsinkin alkupuolella käydä suunnattomia keskusteluja, että mitkä sopivat eSportsiin.

Ultimatea tullaan pelaamaan compena ja ainakin ekan vuoden kaks se syrjäyttää kestosuosikki Meleetä. Mutta uskon sen kokevan saman laskusuhdanteen kuin Smash4:n: Nintendo ei hallitse eSports-puolen painotusta ja peliä "ei ole rakennettu" saati tulla tuunaamaankaan kilpailulliseksi, näin oletan asian olevan.

Splatoon 2 on piristävä panostus ja sillä halutaan luoda uusi aalto. Mutta kuten sanottua, 10v myöhässä. Ja miksi sen pitäisi olla muilta pois? Faktahan on, että Smash -sarja ON ylivoimaisesti Nintendon suurin compe-scene, jossa Pokemon seuraa tiiviisti perässä RPG-pelien ja Pokkenin muodossa.

[10. Resident Evil 5]

Voisin itsekin aloittaa avaamisen tällä henkilökohtaisella top10 bËst games of all time -listauksella. Tunnustaudun siihen pelaajakantaan, jonka on keskimäärin todella vaikea hyväksyä monia modernien pelien ratkaisuja ja parhaat kultakimpaleet ovat pääosin julkaistu reilusti ennen 2010-lukua. Mutta uskon myös absoluuttisella mittakaavalla listalla olevien pelien olevan pääosin todella laadukkaita ja pelisuunnittelun edelläkävijöitä. Mutta en voi kieltää myös nostalgiapierujen olemassa oloa listausta tehdessäni. Myös aika vahva Nintendon parissa kasvanut näkökulma tässä on läsnä.

Mutta joo summa summarum. Top10, joka on pitkälti ollut kiveen kirjattu ja vain yksi peli on sen rauhaa häiriköinyt viimeisen vuosikymmenen aikana

10. Resident Evil 5
- Co-operatiivisuus on tässä pelissä hiottu kantavaksi voimaksi. Itse tarina on sitä itteään ja pelillisesti sisältää omat sudenkuoppansa. Mutta kaverin kanssa jaettu kokemus ja erittäin hienoksi viritetty Mercenaries riittävät pitämään pelin yhtenä kaikkien aikojen parhaista pelikokemuksista.

9. Luigi's Mansion
- Varmaan yllättävin nimi puhuttaessa kaikkien aikojen parhaista peleistä. Itseeni tämä marion ja "horrorin" hybridi iski täysillä. Annoin ison arvon näille mystisille tauluhaamuille, jotka olivat täysin irrallisia muuhun mario-maailmaan verrattuna. Tunnelma oli pelissä ihana hybridi lapsellisuutta ja ympärillä vellovaa mystisyyttä. Pelin suurimmaksi heikkoudeksi jäi sen lyhyys, mutta se ei poista sitä tosiasiaa että peli on mielestäni erittäin aliarvostettu pelaajien keskuudessa.

8. Pokemon Crystal
- Ilman pokemonia ei tätä listausta voi tehdä. DPP on yksi parhaita sukupolvia kilpailullisen aspektin kautta, mutta SGC -aikakausi puhalsi pokemoniin rutosti positiivista energiaa. Monipuolinen, viihdyttävä, mysteerinen ja kaikin puolin erinomainen sarjansa osa. Yhdistettynä iki-ihanaan Pokemon Stadium 2:een teki tästä entistä suuremman kokemuksen.

7. Legend of Zelda: Ocarina of Time / Majoras Mask
- OoT, Best game ever. Ja allekirjoitan tämän täysin. Majora on aivan samalla viivalla koska saavuttaa saman ideologian täysin eri lähestymistavalla. Jos näitä pelejä ei ole pelannut, sietää hävetä.

6. Diddy Kong Racing & Mario Kart Double Dash!!
- Kartingia on tullut pelattua käytännössä aina ja näihin kahteen timanttiin se pelikokemus kulminoituu. Alansa ehdottomia merkkipaaluja vielä tänäkin päivänä. Molemmissa hyvä ajo oli ensisijainen taitomittari eikä peli sotkeutunut epäreilun tai epäloogisen item-balanssin takia. Kolmanneksi jonon jatkeeksi nimeäisin CTR:n sen nerokkaan drift-mekaniikan puolesta.

5. Banjo-Kazooie / Tooie
- Rare + Nintedo = fantasia. Yksi pelisarjoista, joihin tämä hienous kulminoitui oli tämä kaksiosainen masterpiece. Syrjäytti Mario 64:n omana suosikkipelinä heti kun Kazooien N64:eeni upotin. Tasoloikka, jonka olisi toivonut tulleen jäädäkseen. Niin rautaista jälkeä nämä kaksi peliä sillä saralla tekivät.

4. Super Smash Bros Melee
- Pelinä Melee on rikkinäinen, epäbalanssinen (kuten kaikki fighterit) ja vaatii toimiakseen vanhan kansan putkitöllön. Mutta ennen kaikkea se on isolla taitokatolla ja vahvalla sosiaalisella verkostolla varustettu kilpapeli. More than a game ja siksi ansaitusti tällä listallani.

3. Legend of Zelda: Breath of the Wild
- Zelda ei petä ja suuria nimikkeitä on tullut jo lukuisia. Yksi peli palautti täysin uskoni, että nykyäänkin osataan vielä tehdä hyviä videopelejä ja tässä on sen monumentti. 260 pelituntia olen tähän kuluttanut aikaa, jota minulla ei oikeasti olisi ollut edes käytettävissä (bless töitten yövuorot) ja vieläkin on final boss pelaamatta. Syynä tähän toki se, että ensin haluan koluta myös joka ikisen korokin murusen pelistä. Niin koukuttava ja palkitseva kokonaisuus on kyseessä. Pelissä on hyvää muun muassa kaikki.

2. Paper Mario: The Thousand-Year Door
- Mario on Mario ja tietyllä lailla sen nimikkeen peleissä on aina jotain hyvää tai ainakin siedettävää. Mutta Paper-Mario omalla persoonallisella otteellaan teki maailmasta kiinnostavamman ja rikkaamman kuin osasin kuvitellakaan. Pelin tarjoama rope-elementti on itselleni sopivan kevyt ja lukuisat sivutehtävät ja alueiden tutkiminen saavat itseni uppoutumaan peliin vielä tänäkin päivänä.

1. Resident Evil 4
- Timantit on ikuisia. Peli rikkoi Resident Evilin kaavan ja vei sen kohti suuntausta, joka on myöhemmin kasvanut katastrofiksi. Mutta silti tämä välimuoto siirtymien välillä oli enemmän kuin onnistunut. Puzzleja lukuunottamatta kaikki tässä pelissä on tehty toimivaksi.

[Resident Evil 6 co-op (PS4)]

Resident Evil 6 co-op (PS4)
Toivottavasti muissa kampanjoissa keskitytään vähemmän tuohon Uncharted-kopiointiin, muuten jää kyllä peli kesken.

Harmikseni joudun toimimaan suru-uutisten sanansaattajana ja toteamaan, että toivettasi ei kuulla. Leonin osuus (ja oikeastaan Adan) oli pelin parasta antia ylivoimaisesti.

Oma pelailuni on viimeisen kuukauden aikana painottunut Switch-julkaisun myötä South Park: Fractured but Wholeen.

Ja voi että onkin laadukas peli. Asiaa auttaa paljon, jos kyseinen tv-sarja on yhtään tuttu mutta ilman sitäkin peli tarjoaa hyvän pelituntuman ja nokkelaa huumoria. Puzzlet ovat yhtä askeettisia kuin missä tahansa pelissä tänä päivänä, mutta silti niitä mielellään ohimennen ratkoo. Ja onhan teemana supersankari -överit missä lasten leikit sekoittuvat hyvällä väripaletilla aitoon taisteluun. Kaltaiselleni Marvel-fanille oikein tuntuvaa fanservicea. Myös combat mekaniikka on alun sekavuuden jälkeen oikein mainio.

Toisin sanoen erittäin onnistunut tekele, jonka pelaaminen on ollut suoranainen ilo ja ainakin itselleni tarjonnut paljon mieluisia pelitunteja

Avengers Infinity Warin itsekin katsoneena ja suurena Marvel -fanina ja luvattoman vahvan nörtillisen tuntuman sarjakuviin omaavana totean elokuvan olleen ehkä täydellisin elokuva-kokemus, jonka olen koskaan saanut.

Eri Story lineja oli sotkettu niin hyvin, että kuin ne olisi aina olleen kirjoitettu tuohon mittapuuhun. Ainoa heikkokohta tässä oli Thanosin motiivin muuttaminen ja Kuoleman (siis se hahmo) poisjättö. Tilanne oli korvattu vähän nuivasti Gamoraan luodun isä-tytär -suhteen kautta ja yleinen motiivi universaalista tasapainosta ei oo ihan Thanosin ideologiaa omimmillaan vaan absorboitu astetta isommilta hahmoilta.

Mutta toiminta, henkilökemiat, lähtökohtaisesti erittäin haastavan sekavan tarinan kerronta, huumori ja lähdeuskollisuus olivat niin maukasta nannaa, että meinasi lopussa vallan itkettää.

Spottasin seasta joitakin tärppejä siitä, mitä uskon Avengers 4:ssa tapahtuvan. Veikkaan että kyseisen elokuvan "ah niin mysteerinen nimi" tulee olemaan yksinkertaisesti Avengers: (Re)assemble. Mikä on looginen jatkumo storylinelle.

6/5

Mielestäni on uskomattoman tyhmää, että RE5:ssa täydelliseksi hiottu alternatiivinen pelitila, Mercenaries lähdettiin vaihtamaan tällaiseksi erittäin puolivillaiseksi jääneeksi Raid-tilaksi.

Pelimuodosta olisi voinut rakentaa ihan "ok" -tasoisen minirope -elementeillä varustetun koukuttavan kilpailutilan mutta hyvin heikoksi jäi toteutuksen saralla.

Mercenariesin paras puoli oli kerta sen itse pelimoodin sisään istutettu vahva kilpailullinen aspekti: Chainien, respawnien, horde trickereiden ja hidden bonusten sisäistämiseen ja hyötykäytön maksimoimiseen sai nimittäin tuhlattua todella useita erittäin koukuttavia pelitunteja.

Itselläni antia on riittänyt ko. pelissä kyllä tasaisesti nautittuna koko vuodeksi. Korokeja uupuu vieläkin about 200kpl. Viimeisen Shrinen löysin eilen. Ja noita DLC Shrineja on vielä 5 tekemättä. + Kaikki lisävarusteet mitkä siinä tuli. Niin ja Trial Of The Swordinkin viimeinen vaihe vielä korkkaamatta.

Näitten jälkeen sitten voiskin käydä sen ganonin pieksemässä ja niin sanotusti paketoida pelin uusintakertaa varten.

Mutta enpä muista, koska viimeksi olisin pelannut peliä, jossa riittää pelitunteja kokonaiseksi vuodeksi kertaakaan kyllästymättä. Härregyd. Ei ehtinyt Odyssey siinä välissä paljoa konsolin sisällä käydä.

Tuli itsekin kurkattua tuo Star Wars - The Last Jedi.

En voi sanoa miksikään täysiverikseksi Star Wars -faniksi tunnustautuvani, mutta elokuvamaailma on kuiten sangen kiehtova ja story line sen ympärillä sellainen, että ymmärrän erittäin hyvin miksi siitä on kasvanut näinkin iso ilmiö vuosikymmenien aikana.

Elokuvana The Last Jedissa oli paljon mukavia kohtauksia ja hahmoihin pääsi hyvin käsiksi paikoitellen. Ikävä kyllä päällimäisenä mielessä korostui monta yliampuvaa elokuvakliseetä ja toistuvia "Minä olen sankari" -kohtauksia. Myös se, että elokuvan kulku pomppuili niin selkeästi kolmessa eri storylinessa ei ollut mieleinen tapa viedä elokuvaa eteenpäin. Sitten kun vertailuun otetaan edelliset elokuvat, joista etenkin tähän trilogiaan kuulumaton Rogue One on todellinen mestariteos omasta mielestäni.

En oikein sen syvällisempää mielipidettä elokuvasta osaa sanoiksi pukea. Periaatteessa oikein viihdyttävä, mutta toisaalta paljon heikompi kokonaisuus kuin muut modernit versiot. Varovainen 3/5 arvosana lienee paikallaan.

Itse olen jatkanut pääasiassa hyvin kohdistunutta pelaamista. Osaksi pelaamiseen riittävän ajan puutteesta, osaksi siksi että vanhat moninpeliklassikot kuten Mario kart ja Smash Bros ovat hyvinkin iso osa pelikulttuuria tänäkin päivänä. Ja isona kirouksena tuo prkleen Hearthstone jota kanssa takoo sanalla sanoen aivan liikaa.

Eli näin ollen omat vuoden kohokohdat ja top3 -pelit löytyvät suhteellisen suppeasta valikoimasta. Suhteellisen vähän määrä pelejä, jotka ovat kiinnostaneet niin paljon, että on niille saanut aikaa nipistettyä pienistäkin väleistä ja perehtynyt tunteella ja taidolla.

VUODEN PELI 2017

3. Yooka-Laylee.

- En osaa pelin xbox ja ps4 versioiden toimivuudesta sanoa kovinkaan paljoa, mutta switchillä pelaaminen on yhtä nautintoa. Pelin saama kritiikki itseäni vähän hämmästyttää, mutta tulkitsen tämän niin, että pelin rakenne oli liian vieras tälle vuosikymmenelle. Itselleni tämä taas oli se kaipaamani rikkaus.

Isot maailmat, jossa pelaajaa ei viedä kädestä pitäen on ollu myyttin 2000-luvun taitteesta lähtien ja tässä sitä kaupattiin urakalla. Saan kulumaan tunteja pelkästään maailman laajojen nurkkien koluamiseen. Ohjattavuus on sujuvaa ja semmoisia hitaita ei movementissä ole, jota esim. Odysseyksessä opiin aina sidejumppia hakiessani vihaamaan. Osaan myös arvostaa pelin fourth wall -breaking tyylistä huumoria.

Peli ei ehkä ole semmoinen master piece kuin siitä nostalgiahuuruissa odotettiin, mutta itselleni se toi todella onnistuneen tuulauksen sitä aikakautta, jolloin pelaaminen oli itselleni jokapäiväistä ajanvietettä.  Ja teki sen äärimmäisen onnistuneesti.


2. Resident Evil 7

- En alunperin uskonut, että tästä pelistä voisi tulla näinkin nautinnollinen; Olihan kyseessä kuitenkin täysin eri peli, jonka liitännät tuntemaani RE -universumiin oli täysin riisuttu. Peli kuitenkin toi survival -horrorin tyyliin niin onnistuneen ja kiehtovan paluun, että siitä pakostakin osasi nauttia, varsinkin kun alla oli RE-pelisarjaa pahasti vaurioittanut RE 6.

Pelin tarinapuoli ja putkijuoksu olivat toki ikävän tympeitä, mutta tunnelmapuoli, mikä peliin oli luotu paikkasi tätä puutetta lähes täydellisesti ja tästä syystä peli nousi vuoden kärkikastiin. Paikka voisi kuulua Evil Within 2:lle, jos oltais sitä kavereiden kanssa ehditty yhtään alkua pidemmälle pelaamaan.


1. The Legend of Zelda - Breath of the Wild

- Ei kahta sanaa. Täydellinen on täydellinen. Kyseessä selkeällä marginaalilla ei paitsi tämän vuoden, vaan koko vuosikymmenen ylivoimaisesti paras peli ja ajatuksissani erittäin vahva kandidaatti jopa titteliin "best game ever". Oikeastaan kaikki oli pelissä tehty oikein ja omat pelaamani 200h muutenkin rajallisesta peliajasta, jota ehdin käyttää puhuu omaa kieltään. Pelistä keksittävät kritiikkipisteetkin ovat käytännössä semmoisia (Iso osa shrineista blessingejä ja boss fightit), että niitä ei tohdi edes mainita kun kalpenevat täysin pelin loistokkaan annin rinnalla.

Tältä sen pitäisi näyttää, kun peli tehdään huolella loppuun. Ja peli myös näytti miten DLC tehdään oikein, joskin Hero's Pathin olisin toivonut olevan jo alkuperäisessä printissä, mutta uh well. Pelin laadusta kertoo itselleni vielä sekin, että pelimaailmasta täysin erossa pysytellyt kihlattuni innostui tästä niin, että ehti pelata pelin ennen meikäläistä läpi asti.

Ylivoimainen GOTY

Mitä pidemmälle peliä pelaa, sitä ristiriitaisammaksi fiilikset muuntautuvat. Peli on hyvä ja laadukas Mario, siitä ei jää epäselvyyttä. Mutta harmittaa kun markkinapuolella puhuttiin niin paljon "paluusta SM64:n ja Sunshinen suuntaan". Onhan pelissä vapautta ja lupa etsiä oma tiensä pelin tehtävien ratkaisemiseen, mutta yksi iso, itselleni merkittävä puute kuitenkin on: HUB -worldin puute.

Iso osa Sunshinea ja SM64 oli maailman yhteen linkittävät HUB-worldit, joissa oli niin ikään paljon tutkittavaa ja yhdisti muuten irralliset maailmat toisiinsa. Kenttien välillä surffaaminen odysseyksella ei vain ole kovin nautinnollista.

Marion ulkopuolelta Banjot ovat tehneet tämän vielä huomattavasti laadukkaammin ja se on ehdottomasti tärkeä kokonaisuuden kannalta.

Kolme maailmaa tutkinut ja mieli on positiivinen.

Peli saavuttaa Mariomaisen tasoloikan ja collectingin riemun oikein hyvin. Noissa sadoissa kuissa on seassa semmosiakin, joita varmana etsin vielä reippaasti ensi vuoden puolellakin. Vastapainoksi noin neljännes kuista on toki sellaisia, että olisivat voineet jäädä olematta. Käytännössä kaikki ne, joista ei voi kävellä ohi vaikka haluaisi.

Mutta kuten sanottua, hyvä peli ja Switchillä on potentiaalia nousta parin erittäin kriittisen vuoden jälkeen Nintendon oikeasti johtavaksi pelikonsoliksi. Sen verran kovaa jälkeä takoo ja pelien laadussa on sydän mukana.

Mutta jos nyt puhutaan potentiaalisesta GOTY:sta, niin siihen kelkkaan en Marioa laittaisi Zeldaa vastaan nolaamaan itseänsä. Kertooko se sitten Zeldan täydellisyydestä vai siitä, että Mariossa on ne ikuiset heikommatkin Mario -elementit aina läsnä: Eli tarinapuoli ja bossitappelut. Edelleen ovat yhtä tyhjän kanssa.

Switch on kyllä saanut itseltäni paljon ylistystä juurikin kätevyytensä ja nopeutensa suhteen. Wiin, WiiU:n, Boxien ja Pleikkarin kanssa meni aina uskomattoman pitkä aika odottaa että pääsee itse peliin. Itse kun olin tottunut Cuben ja N64:n nopeaan start timeen.

Mitä ohjaimiin tulee, niin nautin suuresti irrallisista Joy Coneista, notta voi letkeillä sohvalla juuri niinkuin lystää. Todella nautinnollista.

Pieni miinus tulee, että omassa vasemmassa Joy Conissani on alusta asti ollut häiriö, että muutamaksi sekunniksi kadottaa yhteyden ja hahmo (Link zeldassa) juoksee suoraa ottamatta ohjausta vastaan. Mario Kartin 200cc:ssä tämä ongelma äityi aika pahasti vian iskiessä tiukan mutkan tullen.

Mutta Switchiin on näitä moninpelihetkiä varten saanut hyvin yhdistettyä myös Boxin ja Pleikan ohjaimia, että moninpelit ovat onnistuneet vaikka kaverit eivät switchiä omistakaan. Todella nautinnollinen laite kokonaisuudessaan ollut ja myös pelitehtailu Nintendolta herännyt selkeästi horroksesta.

Ehkä Wiin ja erityisesti WiiU:n ongelmista on vihdoin opittu. Ainakin siltä näyttää ja usko tulevaan on suuri

Itselleni on jotenkin ylitsepääsemätöntä tuo New Donk City ja "IRL" -henkiset ihmiset. Jotenkin peli irtoaa fiktiomaailmasta todella häiritsevästi morphautuakseen muuan pahamaineisen sonic-pelin kanssa. Jotenkin vain itselleni tämä ratkaisu tuotaa etovia tunteita.

Mutta sen ulkopuolelta toivon, että puheet "sunshine / SM64" -tyylisestä pelistä pitävät paikkansa. Jos näin on, niin peli tulee olemaan itselleni suuri hitti

Listan epäluotettavuus paistaa läpi heti siinä, että yhtäkään Pokemon-peliä ei ole saatu mukaan ängettyä, mutta esimerkiksi Monkey Ball tai puzzle bobble tai Rock Band sinne on ympätty...

Kuitenkin, olipa pelien laatu tänä päivänä mitä tahansa, niin ko. pelien vaikutus koko pelikulttuuriin on sen verran massiivinen että heittämällä laittaisin minkä tahansa pokemonin R/B/Y , G/S/C tai D/P/P -ajalta top10:n joukkoon asti jopa.

Mutta toki tuolta löytyy niitä pelejä, jotka ovat huomiota ansainneet. Mutta paljon oleellisia puuttuukin. Myös Rare loistaa poissaolollaan (perfect Dark, Donkey Kongit, Banjot...) mikä sumentaa omaa näkökulmaa aika radikaalisti.

Sanalla sanoen laittoi itkettämään tuo Direct. Pokken tournament nyt lienee ihan mukiinmenevä peli, mutta Ultrasun ja Ultramoon... Ja 3DS:lle, että ei saa edes sillä tehtyä pesäeroa jo julkaistuihin Sun ja Moon -peliin. Gold & Silver Virtual console -versiot olivat palsamia haavoille, mutta en voi silti pitää tätä kovin hienona ja mahtavana uutisena

Mielestäni koko korok -systeemi on oivallisesti luotu ja siinä on niin sanotusti "hyväntahtoiset" överit vedettynä. Siemeniä pompahtelee vastaan oikeastaan joka reissun varrelta ja niistä saatava palkkio on sekin hyvin toteutettu. Lisäinventaario on erittäin mukava ominaisuus, mutta kaikkea muuta kuin tarpeellinen pelissä etenemisen kannalta. Eli juuri hyvä porkkana itse kullekin joko kerätä korokeja tai jättää keräämättä,

Sitten tämä 900 siementä on 100% Runeille mukavasti pelaamisen lisäarvoa tai niille, jotka haluavat tutkia hyrylen kaikki pienimmätkin kolot ja raot ja näin ollen kasvattaa pelituntejaan uusiin mittaluokkiin.

Ite oon pelannut n. 80. Paljon olen tehnyt, mutta vielä enemmän on tekemättä. Jo tähän mennessä pelin hinnaksi on itselläni tullut alle 30snt/pelitunti. Jos laskee, että ostin koko konsolin nimenomaan tätä silmällä pitäen, niin siihenkin nähden olen tällä hetkellä maksanut alta 4e/pelitunti. Että kaikenkaikkiaan erittäin kannattava ostos ollut

Mitä nyt tätä Zeldaa on pelannut ja räjäytellyt tajuntaansa uudelleen ja uudelleen niin palaa muisto tuohon Nintendon synkkään ajanjaksoon.

Cubeen asti Nintendo taitasi pelien tekemisen ja viemisen uusiin ulottuvuuksiin. Ohjaimet olivat toisaalta luovia, mutta esim. Cuben kohdalla saatiin aikaan täydellinen ohjain. Peleissä oli sisältöä ja seikkailun tuntua. Raudassa on aina jääty ns. "vähän jälkeen" mutta se ei ole haitannut pelituntuman ja laadun takaamista.

Mutta sitten kun lähdettiin kikkailemaan, niin syntyi Wii. Laite, joka saavutti sen kohdeyleisön mitä sillä haettiinkin ja se näkyy myynneissä. Mutta mitä pelien yleiseen laatuun ja ehdollistettuun Mote-pelleilyyn, (joka näin aktiivi videopelaajan tuntumassa aiheutti paljon enemmän kiukkua kuin riemua) tulee niin Wii ei todellakaan säväyttänyt. Monta pelisarjaa tyrittiin (Smash, Super Mario, Mario Party, Metroid...) ja loppuja ei koskaan julkaistu (Looking at you F-Zero!).

Asiaa pahensi WiiU, joka ei oikein koskaan pystynyt luomaan itselleen identiteettiä. Pad oli lähinnä turhauttava ja jälleen kerran: Täysin ehdollistettu laitos. Pro-Controller oli timanttia yhdessä, mutta muutoin WiiU:n legacyksi jää Virtual Console ja Zeldojen Remaket.

Ja sitten tuli Switchi... Pelot olivat aiheelliset, mutta yllätyksetkin äärimmäisen positiiviset. Joy-Conit istuvat pelottavan hyvin käteen, käyttöliittymä on nopea ja selkeä ja julkaisupeli on sanalla sanoen yksi täydellisimmistä peleistä, joihin olen käteni upottanut. Haastaakoo RE4:n tai PM TTYD:n ja Banjot omana suosikkipelinä... mahdollisesti. Toivon mukaan pelitehtailu tulee pysymään laadukkaana ja peleihin oikeasti panostetaan. Aluksi itkemäni Yooka-Layleen Nintendo -porttauksen viivästyminen WiiU:lta Switchille onkin muuttunut iloksi. Peli saa arvoisensa alustan ja nyt saa rauhassa keskittyä takomaan Zeldaa ennen uuden märän päiväunen täyttymistä.

Kyllä Nintendo vielä osaa. Toivon mukaan turhat kikkailut tullaan nyt lopettamaan ja keskitytyään pelien laatuun sen sijaan

Pystyy joo ja on pelissä paljon hyviäkin puolia. Varsinkin jos pelaa ihan vain kaaoksen vuoksi. Jos tippaakaan kokee iloa siitä, että saa kehittyä ja oppia paremmaksi ja nauttia sen työn hedelmistä niin turha toivo jos tuo itempolitiikka ei alkuperäisestä versiosta ole selkeästi parannettu 64:N / DD!!:n / Wiin tasolle.

Mutta Drunk & Drive pelinä versio on oikein bueno

Samaa mieltä. MK8 on ensimmäinen mario kart joka suoraan rankaisee pelaajaa siitä, jos vaivautuu opettelemaan pelissä tippaakaan kavereitaan paremmaksi. Tuloksena uskomaton item helvetti ja epäbalanssi, joka kostautuu myös muilla sijoilla.

Keskikastissa pelaaminen muuttuu verilöylyksi kakkosen paahtaessa tähdet ja punaset kilvet ympärillään vain koska ekana oleva "on liian kaukana". Vastaavasti viimeisillä sijoilla olevien suurinta antia ovat siniset kilvet, jotka eivät heitä auta tippaakaan vaan ainoastaan lisäävät ykkösen kärsimysnäytelmää. Tämä on ehdottomasti isoin syy, minkä takia peli tuottaa toisinaan enemmän tuskaa kuin nautintoa. Muutoin kenttäsuunnittelu ja erityisesti 200cc ovat äärimmäisen hyviä lisiä Mario Karttiin. Itse gravity-ominaisuus on käytännössä yhtä tyhjän kanssa.

Lisätään vielä Honk Horn, joka oli Nintendon vastalause siniselle kilvelle. Itemi menettää kokonaan merkityksensä kun sen joutuu polttamaan torjuakseen punaisia kilpiä kun banaania ei voi pitää pelin aikana erikseen holdissa.

Tuo Co-OPeratiivisuus peleissä on kyllä asia, mitä arvostan todella suurissa määrin. Ja itsenäi harmittaakin, että se karsitaan huolella peleistä pois nettipelaamisen tieltä. Kyllä, Nettiyhteys on toimiva ja mahdollistaa asioita suuresti jne jne jne, mutta ei saman sohvan ääreltä nautittua kokemusta korvaa mikään.

RE5 oli Ressana huonohko, mutta Co-Oppina aivan mahtava. Lisämotivaattorina paras Mercenaries -lisäpelisisältö, jota tuli itse taottua aika lujalla tasolla aikoinaan. Pelin laadusta kertoo myös se, että juuri hiljan kaverin kanssa ujutettiin se jälleen uuteen peluuseen. Pro-modella tottakait. Annan toki ison käden myös Revelations 2:lle, eikä hahmojen erillinen roolitus ainakaan itseäni häirinnyt. Muutamien pienempien komentojen rajoitus vaivasi enemmän. RE6... noh, eipä sitä ilman co-operatiivisuutta olisi pelannut alkua pidemmälle. Se on kuitenkin itse pelinä hyvin turhauttavasti suunniteltu (endless bossfights gogo).

Kaipuu vanhaan aikaan kun oli Bubble Bobble, Turtles, Chip'n Dale sekä Contra olisi todella tervetullutta. Miksei Battletoadsinkin tyylisiä pelejä, joissa vaikeus vain kasvaa kun kaveri liittyy kuvioihin mukaan. GeoW:it ovat kaukana omista suosikkipeleistäni, mutta niistäkin osasi nauttia puhtaasi sen takia että kaverin kanssa sai jakaa kokemuksen.

Toivon todella, että maailma heräisi arvostamaan myös tätä ominaisuutta pelaamisessa. Sen ei tarvitse olla online-mahdollisuuksista pois, mutta todella surullista että siihen osa-alueeseen ei painoteta.

10p / 10p koska Mage Knight ja Five tribes. Aivan loistavia tuotoksia molemmat ja vastaavat jo kahdestaan kahta eri tarvetta lautapelaamisessa: Eurogame -kilpailua tai eeppistä pitkän sarjan seikkailupeliä. Agricola on muuttunut omassa maailmassa täysin turhaksi peliksi Cavernan tulon myötä

Luigi's Mansionista tosin olen eri mieltä. Dark moon oli hyvä, mutta ykköseen verrattuna persoonattomampi, suoraviivaisempi ja sen vuoksi astetta huonompi. Ykkönen sen sijaan on henkilökohtaisen elämäni selkeitä pelaamisen kulmakiviä.

Joulun kunniaksi pelaaminen on keskittynyt Pokemon Mooniin, mikä on hitaan alun ja lopun raameissa osoittautunut oikein kelpoksi peliksi. Ohessa Hearthstonen metagameen perehtyminen ja siinä eSports tason tavoittelu on jatkunut turhankin intensiivisesti. Tästä kiitos työvuoroille, joiden aikana ehtii pelailla parhaillaan useita tunteja

Olen viime aikoina tehnyt paluuta (jälleen) pelisarjoihin, joiden suunta on syystä tai toisesta mennyt vapaapudotuksen lailla kohti pohjaa.

Töissä tuli pelattua läpi Resident Evil 4 (kun siitä lystistä kerta palkkaa maksettiin), joka on tähän päivään asti ollut oma henkilökohtainen BGE (Best Game ever). Ja pelin taso jaksoi ties kuinka monennen pelikerran ja samalla korosti tämän seuraajien aivan luvattoman suurta pudotusta tasossa. RE6 ollen roskakasan alimpana. Ei sekään peli nyt läpeensä mätä todellakaan ollut, mutta verrattuna neloseen, niin ero on huima.

Vastaavasti olen hiljan pelaillut Paper Mario Thousand Year Dooria (jälleen kerran). Tämä vastalauseena oikeastaan kaikille tämän jälkeen julkaistuille paper marioille, jotka ovat sanalla sanoen aivan luokattomia väännelmiä. Super Paper Mario, Sticker Star ja nyt julkistettu Color Splash... miten kauas voikaan Sienimaan omena Sienimaasta pudota?.

PM TTYD onnistuu oikeastaan kaikilla osa-alueilla, mitä peleillä on tarjota, ja jos tämä tahti olisi jatkunut, niin kuolemattomana pidetyn OoT:n titteli "maailman parhaana pelinä" olisi voinut olla uhattuna. Mutta kun ei.

Joskin itselläni on tullut viboja, kun tätä klassikkoa olen pelaillut, että olisiko sittenkin niin, että tämä on se oikea henkilökohtainen BGE:ni. Sen verran nautinnollinen ja mahtava kokemus tämä TTYD on kerta toisensa jälkeen. Todella absurdia ajatella että tämäkin peli on jo tän päivän mittakaavassa "vanha" kun on yli kymmenvuotias.

Niin tai näin. Jatkan varmaan retrommalla linjalla ja käyn Cubehyllyni läpi klassikko toisensa jälkeen. Sivussa jonkun verran Hearthstonea, että on sitten tikissä marraskuun Dreamhackissa

Ei voi kuin sanoa, että täydellinen pelikonsepti, mutta ikävä kyllä AIVAN liian myöhään tuli tämä peli WiiU:n elinkaarta ajatellen.

Mutta pieni nipo myös tuolle unlockaus-systeemille... meinasi jäädä peli pelaamatta oston jälkeen kun hommat piti aukaista joko kelloa ruuvailemalla tai kiltisti odottamalla... todella typerä systeemi -.-

Aerobinen treeni tehnyt tasavertaisen combackin yleisen saliharrastuksen seuraksi, eikä vähiten siksi että on kesä ja tenniskentät ovat avoinna.

Juoksemisen rooli tulee ainakin korostumaan nyt kesän mittaan sillä elokuun loppuun mennessä pitäis käydä tsekkaas Oulun Extremerun-menot. Ei kellää sattuis olemaan kyseisistä eventeistä kokemuksia?

ongelmahan täsä on se, että töitten ja erinäisten urheilujen ohella ei oo kyllä ehtinyt pelaamaan käytännössä mitään

Olihan tuossa tuomarimeiningissä taas bolemiikkia. Mutta toisaalta, Venäjäpelin panos oli ainoastaan moraalinen ja häviö oli siinä matsissa se oikea panos mitattuna järkevyydessä joten siinä mielessä se ja sama.

Tsekkipelissä taasen aikamoista tuomionjakoa, mutta toisaalta: Jagr on niin mahtava pelaaja notta suosin aina Tsekkiä, jos Suomi tippuu jatkosta joten ilman sinivalkoisia laseja tässä matsissa oli itselle pelkästään voittava joukkue.

Oon kyllä erimieltä tuosta Kanadan persraiskaus-ajatelmasta. Onhan siellä osaamista ja oikeastaan aina onkin kun pelaajia on kuin meren mutaa. Mutta note: Kanada ei oo 2010-luvulla saanut MM-kisoista mitalin mitalia. Olympialaissa eri sävelmä kun siellä saa rakennettua uskomattomasta tarjonnasta parhaan mahdollisen joukkueen sen sijaan notta pusketaan porukka täyteen mahtipontisia yksilöitä. Toki tuo Kanadan dominointi pikkumaita vastaan on ollut huomattavaa, mutta en olisi yllättynyt vaikka Kanukit ois Suomea vastaan hävinneen ja sen myötä ottaneet dunkkuun myös pronssiottelussa.

[Clue]

Tulipa eksyttyä vähä vanhemman elokuvan äärelle ja sanon suoraan, että vaikka oletukset olivat absurdeja ja lopputulos olisi voinut olla mitä tahansa kaoottisen huonon ja lähes täydellisen väliltä, niin lopputulos oli itselleni muotoa "paras itselleni uusi komedia, jonka olen viimeisen 10v aikana nähnyt" Kyseinen leffa oli vuodelta -85 ja nimeltään Clue(do). Ja kyllä: Se on juurikin se tuttu ja turvallinen lautapeli johon tämä elokuva itsensä pohjaa.

Sanon suorilta, että kyseessä ei ole elokuvataiteen suurteos, mutta siinä viljelty huumori ja tarinan eteenpäin vieminen on toteutettu todella soljuvasti. Sopivaa hölynpölyhuumoria, joka pohjaa lähes täysin päähenkilöiden typeryyteen tai yksinkertaisuuteen kantaa todella pitkälle tässä. Sekaan muutama hyvin satunainen slapstick-kohtaus ja toisinaan todella huvittavasti toteutetut dialogit pitivät hymyn elossa. Elokuva ei sukeltanut liikaa henkilöiden kasvamiseen saati aikaa heihin tutustumiseen ei tuhlattu yhtään liikaa. Ainoastaan sen verran, että murhamysteerin kannalta oleelliset yhteydet saatiin selitettyä. Elokuvan loppupuoli oli myös todella persoonallinen ja lopun "recap" siitä, mitä kaikkea oli tapahtunut oli aika pitkä mutta puuduttavuuden sijaan oli hyvin komediallisesti toteutettu.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos arvottaa vähän vanhemman saagan komediaa

eli Hawkeye saa todennäköisesti oman elokuvan 2-3 vuoden sisään.

Ei saa. Ei ainakaan Jeremy Rennerin tähdittämänä tähän meneillään olevaan Marvel universumiin liittyen. Tuo koko konsepti ja siihen liittyvät elokuvat ja sarjathan on jo lähes skriptattu Infinity Wariin saakka, johon kaikki ainakin tän hetkisellä tekijäkaartilla päättyy.

Resident Evil Revelations 2 tuntuu jääneen aika heikolle huomiolle kun samaan aikaan kokonaispakettina on lyöty pelihyllyyn muuan Bloodborne.

Itselleni näistä kahdesta Revelations 2 oli paljon keskeisempi hankinta ja syykin oikeastaan sama kuin muissakin viime aikaisissa (joskin pettymyksen täyteisissä) ressoissa 5&6. Tämä oleellisuus on tietenkin 2 pelaajan split screen Co-Op. Lisäksi alkuperäinen Revelations oli mielestäni paljon lähempänä sellaista laatua, jota Resident Evileiltä toivoin jo Resident Evil 4:n läpipeluun jälkeen.

Peliä on nyt lähestulkoot toisen episodin edestä alla ja pakko sanoa, että peli on todella mahtava! Onnistuu oikeastaan kaikilla niillä osa-alueilla, joilla sen toivoinkin onnistuvan ja se yhdistää modernista resident evil -teemasta parhaat puolet ja jättää ne pois, mitkä johtivat siihen että ressat 5 ja 6 ovat aivan uskomatonta soopaa.

Peli on poiminut elementteihinsä Resident Evil 4:n avoimuuden tarjoten samalla hyvin tunnelmallista ja paikoitellen hyvin horrorfuelimaista ympäristöä. Tutkittavaa riittää, zombi-invaasiot vaihtelevat lievistä massahyökkäyksistä sneakkauksiin ja pääpaino on enemmän taktikoinnilla, vetäytymisellä, hiiviskelyllä ja suunnitelmallisuudella kuin päättömällä räimimisellä. Turhauttavat cut scenet ja kuolemattomat bossit, joita RE6 viljeli on syövytetty pois ja peli etenee kevyellä, joskin mielenkiintoisella tarinankerronnalla. Pelissä on aika paljon optionaalisuutta ja etsittävää. Kahden storylinen risteymät ovat myös paljon paremmin toteutettuja kuin tuossa jo vertaukseksi nostamassani re6:ssa.

Revelations korjaa edeltäjäänsä nähden myös monstereiden innovatiivisuuden. Päättömiä pomotaisteluja ei ole ja pelin viholliset ovat monenlaisia erilaisia zombi-pohjaisia olioita. So far gunpowder Zombeja ei onneksi ole tullut vastaan, mutta muuten on tullut hitaita RE 1:n ajan laahustajia ja Re4:n tyylisiä Ganadoja pienine huitoma-aseineen. Sekaan pari isompaa ja häjympää mörköä jotka pysyvät kuitenkin inhimillisyyden mitoissa niin paketti alkaa olla todella palkitseva.

Item customisaatio on kanssa tuo oma suosikkini. Eli aseiden päivitysten sijaan aseita tuunataan modattavilla customparteilla, joilla saa aseista juuri mieleisensä. Rahalla (battlepoints) voi ostaa skillejä, mikä sekin on ihan kiva persoonallinen lisä, olematta kuitenkaan överin dominoiva. Enimmäkseen kyseessä on vain pieni lisäbonus.

Visuaalisesti ja äänimaailmallisesti peli on itselleni enemmän kuin riittävä. Valonsäätely tekee co-operatiivisesta pelaamisesta entisestä palkitsevampaa ja tuo oman paineistuksensa tilanteisiin. Ja tästä aasinsiltana pelin selkeästi vahvimpaan puoleen, mitä kuuleman mukaan moni aluksi epäili. Kaksi täysin erilailla roolitettua hahmoa tekee pelistä aivan erinomaisen co-op-kokemuksen. Rajaa jo itsessään pelin sisällön pelkän paukuttelun sijaan taktiseen suunnitteluun. Aivan mahtava asia!

Tällä hetkellä on osaa sanoa pelistä oikeastaan yhtään negatiivista sanaa. En usko, että syrjäyttää RE4:sta omana suosikkipelinäni, mutta voi hyvinkin nousta Ressatierini kakkossijalle, jos loppupeli on yhtä suurta hurmosta. Ikävänä muistona lähimuistissani on Evil Within in, joka oli alussa kategoriaa "game of the decade" mutta loppua kohden latistui teemaan "aika hyvä kokonaisuus". Toivon, että tälle master piecelle ei käy niin. Mutta toivon todella, että Revelations nousee tuon "pääsaagan" edelle suosiossa, sillä ne menevät osa osalta enemmän yliteatraaliseksi kuraksi, kun taas tämä kaksiosainen sarja vie resident eviliä todella hyvään suuntaan.