Jaahas, Ketsui on sittenkin vielä tulossa 360:lle... Ehkä Ilmeisesti porttaus on ollut tänään pelattavissa Cave Festival tapahtumassa Akihabarassa. Julkaisua on lupailtu vuodelle 2010.
Eivät Kojiman tekeleet ole pahemmin iskeneet, kun taas Metroidvaniat ovat mitä suurinta herkkua varsinkin DS:llä ja niitä tuskin olisi ilman tätä mestariteosta.
Valitettavasti tuo osx-versio tuskin toteutuu, peli kun on tehty Game Maker kutosella. Eebrozgi totesikin, että tämä on takuuvarmasti hänen viimeinen GM-projektinsa, sen verran rajoittunut ja raskas alusta tuo kuitenkin on kehitellä pelejä.
Vissiin ensimmäiset ihmiset, jotka ovat varsinaisesti pitäneet värimaailmasta Graafikkona osoitan nöyrimmät kiitokseni kehuista. Ja kyllä, koko pelin värimaailma tulee olemaan pitkälti sama, taustat toki vaihtelee.
Tosiaan, Mushi kakkonen vaikuttaa erittäinkin onnistuneelta porttaukselta. Täältä voi nähdä vilaukselta pelin varsin kattavat valikot ja asetusmahdollisuudet; kuvan saa näkymään juuri kuten mieli tekee ja onpa joukossa joitain melkoisen turhia, vaikkakin siistejä ominaisuuksia.
Tälle olisi varmaan keksinyt paremmankin paikan, mutta häikäilemätön mainostus ei tunne rajoja
Elikkäs olemme eebrozgin kanssa kahteen pekkaan työstäneet pikku shmup projektia, joka tunnetaan vaatimattomasti nimellä FinalBoss. Saimme vasta pelin demon valmiiksi ja ajattelin, että sitä voisi tännekin hieman tyrkyttää.
Demosta löytyy huimat kaksi tasoa, kaksi eri vaikeustasoa, co-op sekä kaikenlaista lisätauhkaa, jonka eteen pitää tosin nähdä hieman vaivaa. Jos mainospuheet eivät oikein vakuuta, niin täältä voi katsella trailerin pelin ensimmäisestä tasosta. Huomatkaa tosin, että vaikka trailerin musiikit onkin lainattu muista shmupeista, itse peliin eebrozgi on säveltänyt omat biisit.
Ei tässä kummempaa. Toivotamme mukavia pelihetkiä ja jos siltä tuntuu, niin rakentavaa palautettakin voi toki jakaa.
Itse nappasin tuon Raidenin VPD:sta taannoin alta kahdenkympin. Vallan mainio ostos, kyllä tästä enemmänkin olisi maksanut, mutta enpä turhia valita
Tykkään kovasti, että vanha kunnon Raiden-fiilis on yhä tallella. Viholliset sinkoilevat silmille nopeammin kuin kissaa ehti sanoa ja ampuvat pääosin vain tähdättyjä laukauksia - väistöliikkeiden on hyvä tulla selkärangasta, sen verran kovalla vauhdilla tuota morkulaa sinkoutuu niskaan. Ulkoasu on hieman kulahtanut, mutta eipä myöskään liiemmin häiritse saati vaikeuta pelaamista. Taustabiisit ovat ihan meneviä ja aseissakin on kunnolla munaa (vaikka legendaarinen violetti hammastahnasäde puuttuukin). Ehdoton plussa tulee double-moodista jossa kahta alusta voi ohjata yhdellä ohjaimella, siinä ne silmät viimeistään menee ristiin.
Btw, tuli R-Type Final hankittua reilulla kympillä. Eihän tämä mikään Gradius V:n tasoinen mestariteos ole (sarjan aiempien osien tapaan aivan liian hidastempoinen omaan makuun), mutta silti varsin viimeistelty ja hiottu kokonaisuus. Pääpaino on selvästi fiilistelyssä ja sarjan ystäville on tarjolla mukavasti fanipalvelua.
Sekä tuo että ensimmäinen osa löytyy DS:lle. Kakkonen parantaa kiitettävän monella osa-alueella: kuvakulma(t) on huomattavasti käytännöllisempi kuin ykkösen semi-lintuperspektiivi (mikä teki luotien tarkasta väistelystä melkoisen rasittavaa) ja aluksen energiamittarista päästiin eroon. Audiovisuaaliselta puolelta ei löydy valittamista uskomattoman geneeristä tyyliä lukuun ottamatta. Challenget ovat ihan passelia vaihtelua ja toisin kuin ykkösessä, ne on jopa mahdollista läpäistä. Harmi vaan, että palkintona on varsin mitäänsanomattomia minipelejä, joita jaksaa sen minuutin per kappale.
Mutta mutta. Asetasapaino on edelleen ihmeen vinksahtanut. Joillakin pyssyköillä ei tee yksinkertaisesti mitään kun taas toiset omistavat tilanteessa kuin tilanteessa. Pistemetsästyskään ei oikein nappaa, sillä tasoja voi pelata vain yksitellen, ei putkeen.
Pahimman pettymyksen tarjoavat kyllä pomomatsit, sillä suurin osa on juostenkustu. Perkeleet kestävät kuritusta hävyttömän paljon siihen nähden, että jokaisella on vain pari hassua kuviota. Varsinkin loppupomo on todella säälittävä tapaus. Ja kovemmalla vaikeustasolla pomojen kestävyys vaan kasvaa. Ärsyttää myös, että jokainen kenttä noudattaa muuten kohtuu vaihtelevasta tasosuunnittelusta huolimatta tismalleen samaa kaavaa. Eli ensin räiskitään pikkuvihuja ja navigoidaan tason koukeroissa, sitten kohdataan välipomo, jota seuraa lisää poppareita ja navigointia kunnes sitten tapellaankin tasopomoa vastaan.
Juuh, ensimmäinen Viewtiful Joe oli kyllä melkoinen tekele. Joel saa kaikki sympatiani: Kun lopulta sain itse kaikki vaikeusasteet tahkottua läpi, ei ihan heti tehnyt mieli uutta yritystä.
Omista köpömön kokemuksista se GBC:n Crystal-versio on ehdottomasti kaikkein paras. Olihan tuo pokemon-huuma alkanut jo Bluen myötä, mutta Crystalissa oli niin paljon hienoja parannuksia ja uudistuksia, että se tuntui edelleen tuoreelta. Mukana oli reaaliaikainen kello sekä yön- ja päivänvaihtelu (ja muutos näkyi ihan oikeasti heti kello kuuden jälkeen!), pokemonien risteytys, radio, jonka ohjelmia kuuntelemalla voitti aina kaikkea kivaa (kuten Rare Candyja), Elite Fourin jälkeen pääsi seikkailemaan Kanton alueella (voi että sitä nostalgian tunnetta kun sai haastaa kaikki Bluen vanhat salipäälliköt), jo päihitettyjä kouluttajia vastaan saattoi ottaa halutessaan revanssia kännykän välityksellä ja Suicunen nappaamiseksi peliin oli ympätty uusi eeppinen sivujuonne sekä paljon, paljon muuta... Ja silloin ne sata uutta pokemonia olivat vielä kohtuu hienon näköisiä nykyisiin koiranoksennuksiin verrattuina. Ainoana miinuksena eliittinelikko oli vain melkoisen lussu tapaus - tosin tätä puutetta paikkasi salainen haastaja Mt. Silverillä...
Onko kukaan laudalla sattunut kokeilemaan Fraxya? Itse törmäsin kyseiseen tekeleeseen jo jokin aika sitten ja peliä on tullut tahkottua tappavan tasaiseen tahtiin intistä huolimatta aina kun mahdollista. Fraxy ei hurmannut allekirjoittanutta niinkään pelillisten ansioidensa, vaan sen sisältämän editorin avulla, jolla pelaaja voi rakentaa mieleisensä pomohirviön, mikäli vain aikaa ja kärsivällisyyttä riittää.
Pidemmittä puheitta, kaikki shmuppien ystävät vain rohkeasti peliä koettamaan! Olisihan se mukava päästä ottamaan turpiin muiden lautalaisten tekeleiltä
Nyt on tätä tullut mätettyä muutaman tunnin verran ja ei voi muuta kuin kiittää kaikkia peliä hehkuttaneita, olisi muuten aika varmasti jäänyt ostamatta tämä helmi kiitos kaiken maailman roska-arvosteluiden.
Ensinnäkin taistelusysteemi tuntuu tarjoavan suorastaan loputtomia erilaisia mahdollisuuksia pahisten leipomiseen. Suojauksen puute on vain hyvä juttu, pitää matsit nopeatempoisina kun ei voi jäädä nurkkaan munimaan ja kyttäämään oikeaa hetkeä. Normalilla olen pelaillut ja ajottain pelin armoton meno käy harvinaisen selväksi; Repesin, kun armoa aneleva vihollinen lämäytti ilman sen kummempaa varoitusta Geneä sukukalleuksille ja noutajahan siinä tuli. Loputtomat jatkomahdollisuudet tuntuvat harvinaiselta ylellisyydeltä - ja tulevat tarpeeseen
Muutenkin koko peliä tuntuu ympäröivän jonkimoinen puhtaan asenteen aura. Gene on kovista kovin äijä, joka ei kummemmin kysele tai mieti asioita, vaan vetää miehekkäästi turpaan. Juonessa nyt ei ole mitään järkeä, tosin kuka tosissaan olisi odottanut moista tällaiselta peliltä? Välivideot tuppaavat kuitenkin hymyilyttämään harvinaisen usein, kiitos suorastaan juustoisen dialogin.
Kyllä tämä kahdentoista oiron hintaan tuntuu melkein ryöstöltä.
Haussa olisi siis shoot'em upeja PS2:lle. Päällimmäisinä ostoslistalla ovat seuraavat tekeleet:
- Gradius V (PAL)OSTETTU - R-Type Final (PAL) - Raiden III (PAL)
Muitakin shmupeja kyseiselle konsolille kestää tarjoilla. Hyväkuntoisista (CIB) peleistä olen valmis maksamaan 30€ per peli. Ohjekirjoja ja koteloita ei ole pakko löytyä, mutta tällöin hintakin pudonnee reilusti. Tinkiä saa aivan vapaasti.
Vittuunnuin sitten viime illasta lopulta niin pahanpäiväisesti PS2:lle julkaistuun Strikers 1945 I & II kokoelmaan, että päätin kanavoida tästä syntyneet energiat johonkin luovempaa ajanvietteeseen. Ja näin syntyi arvostelu kyseisestä pelistä - oodi vitutukselle, olkaa niin hyvä.
Strikers 1945 I & II (PS2)
Matti Meikäläisen silmään kaikki shmupit näyttävät ja pelittävät samalla lailla. Itse asiassa shmupit on jaoteltu mitä värikkäisimpiin alagenreihin niin ulkonäön kuin pelimekaniikan mukaan, vaikka nykyään shmupit painottuvatkin vahvasti luotihelvetteinä tunnettujen danmaku räiskintöjen suuntaan. Sairaalloiset ammusverhot on onnistuttu pitämään kutakuinkin inhimillisellä tasolla pienentämällä samassa suhteessa pelaajan aluksen osuma-aluetta, jolloin olemattomastakin henkireiästä mahtuu pujahtamaan karkuun. Joitain vuosia sitten bullet hellien pelisäännöt eivät kuitenkaan olleet lähellekään näin selkeät ja Strikers-sarjan ensimmäiset osat ovat mitä erinomaisin oppitunti tästä julmasta tosiasiasta - nyt budjettihintaan mustalla tornilla.
Vitutuksen multihuipentuma
Strikers 1945 heittää pelaajan nimensä mukaisesti toisen maailmansodan melskeisiin. Kyllä vain, natseja räiskyteltiin videopeleissä jo vuonna 1995 - mikään ei ole muuttunut. Asetelma on etäisesti tuttu Capcomin 1942 arcade-klassikosta, mutta Psikyon räiskyttelyt venyttävät realismin rajoja pahasti muotoaan muuttavilla transformers-mecha-tankeilla ja muilla hirvityksillä, joita en tässä tohdi edes mainita.
Homman nimi on joka tapauksessa harvinaisen selvä: Ammu kaikkea mikä liikkuu. Ja vaikkei liikkuisikaan, tuhoa se silti, siitä saa lisäpisteitä. Power uppeja keräilemällä aluksen tuhokapasiteetti kasvaa lähes naurettaviin mittoihin, mutta yksikin osuma ja pelaaja saa heittää hyvästit vaivalla kerätyille asepäivityksille ja pommeille. Mukavaa vaihtelua tarjoaa löyhästi toisen maailmansodan lennokkeihin perustuva hävittäjävalikoima, jonka aluksista kullakin on omat yksilölliset ominaisuudet nopeudesta kakkosaseeseen.
Tässä vaiheessa kaikki on vielä hyvin. Oikeastaan ensimmäinen puolituntinen pelin parissa sujui varsin rattoisasti. Sitten peli iski lujaa polvitaipeeseen ja tajusin mikä oli pielessä: Strikersillä on vakava identiteettikriisi. Se yrittää kovasti olla perinteisempi shmup, vaikka on sydämeltään selkeästi danmaku. Aluksi touhu vaikuttaa suorastaan petollisen helpolta, sillä ruutu ei varsinaisesti tulvi roinasta ja viholliset ovat onnettomia sittiäisiä. Kuin varkain peli kuitenkin muuttaa luonnettaan säälimättömäksi hirviöksi, jonka parissa kokeneempi shmup-veteraanikin on pahassa jamassa. Vaikeustaso nimittäin mukautuu pelaajan taitoihin nähden ja mitä paremmin pelaa, sitä armottomammaksi meno käy: Viholliset muuttuvat kestävimmiksi, pomojen luotikuviot kiristyvät ja nopeutuvat ja aluksen nykymittapuulla suunnaton osuma-alue takaa, ettei joka raosta mahdu livahtamaan.
Muitakin v-käyrää korottavia piirteitä riittää: Neljä ensimmäistä tasoa läpäistään sattumanvaraisessa järjestyksessä ja haastetaso mukautuu luonnollisesti sen mukaan, missä järjestyksessä tasot suvaitsevat tulla. Tällöin edes kenttien yksinkertainen ulkoaopettelu ei onnistu. Viimeiset neljä tasoa tulevat sentään aina samassa järjestyksessä, mutta niidenkin kohdalla on sattunut ihmeellinen aivopieru: Loputtomat jatkomahdollisuudet ovat aina pelaajan käytössä, mutta viimeisissä tasoissa krediitin käyttäminen nakkaakin pelaajan tason alkuun. Miksi alkupään kentät eivät noudata samaa logiikkaa? Ja jotain täytyy olla pielessä, kun ensimmäisen lisäelämän saa vasta toiseksi viimeisessä kentässä.
Anna banaani!
Monesti päädyin valikkoon tarkastamaan, etten vain ollut asettanut vaikeustasoa vahingossa yläkanttiin. Puolustukseksi voisi toki todeta, että Normal on seitsemästä vaikeustasosta kolmanneksi korkein, mutta kyllä se silti syö miestä laskea tasoa pari pykälää alemmas. Helpoin vaikeustaso, nokkelasti nimetty Monkey, taas antaa juuri sitä mitä nimi lupaa: Haaste oli totta vie inhimillisempi, mutta tuntui kuin tekijätiimi olisi nauranut minulle norsuluuntornistaan käsin kuin ties mille eläintarhan asukille. Shmupin tulee hivellä olematonta egoani, ei lannistaa olemalla haastava aivan vääristä, epäreiluilta tuntuvista syistä.
Ehkä olen sittenkin liian ankara. Osa Strikersien ominaisuuksista on nähtävä omaa aikakauttaan vasten, olivathan danmakut shmup-genrelle käymätöntä korpimaata ja vasta vuonna 1997 Cave löi lukkoon monet alalajin perussäännöistä DoDonPachillaan. Se ei tosin selitä, miksi samana vuonna julkaistu 1945 II kärsii tasan samoista ongelmista kuin edeltäjänsä. Pelaajien mielenterveyden puolesta toivon, että myöhemmin ilmestynyt kolmososa on oppinut luotihelvettien tavoille.
Mutta ainakin minä yritin. Yritin ihan tosissani tykätä Strikerseista ja onhan pelaaminen perusvarmaa kauraa, joka viihdyttää aivot nollilla kunnes jumalaton vitutus taas valtaa mielen ja epäkohdat pomppaavat silmille. Kolmen viikon ahkeran harjoittelun tuloksena ensimmäinen osa viimein taipui läpi yhdellä krediitillä, mutta kakkonen on musertanut pallini sen verran mallikkaasti saatanallisella vaikeustasollaan, että taidan suosiolla jättää sarjan levolle omalta osaltani.
Kultasilmien/korvien kannattaa muuten välttää peliä kuin ruttoa, sillä audiovisuaalinen anti sijoittuu jonnekin mannapuuron ja koiranoksennuksen välimaastoon. Play It:n teipillä ja hyvällä tahdolla kokoama porttaus ei sekään ylisanoja osakseen kerjää.
Nuo Ikarugan XBLA-version muutokset kuulostaa kyllä melkoiselta roskalta, mutta hyvässä lykyssä Treasure julkaisee myöhemmin jonkimmoisen päivityksen vikoja korjaamaan... Tai sitten ei. En suoraan sanoen osaa tuota versiota pahemmin tuomita, kun kaveri ei suostunut sitä lootalleen lataamaan.
TK:lle ihan vinkkinä, että Chapter 4 helpottuu IMO kummasti kun opettelee vaan chainittamaan ne vihulaiset jonkinmoisella rutiinilla, varsinkin kun pitää pyöriä siellä keskustassa (4-2) kuin puolukka vatussa. Siinä sekametelisopassa menee muuten väkisinkin pää sekaisin.
Ja juu, Tagerin bulleteattaamisessa saa aina olla syrän syrjällään. Pallit rutisee kummasti kun takana on Paras Mahdollinen Suoritus AikoihinTM ja sitten pitäisi siitä perkeleen luotimyrskystä selvitä mieluiten kuolematta viimeiseen sekuntiin asti...
Voihan jeesuket ja perkeleet sentään. Kyllä tuo 360 täytynee tähän talouteen hankkia, kun sille tuommoisia helmiä on luvassa. Vielä kun Treasure varmistaisi ikuisuuksien ajan liikkuneet huhut 360:lle suunnitellusta shmupistaan niin aijai.
Ja tässä olisi linkki varsin mielenkiintoiseen dokumenttiin shmupeista, jos joku ei vielä ole nähnyt. Kuvanlaatu ja subit jättävät toivomisen varaa, mutta kyllä tuota silti ihan mielellään katsoo.
^Hölmö mies. Miksi ihmeessä ne sitten aloittivat RE4:sta?
Kuten Zuor sanoi, mieluummin kunnon käännökset kakkosesta ja Nemesiksestä. Zerolle olisin suonut oikeuden pysytellä GC:n ainoana todellisena yksinoikeus Ressana.
Slowdownin voi halutessaan kytkeä pois, paskalle soundtrackille tosin ei paljoa mahda. Omaa musiikkia ämyreistä vaan soimaan (Mushihimesama Futarin OST <3) .
Pisteitä en sen kummemmin ole ehtinyt tarkkailla, kun vasta aamusta pelin ensimmäistä kertaa läpäisin yhdellä krediitillä. Nyt voisi vaikka keskittyä harjoittelutilan jyystämiseen, jotta osaan päättää millä hahmolla alan noita ennätyksiä lopulta työstämään. Ninja-Roger vaikuttaa tässä vaiheessa kaikkein todennäköisimmiltä kandinaatilta siihen hommaan.
Täältä löytyy ihan kunnollinen arvio tuosta Triggerheartista. Vaikka itse pelimekaniikka saakin kehuja osakseen, pelin kuvasuunnittelua parjataan sitten isommalla kädellä. Tuosta TATE-moodista en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta en näe mitään syytä sille, mikseivät kehittäjät sitä voisi lisätä XBLA-versioon.
Mitä noihin telkkareihin ja TATEen tulee, en ole ainakaan itse kohdannut mitään ongelmia putki- saati taulutelkkareilla pelaillessani. Putkitelkkari on toki poikkeuksetta helpompi saada pysymään kyljellään. Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi irrottaa tv:n virtajohto seinästä noin 10-15 minuutiksi kääntämisen jälkeen, muuten ruudulla saattaa ilmetä värien "valumista".
Gurren Lagann on ylieeppistä mahtavuutta jaksosta toiseen ja Dead Leavesin tapaan vauhti ja meininki on ajottain niin hurjaa, ettei perässä tahdo pysyä. En voi muuta kuin suositella katsomaan, vaikka vaarana onkin, ettei mikään muu anime tuota katselukokemusta tule ikikuuna päivänä ylittämään.
Juups, Ikaruga-innostukseni tuli pari vuotta liian myöhään. Tosin, elättelen toiveita pelin XBLA debyytin suhteen. Ehkäpä kansan syvät rivit innostuvat taas peliä mättämään kunhan se vain jaksaa tuonne Live Arcadeen ilmestyä.
Kiitokset myös kun mainitsit noista suomalaisista pelaajista. Tähän mennessä kun en ole päässyt pisteitä kunnolla vertailemaan kuin Ann-Tin kanssa, joka myös on varsin kunnioitettaviin pisteisiin yltänyt. Eiköhän ainakin tuo 27 millin raja taitu vielä joku päivä.
Shmupeja on tullut pelailtua aktiivisesti vasta muutamia vuosia. Kunnolla liekki näihin räiskyttelyihin leimahti heräteostettuani Ikarugan GC:lle. Ja voi veljet ja veljenpojat sitä meininkiä - suorastaan paatoksellista rakkauttani Ikarugaa kohtaan ei voi ylisanoin liiaksi korostaa. Peliä on tullut pelailtua aktiivisesti ~430 tuntia, ja piste-ennätysten viilailu jaksaa innostaa vielä tänäkin päivänä, vaikka opiskelut kovasti ovatkin jarrutelleet harjoittelua. Jos ketään kiinnostaaa (kuten vahvasti epäilen), niin oman ennätykseni löytääpi Ikaruga.co.uk:n listoilta nimimerkillä Raem.
Monien muiden tapaan olen harmikseni saanut huomata, ettei shmupeilla täällä lännessä kovin kummoisesti mene. Mushihimesama, Dodonpachi & kumppanit kun pitäisi importata, joten suurimmaksi osaksi olen tullut pelailleeksi Ikan ohella nuita freeware shmupeja (Cho Ren Sha, Warning Forever, G-Type, Perfect Cherry Blossom, Guxt, rRootage jne.). Shmupeihin liittyvää triviaa olen kasvatellut lueskemalla shmups.comin mainioita arvosteluita ja paikan foorumeitakin olen tullut selailleeksi silloin tällöin. PS2:n Gradiusten ja R-Type Finalin perään olen ehtinyt kuolailla jo hyvän tovin. Onneksi Castle Shikigami II sattui löytymään oululaisesta Pelimies putiikista huokeaan 13 oiron hintaan, sitä olen nyttemmin pelittänyt serkun PS2:lla peukalot verillä. Vitostaso tuottaa vielä hankaluuksia, muuten luotihelvetit luonnistunevat ihan kohtuudella - ainakin Normalilla.
Näytä kirjoitukset
