Itsehän poltin jo kaikki lomapäiväni, kun pitää tässä loppuvuoden aikana käydä pariin otteeseen teatterilla töissä. Tavallaan painavasta syystä johtuen olenkin sitten lomilla mm. loppusodan aikana pari päivä. Beat that.
Samapa tuo, vaikkei jouluajalle sitten anottavia lomia riitä. Silloin on aamuja jäljellä eniveis niin vähän, että pari päivää kassulla silloin tällöin on yks kakkelin hailee.
Heh, mä oon kyllä niin huono ostamaan lahjoja, ettei tekisi ollenkaan pahaa alkaa harkitsemaan niitä jo nyt. Mutta todennäköisesti en jaksa, ja stressaan taas pari päivää ennen aattoa täysin turhaan. It's the christmas spirit!
Sen sijaan ostin kuuden DVD:n Huonosti käyttäytyvät miehet -kokoelman, 29€.
I'd like this. Lapsuuteni klassikko(how messed up our home was, eh...?). Miksi mikään tarjous ei koskaan esittäydy allekirjoittaneen käsien ulottuvilla?
Toinen mikä pitäisi ehdottomasti poistaa, on Monty Python -sarja yksissä kansissa. Kikattelin joskus stokkalla jo boksin takakannen legendalle, allekirjoitettuna "that voice inside your head that speaks when you read stuff". Yksi niistä isoimmista aukoista sivistyksessäni.
Kävin tänään pariinkin otteeseen X:ssä, ja mukaan tarttui:
Funk 45 Sessions - tuplalevyllinen kuuminta funkkia. Sessions-sarja on jo hyväksi havaittu, enkä epäile etteikö tältäkin löytyisi rutosti helmiä. Hinta parikymppiä.
Nightwish - End Of An Era 2CD + DVD paketti. Hinta oli vain lohduttavat 15 euroa, joten pitihän se poistaa. Sangen huikea keikka.
Fugees - The Score. Vajaan kympin, ja tämän otin Nightwishin kaveriksi leiman saadakseni. Klassikoista klassikoin albumi, ja pakko-omistus. En vain ole aiemmin saanut aikaiseksi.
Nyt pitää sitten PSP:n muistarille heittää tätä mussaakkia, kun ei ennen inttiin lähtöä ehdi kuunnella. Junassa soi.
Joka poistunee muuten vuoteen 2010 mennessä. Kumma että jaksoivat näinkin pitkään pitää yllä tällaista lakisääteistä maksujärjestelmää, jota on kuitenkin mahdotonta(ja pitkälti luvatonta) valvoa. Nerokasta.
Mjaha. Sen kanssa voin elää, että biisien muokkausta joutuu hoitamaan koneen kautta, ei ole näinä päivinä mitenkään tavatonta, eikä sekään oikeastaan kyrvi, mikäli vehjas haluaa itse laittaa kipaleet artistin ja albumin mukaan järjestykseen, kun lähinnä kuuntelen kuitenkin mp3-muodossa yksittäisiä biisejä, en levykokonaisuuksia. Artistijärkkää pidän yllä itsekin. Kunhan biisien selailu on kätevää, I can manage.
Ne soittolistat kiinnostavat sitten enemmän. Lähinnä olen siis huolissani siitä, voiko soittolistoihin laittaa biisejä limittäin(biisi useammalla listalla) ihan käyttiksen puitteissa, eikä toimintoa suoriteta kansiopohjaisesti. Jos näihin optioihin on joku perehtynyt, saa sanaisen arkkunsa avata nyt.
Niin, ja mites ne itkut surkeasta sufflesta? Kukaan muu kokenut saman biisin junnausta?
Perkele, taitaa se Sansan hankinta tulla eteen, noita kun tosiaan näyttää saavan varsin edullisesti tuolta cyberphotosta ja kommentit ovat paljolti positiivisia. Meinasin jo päätyä neligigaiseen, mutta toisaalta taas, 25 euron lisäpanostuksella tuplaten tilaa, joten so not. Sillä ainakin pärjäisi hetken. Tuota, mites ne kategorisointimahdollisuudet tässä vehkeessä? Tarkoittaen, että kuinka kätevää biisit on heitellä erilaisiin omavalintaisiin ja -teemaisiin kokonaisuuksiin, ja miten räpläys käytännössä totetutetaan?
Hairspray. Väriä ja välkettä, riemua ja raikkautta, melua ja meteliä sekä uskomatonta liikkeen puhtautta.
Hairspray on musikaali, joka sijoittuu 50- ja 60 lukujen vaihteeseen ja kertoo tarinan Tracy Turnbladista, varsin tanssitaitoisesta ja -intoisesta, mutta samalla ylipainoisesta tyttösestä joka haaveilee Baltimoren paikalliseen tv-show'hon pääsemisestä. Matkan aikana setvitään lisäksi rakkaus- ja rotukysymyksiä. Käsikirjoituksella ei siis sen suurempia Oscareita olla hankkimassa, mutta onneksi se ei ole tarpeenkaan. Leffa on tehty varsin kepeällä otteella, ja vaikka stoorissa vilahtelee tummempiakin sävyjä, ei Hairspray oikeasti ota paljoakaan vakavasti. Teokseen on saatu myös mukavasti Hollywood-tähtimatskua mukaan mm. Michelle Pfeifferin ja Christopher Walkenin muodossa. Hämmentävintä kepeästi on silti John Travoltan roolityö päähenkilön äitinä, rehevänä Edna Turnbladina...
Se main point tässä leffassa on kuitenkin musiikillinen ja tanssillinen anti, ja sanon heti suoraan, että se toimii kuin häkä. Musiikki luistelee kepeän rokkabillyn, funkin ja mehukkaan soulin väleillä, ja on poikkeuksetta upeaa. Samoin ovat massiiviset tanssikohtaukset, joita parhaiten kuvaavat tämän tekstin ensimmäiset sanat. Ne ovat Hairsprayn sielu. Leffa vilisee uutta nuorta potentiaalia, joista löytyy rytmiä vaikka muille jakaa. Tanssipätkät ovat aikakaudelle uskollisia, ja kuitenkin pikkasen ylivedettyjä. Ne ovat teknisesti taidokkaita, ja niin fiilisrikkaita, että teki parikin kertaa mieli itkeä tirauttaa. Velipoika kyseli ovela hymy hyylillaan leffan jälkeen, että menikö mulla grande finalén aikana rytmi jalan alle. Oli kuulemma ollut jo vaikea tarkentaa katsettaan valkokankaalle, sen verran penkkirivi heilui ja hytkyi. Ja minä kun yritin parhaani mukaan hillitä itseni.
Jos kaipaa huumoripitoista, viihdyttävää, värikästä, vauhdikasta ja puhtaasti iloista leffakokemusta, kannattaa tsekata Hairspray. Se ei nouse draamallisiin huppusuorituksiin, mutta on piristävin leffakokemus pitkiin pitkiin aikoihin. Jag tycker.
Oi, jopa kaksi ihmistä tietää Gang Starrin (Edellinen lause ei sisällä sarkasmia). Suomi kun on täynnä hevareita (Nonni antaa tulla. koetan kestää kaiken paskan mitä minusta sanotaan täällä seuraavaksi)
Niin itse asiaan: Olent äysin samaa mieltä. Tälläkin hetkellä kuuntelen Moment of Truthia. Todella mahtava levy kyseessä, vaikkei olekaan yhtä suuressa suosiossa kuin esim. Step in the Arena. Tykkään myös Full Clipistä (siis siitä levystä, tai no biisistäkin) ja kukapa ei nyt tykkäisi No More Mr. Nice Guy-levystä.
Mulla ei kans hyllyssä ole kuin Step In The Arena, mutta kuunnellut luonnollisesti Gangstarria varsin laajasti. Vanha koulu rokkailee ku kivekset. Full Clipistä on tietty erikseen heitettävä propsit jo ihan sen nimekkyyden vuoksi. Veikkaan etä melko harvassa ovat ne jotka eivät koskaan ole kyseistä hittiä kuulleet. Ja vaikka niitä parempiakin biisejä on, niin pirun leppoisa biisi se silti on, ja kestää aikaa ja kulutusta timantin tavoin.
TV:n katsomisen luokittelu harrastukseksi = perinteinen Pelaajalauta.
Hihhih, vaikka tämän olisi voinut vähemmänkin vittuillen sanoa, niin yhdyn kyllä osittain. Katson minäkin leffoja ja sarjoja, kuuntelen musiikkia ja luen kirjoja - ja kulutan kaikkiin näihin pirusti aikaa ja rahaa. Eivät ne silti harrastuksia ole. Ne ovat elämää. Tietysti jollain syvä-perehtymisen tasolla nämäkin tietty voidaan laskea.
Itse asiaan. Minä harrastan tanssia. Lähinnä katutansseja, eli breakdancea, lockingia, newstyle hiphopia, poppingia ja housea. Breikki nyt on perinteisesti ollut se isoin juttu, mutta vuosien varrella skaala on laajentunut vahvasti. Street-hommien lisäksi on myös tullut tehtyä pari abstraktimpaa projektia, jotka ovat varsin piristäviä ja erilaisia kokemuksia.
Näiden kohdalla se harrastus alkaa kuitenkin olla jo vähän riittämätön käsite, kun on jo tehnyt töitä sekä opettaen että useissa tanssiproduktioissa, tanssinut melkein vuosikymmenen ja tekee sitä nykyään aina ja kaikkialla. Ammattikaan tämä homma ei kuitenkaan ainakaan vielä ole. Mikä sitten? Elämäntapa lienee lähinnä totuutta.
Mutta ylianalysoinnit hiiteen. Olen tanssiva pelaaja. Joka ei silti pätkääkään tue tanssipelejä.
Ai saatana. Se on merkki korkeammalta taholta, että nyt ollaan pojat väärällä alalla
Jumala vihaa siis pelejä...?
Tuota, periaatteessa slimmimallikin kiinnostaisi, nyt kun kerran uuden pespin ostoon joutuu kuitenkin. Sen satasen melkeinpä joutuu maksamaan vanhastakin, huutonetin kauttakin, ja voi kyllä hyvin olla että tämänkin uutena ostaisin. Toimiipahan varmasti, stna. Pieni lisähinta ei siis räjäyttäisi universumia, mutta lähemmäs kaksisataa on silti sikamainen hinta. Tiedä sitten mistä moisen saisi kikkailtua käsiinsä ihmisten hintaan - ja mustana tietenkin. (Voiko pleikkari muun värinen edes olla? No eihän se voi.)
Kattoos tässä, kun ehtisi joskus perehtyä. Viikonloput ovat pirun lyhyitä tällaisten asioiden hoitoon. Onneksi mitään akuuttia pelattava ei ollut, mitä nyt Exit jäi vaiheeseen.
Jos peli pitää otteessaan alusta aivan viimeiseen sekuntiin asti ja koskettaa pelaajaa jollain aidolla tavalla niin se on täydellinen. Oli sitten grafiikka teknisesti vanhentunutta tai ohjaus epätäydellinen niin sillä ei mitään väliä. Mikään peli ei voi olla täydellinen jos se hajotetaan osiin ja etsimällä etsitään "virheitä".
Minäkin lähden tässä tähän abstraktimpaan linjaan. Tietty aina on hienoa, kun peli näyttää hyvältä, rullaa sulavasti ja ohjaus on valuvata hunajata, mutta näissä ei silti täydellisyyttä voi tavoittaa. Joka pelillä on virheensä, buginsa. Pointti onkin siinä, kuinka helpoksi peli tekee näiden anteeksi antamisen. Lähes täydellinen peli on sellainen, joka yksinkertaisesti herättää tunteita, ja pitää otteessaan alusta loppuun ja aina vaan. Tunneskaala voi sitten olla mitään vaan pirskahtelevan riemun ja lamauttavan kauhun väliltä, ja sen lähteitä voivat olla tarina, yksinkertaisesti loistava pelattavuus, ulkonäköseikat tai mikä vaan. Usein tarvitaan monia tekijoitä.
Minulle lähes täydellisiä pelejä ovat Phoenix Wrightit - näinä päivinä ykkönen ja kolmonen painiskelevat kovasti siitä sijasta - sekä Shadow of the Colossus. Molemmissa yhdistyvät upea musiikki, nerokas peli-idea, toimiva pelattavuus, kaunis ulkoasu, tunteikkuus, pelaamisen riemu ja, kyllä vain, makoisa tarinapuoli. Toisessa kyse vain on värikkäästä käsikirjoituksesta, toisessa sen puutteesta ja tämän herättämistä ajatuksista ja tunteista. Lisäksi molemmista löytyy spektaakkelimainen loppu, joka jättää tyhjän päälle. Näiden parissa aika ja tunnit tosiaan katoavat. Näiden takia ostetaan konsoleita(PW oli ihan faktisesti se kipinä, joka pakotti valitsemaan DS:n käsikonsolikseni). Nämä vaikuttivat alusta loppuun, ja täältä iäisyyteen. Näille antaa anteeksi mitä vain.
En kyllä jaksa alkaa vääntämään omaa listaa, sillä joitain pelejä on vain mahdoton laittaa järjestykseen. Top-3:ssa luonnollisesti Colossus, MGS2 sekä Phoenix Wright(tässä olen kovasti kahden vaiheilla, että veikö T&T ekaa osaa vaikö eikö...), ja ihan lähituntumassa ICO, Okami, eka Jak&Daxter, Guitar Hero ja monta muuta klassikkoa.
Laitoin eilen illalla kaupungista tullessani PSP:n päälle musiikillisia nautintoja varten, ja ruutuun ilmestyy sellainen värisotku, jota halkoo muutama keskelle johtava halkeama. Itse näytössä ei ole jälkeäkään, vaan tämä groteski näky ilmaantuu vain laitteen ollessa päällä. Kai se on sitten johonkin kolhinut itseään, vaikken tajua missä, miten, ja kuinka se tommottees reagoi. Muuten vehje toimii niinkuin pitää, ja osa näytöstäkin näyttää kuvaa. Todennäköisesti tällaiselle vialle ei ole tehtävissä mitään, joten uuden ostoonhan se menee.
Lomat on jo melkein hälyttävästi mun kohdalla sellaista katkeransuolaista kalkkia, joka vaan muistuttaa siitä, kuinka hienoa normaali elämä on. Sen parin päivän välähdyksen pitäisi auttaa jaksamaan jälleen yksi viikko, mutta nyt se jättää vain järkyttävän kaipuun seuraavaa kohtaan. Olo on kuin nistillä, joka saa piikkiä vain kerran viikossa(eikä aina sitäkään). Ja kuitenkaan ei vaihtaisi näitä lomia poiskaan mistään hinnasta. Ärsyttävän kaksijakoinen ja ahdistava olo.
Pääasiassa viimeviikot ovat kuitenkin menneet nopeasti, kun tekeminen on paljolti(siinä määrin kuin se nyt on mahdollista) ollut mielekästä, ja kotiin on päässyt joka viikonloppu. Vielä pari kolme viikkoa seuraavaan kinekseen, joten kai näistä ajoista pitäisi lopulta kuitenkin nauttia. Ja nautinkin. Kunhan vain osaa ajaa nuo mieltä kalvavat "äiti en tahdo mennä takaisin" -ajatukset vittuun. Vaatii ajoittain pientä psyykkausta.
Mitään en kuitenkaan odota niin paljoa intin jälkeen kuin töihin pääsemistä. Kyllä, kuulitte oikein. Oulun Kaupunginteatterissa jatkuu nyt jo syksyllä Risto Räppääjä -tanssimusikaalispektaakkelin näytökset, joihin hyppään takaisin heti kunhan kotiudun. Lisäksi melko varma tanssinopettajan pesti odottaa paikallisessa tanssikoulussa. Muutamaa teatterinäytöstä olisi myös tarkoitus tehdä jo nyt syksyllä, koska tuuraajani ei pysty kaikkia tekemään(eikä toista ole) ja teatteri johto kirjoittaakin yksikköni päällikölle kirjelmän aiheesta muutamaa ylimääräistä lomapäivää koskien. Omat HL- ja KL-lomat eivät millään tule riittämään näihin, joten normaalia kautta lomien anominen ei ainakaan vielä tule kysymykseen. Tilanne on hieman erikoislaatuinen, joten saa nyt nähdä mitä kapteeni tähän sanoo. Eritoten kun pari näytöstä on loppuvuoden leirien päällä...
Hihhih, järkyttävän rönsyilevää ajatuksenjuoksua muuten. Juuri tällaiset hetket, jolloin on aikaa ajatella, ovat pahoja inttiaikana. Niin kauan kuin tekemistä riittää, ei omia fiiliksiä, kaipuita ynnä muita piruja kerkeä ajattelemaan. Kunhan pysähdyt, alkaa hajottamaan. "Jo huomenna takaisin." "Vielä 97 päivää." "Vittu niitä lopun leirejä." Pakko lähteäkin tästä toimiin, eikä jäädä murehtimaan taas seuraavaa viikkoa ja ITKK-leiriä(joka on todennäköisesti varsin mielenkiintoista shittiä, kunhan Jumala soisi sen verran ettei taivaalta koko neljää päivää sada paskaa).
Näillä eväillä jatketaan. Koittais parhaansa mukaan pitää positiivista mieltä päällä ajottaisesta hajotuksesta huolimatta. Pääsinpähän sentään puolella vuodella, ja tammikuussa elämä maistuu taas hunajalle. Eikä se niin paskaa ole nytkään. Onpahan jotain, mistä kertoa lapsilleen(muutahan elämässäni ei ole tapahtunut ) Huumorilla sitä on tähänkin asti tultu.
"Poistin tuossa kuun alussa <tuote> <ostopaikka>" "Ihan hyvä tekele..." "Turhake..." jne.
Ei varsinaisesti vituta, enemmänkin naurattaa. Puhuuko joku oikeasti tekeleistä tai ostamisen sijaan poistamisesta?
Hihhih, vanhaa kuin saippua, mutta pakko silti sanoa että kaikki tämä matsku on vissiin lainattu minulta. Paitsi "turhake". Pahoittelen aiheuttamaani huvitusta. Poistaminen on elämän suola.
Ihan hauska topikki. Luottamuksen tarve, eli kyyläyksen oletettu mahdottomuus ei haittaa yhtään. MAME toiminee kätevimmin tähän ideaan. Itsehän en nyt ehdi ladata tahi hakata, mutta toivottavasti seuraavaan ehdin jo mukaan. Pohjat vetämään tietty.
Itsehän pidin tyttöjen kanssa eilen teemaisen leffaillan, ja pöydälle oli nostettu Save The Last Dance 2 sekä Step up.
Allekirjoittaneelle ei tanssileffojen katsomiseen ole kuin yksi motivaattori: se tanssi. Juonikulultaanhan nämä ovat kaikki jopa hämmästyttävän identtisiä. Yhden kulttuurimaailman tyttö tapaa toisenlaisen maailman pojan(klassinen - hip hop), alku on takkuinen, lempi voittaa, ongelma iskee, taustalla häärii aina joku omainen(esim. äiti) joka ei tanssiin luota pätkääkään, mutta lopulta sei viekin syömmen, kaikki ratkeaa ja leffa loppuu spektaakkelimaiseen riemun täyttämään tanssishow'hon. Näyttelijät vaihtuvat, mutta leffat ovat samanlaisia. Ei voi olla huvittumatta.
Pääsääntöisesti tanssimatsku on kuitenkin siistiä, ja eritoten niistä lopetuskeisseistä jää poikkeuksetta hyvä mieli. Voisi illan siis varmaan huonomminkin viettää. Jos tällainen leffa pitäisi kuitenkin katsoa toistamiseen, skippaisin leijonanosan. Elokuvallinen arvo surullinen, harrastuksellinen tyydyttävä.
Mainittavan arvoista on, että Viimeisen Tanssin Tallennuksesta löytynyt Hip Hop Theory -kohtaus oli itse asiassa varsin riemukas, ja lisäksi täynnä asiaa. Ihan niinkuin joku olisi jopa ajatellut leffaa tehdessään.
EDIT. Ai niin, molemmissa pätkissä sen mustan musikaalisen lahjakkuuden nimi oli Miles. Gee, wonder why...?
Tuli lainattua pitkän tauon jälkeen Dragonlancea, kun sattui sotkun kirjastossa vastaan. Kyseessä siis Sielujen Sodan viimeinen osa, ja melko lailla pääjatkumon päättäjä, Kadonneen Kuun Lohikäärmeet. Ihan mielenkiintoista oli aloitella tuota lukemista, kun mistään tapahtumista ei muistanut rahtuakaan. Aika äkkiä muistin rajamailta niitä infoja alkoi kuitenkin kirjan edetessä heräilemään, ja nyt lukeminen maistaa jo hyvälle. Eeppistä lopetusta odotellessa.
Himottaisi kyllä tuon jälkeen pitää samat fiilikset, ja lueskella vaikkapa Hengen Miekka. Ensimmäinen DL-sarjasta lukemani kirja, ja siitä on nyt varmaan noin kuusi vuotta. Vähintään. Luulisi olevan nostalginen koekmus, ellei muuta.
Niin, siis jostain syystä digiboksin kautta näyttää kaksneliseiska pukkaavan, jos on mikään muu maksullinen kanavapaketti käytössä. Tässä tapauksessa se on Canal. Äiti esitteli yksi viikonloppu tuossa ylpeänä tilanteen, ja minä putosin täysin. Samana iltana pitikin sitten katsoa, kun ne ihmiset menivät nukkumaan. Ja 100% livenä! Sitä intensiteetin määrää.
Ei kyllä kiinnosta enää tämä kolmas BB tippaakaan. Ja eipä minulla sille ole aikaakaan. Kaupassa/sotkussa käydessä on kyllä mukava lukea Iltsarin kannesta niiden tuoreimmat dorkailut. Piristää kummasti.
Jep, eritoten polvi- ja selkävaivat ne ottaa vakavasti näissä ympyröissä. Ja asia on ehdottomasti parempi hoitaa kuntoon edeltäkäsin. Inttiin mentyään onkin jo vähän vaikeampi saada buranapusseja sylkevää hoitsua ottamaan asiaa vakavasti. Inttikaverini oli ainakin kuukauden ellei pari vempalla ja 600-burana-kuurilla polven rasitusvamman takia, kun veksissä halusivat "tarkkailla tilannetta vielä hetkisen ennen toimenpiteitä". Onneksi julli pääsi kirjuriksi, eikä liikunnan paljous enää tuota ongelmia...
Kirjoituksiin lukeminen on kyllä maaginen asia. Itsehän luin reaaliinkin päivän, kun taas jotkut lukevat kolme kuukautta. Muita aineita en sitten lukenut oikeastaan ollenkaan. Pikkuisen samanlaista hommaa kuin kuntoilun aloittaminen: se alkaa aina huomenna. Ainoa ero on se, että tässä murroskohta tapahtuu kun "huominen" käsittääkin jo itse kokeen. Liikunnan kanssa samanlaista rajaa ei ole, ellei sitten "huominen" sisällä veritulppaa. Missä tilanteessa ei todennäköisesti lenkkeilystä kuitenkaan tule mitään...
Noh, onneksi keväiset kirjoitukset menivät silti hyvin. Miten, en tiedä.
Mäkin alan olla pikkuhiljaa oikeasti valintojen äärellä. Pariin erilaiseen käyttöön pitäisi soitin olla:
1. Pieni ja näppärä mihin vain mukaan otettavaksi, vaatimuksena ainoastaan shuffle ja pitkä akkukesto. Radio plussaa. Esimerkiksi 512 megainen piisaisi hyvin. Eritoten armeijan pidemmille marsseille tällainen olisi kultaa. Huomattavaa on, että jo omistamani epäkunnossa oleva Sony Bean on täsmälleen mitä tähän käyttöön kaipaan. Kun vaan saisi tai ehtisi käytettyä sitä jossain näytillä, että josko siitä vielä inhimillisellä investoinnilla soittimen saisi. Todennäköisesti ei. Yhyy.
2. Isompimuistinen soitin, jota olisi kätevä pitää mukana varsinkin tanssitreeneissä ja -tunneilla. Vaatimuksena monipuoliset kategorisointimahdollisuudet, jotta pääsee tuuttaamaan ulos pelkästään tietyn tyylistä matskua halutessaan. PSP voisi ajaa tämän asian, mutta juuri kategorisointi kusee, se kun täytyy toteuttaa kansiopohjaisesti, eli yksi biisi useammassa kategoriassa on mahdollista vain, jos faili on kopioitu kaikkiin haluttuihin kansioihin. Mikä taas on tyhmää. Lisäksi 4-6 tunnin soittoaika on varsin vähän.
Sansa vaikuttaisi kyllä varsin mukavalta laitteelta näin äkkitutkinnoilla. Tai sitten voisi sortua podiin. Kattoos tässä, kun todennäköisesti isompaa vehjettä en ihan heti ole hommailemassa. Beanin kunnostus/korvaus on se akuutimpi homma, niin ei tarvitsisi kannella pespiä mukana ihan joka paikassa. Muuten se hoitaa kyllä tehtävänsä toistaiseksi.
Näytä kirjoitukset
Them funky glasses.
