Harmi vain, ettei peleillä taida oikein uudelleenpeluuarvoa olla.

On itse asiassa melko yllättävää, kuinka hyvin näitä on jaksanut pelata uudemmankin kerran. Ja mikä parempaa, on mahdollista jopa jumahtaa tietyissä tapauksissa hetkeksi siellä tai täällä, vaikka on jo kertaalleen pelin läpäissyt. Aina sitä unohtaa jotain tärkeää, ja asioita taikka huulia tuppaa myös menemään ekoilla kerroilla ohi. Phoenixeistä löytyy niin paljon(musat, stoorit, hahmot, huumori), minkä pariin kaipaa silloin tällöin uudestaan. Ja keissirakenne tuo lisäksi peleille sellaista pikkupurtava-luonnetta tehden niistä helposti lähestyttäviä.

Eka osa ainakin kolme kertaa koettu(ties vaikka joku keissi useammin), toinen parisen kertaa, ja kolmosen pariin on jo nyt tehnyt kovasti uudestaan mieli. Ajattelin silti antaa ajan hieman kulua ennen kuin palaan pelailemaan sitä. Pointti lienee kuitenkin selvä: eivät nämä mitään kerrasta poikki -viihdettä ole. Miulle ainakaan. Saattaahan sitä esimerkiksi hyvän kirjankin lukea useammin kuin kerran.

Suosittelemme siis tutustumaan.

Kolmonen löytyi pukinkontista, kitaran kanssa ja kaikkea. Skitta ei tosin toiminut, mikä on vähän paskaa sillä olisin mielelläni todennut itse onko tuosta langattomasta mihinkään. Kitara itse tuntuu ainakin hyvältä: napeissa tuntumaa, hihnassa kerrankin pituutta ja lisäksi se on vähän vanhaa kookkaampikin. Pitänee heittää vaihtoon.

Peli sen sijaan rokkailee ku kivekset. Heti alusta lähtien on biisilista pessyt kakkosella ikkunoita. Ulkoasu on fresh, ne piirretyt välistooripätkät sopivat peliin loistavasti, ja hahmodesign/animaatiokin toimii, vaikka onkin pitkälti aikaisempien osien kaltaista. Niin, paitsi se rumpali on tosiaan jotain aivan hirveää. Käsittämätön arpi muuten tyylikkäässä pelissä, mutta loppujen lopuksi hällä väliä -matskua. Soittolaudassa se katse pääasiassa pysyy, ja se pelaaminenhan tässä on tärkeintä. Ja se toimii edelleen!

Co-op stoorimodeakin testailtiin muutaman biisiryhmän verran tänään veljen kanssa, ja hyvä on. Mukavaa, että biisilistakin on sekoitettu verrattuna yksinpeliin, ja viimeistään uudet encore-biisit sekä muunneltu stoori motivoivat hakkaamaan. Vaikka eipä silti, lähes poikkeuksetta nämä biisit kestävät soittamista ihan itsekin. Kaiken kaikkiaan GH3 vaikuttaa todella hyvältä. Ei muuta kun aamulla taas soittamaan(nyt on nääs annettava isin ja äidin nukkua...).



Peeäs. Soittelin ennen kolmosen korkkaamista ekaa GH:ta hetkisen eilen, piiiiitkästä aikaa, ja edelleen paras setti löytyy siitä. Uskomattoman tasapainoinen, monipuolinen ja viihdyttävä biisilista, niin pelata kuin kuunnella. Voisi tämänkin pariin palata ihan kunnolla joskus, expertillä on arvosanoissa edelleen työstämistä.

The Simpsons Movie yllätti positiivisesti. Ei, en minä tätä leffaksi jaksa mieltää vieläkään, mutta toimii se pirulainen silti. Pari kertaa suorastaan ulvoin naurusta, ja loput ajasta vähintäänkin hymähtelin. Selvästi rakkaudella rakennetut vitsit lämmittivät mieltä.

The Incredibles oli kanssa varsin mukava pätkä. Ohjaaja mehusteli extra-levyllä alituiseen kaikella filosofisella arkinen vs. super -shiznitillä, eikä loppuunsa ollut edes kovin väärässä. Sen pohjalle rakennettu tilannekomiikka viehättää.

Loppuun hajosin vielä Police Squadin (IN COLOR!) dorkahuumorille. Tämän devun voi kuvailla täydellisesti kahdella sanalla: Leslie Nielsen.

-...and then you shot Twice?
-No, I only shot once.
-The name of the victim is Twice.
-Well, then I think I DID shoot Twice.
-Oh, now you're changing your statement?

Huudosta nappasin tuossa taannoin Abe's Oddyseen, sekä Exodduksen.

Nämä pari Oddworld-sarjan ensimmäistä peliä ovat taatusti niitä parhaita, ja muutenkin historian loistavinta pelattavaa. Pitkään olen kaipallut molempien osien omistamista, vaikkakin Exoddus mulla on ollut poltettuna PC:lle, ja se onkin tullut tahkottua monen monituista kertaa läpi. Oddyseeta en taas ole omistanut koskaan, ja on kulunut vuosia siitä kun viimeksi edes näin koko peliä. Paluu sen pariin tulee siis olemaan suloinen.

Molemmat ostamani kipaleet olivat alkuperäisiä ja varsin minttikuntoisia(toinen itse asiassa täysin virheetön paketti, keräilijän huolenpito todella näkyy). Fiilistelin toki jonkin verran näitä heti, kun pelit sain kouraan, mutta varsinainen aloittaminen joutuu ikävä kyllä odottamaan sitä, että saan jostain kikkailtua PS1:n muistikortin.

Vuan sitten tulee Oddworld viemään mennessään.

"If we have to tell you how to turn on your Playstation, the the game is going to go straight over your head, so return it now and invest your cash in a job training program."

Joulu on kyllä päässyt hiipimään ennätyslähelle täysin huomaamatta, kun on tuolla armeijan leivissä joutunut pyörimään. Eilen tulin viimein lomille, ja nyt se rauha alkaa pikkuhiljaa hiippailla myös jäseniin ja sydämeen. Mukavat pikkupakkaset, ei kiire tasan minnekään, joulukuusi, muut koristeet, himmeät valaistuksen, suklaata ja karkkia, intin lopun lähestyminen, sauna, perhe ja ystävät, parin päivän päässä odottava aatto tuhansine herkkuineen(ja kenties muutamine lahjoineen...) - kaikki nämä ovat varsin omiaan luomaan EMOhyvää mieltä.

Tänäänkin heräsin myöhään, ja olen chilauttanut karamellin ja netin parissa kuunnellen tunnelmallista Curtis Mayfieldia. Toimii. Illalla saunailta joko kavereiden taikka perheen kanssa, kenties pari olutta ja rutosti naurunremakkaa. Huominen menee todennäköisesti samoissa merkeissä, mitä nyt illalla heitetään kinkku uuniin ja pidetään vähän lahjavalvojaisia.

Tykkään joulusta.

[A]

System Of A Down. Joo, pitäisi kai tuo melkein tsekata, jonkun biisin kuulin joskus jossain eikä se ollut huono. Tuli heti kovasti mieleen nykyinen SOAD ja Mesmerize/Hypnotize.



Saathansson kun pitäisi taas ostaa tuhat ja yksi levyä, mutta kun ei ole ollut aikaa edes kaupassa käydä. Saati että kuuntelisi niitä levyjään. Tuossa taannoin ostamaani Dream Theater - Train of Thought -plattaakin olen ehtinyt vasta viimeaikoina kuunnella, kun heitin biisit PSP:hen reissumusiikiksi. Ei muuten ole ollenkaan hullumpi levy, vaikkakaan ei silti voita Scenes From A Memorya. Parista ekasta kertsistä tuli mieleen Metallica, ja lisäksi jossain kohtaa ajattelin Rage Against The Machinea. Niin, ja yksi kohta tuo aina mieleeni Suburban Triben Manimalin. Go figure. Useampi kuuntelukerta on kyllä avannut Train Of Thoughtia mukavasti, ja jopa aluksi aivan liian irrationaalisilta kuulostaneet instru-osiot toimivat nyt paljolti pirun hyvin. Mukavaa on myös se, että levy on kokonaisuus eikä feivoreita oikein osaa nimetä. Kaikissa raidoissa on jotain upeaa.

Kunhan levykauppoihin pääsen, niin ainakin uusin Dark Tranquillity, uusin Kanye West, Dark Passion Play sekä ikuisuusprojekti Amorphiksen Eclipse(vaikka eipä tältä levyltä tarvitsisi kuin jumalaisen House of Sleepin) ovat vaarassa tulla siepatuksi. Niin, ja Soilworkiltakin oli näköjään pukannut uusi levy, eikä kukaan ollut kertonut mulle. Perkele. Voi olla hienoa matskua, jos pääsee lähellekään Stabbing the Dramaa. Yksi lempilevyistäni. Pakko tarkastaa.

[Vuoden lautalainen 2007]

Vuoden lautalainen 2007 Ephram

Minkäs teet. Eniten posteja, eniten topikkeja, eniten intoa ja aktiivisuutta, eikä siltikään järkyttävää paskaa. Niin, ja ei huijaa edes Wii-pelien noloissa liikkeissä. Aitoa.

Vuoden hauskin MasterTK

Teukka on vaan HC. Se sanoo mitä ajattelee, ja - God have mercy - ajattelee vaikka ja mitä pelottavuuksia.

Kakkossijalle tässä lennähtää Fraeon. Kuiviksilla.

Vuoden paras topic

Palaan tähän.

Vuoden yllättäjä Pelaajalauta/Joel

Lauta oli kulttuuriteko ja todella positiivinen yllätys. Ja koska Laudan elinajalta on vaikea erottaa mitään mindblowing-ylläreitä, on valittava itse ilmiö.

Vuoden sitaatti

"Sitten jotkut Pelaajalehden esittelyt..? Enemmin nuolisin messukeskuksen vessoja puhtaaksi, kuin jaksaisin kuunnella sen kulmakarvahomon selittelyjä, kun se pelaa lavalla päin persettä jotain paskapeliä ja 15-vuotiaat kikkelipojut koittaa saada siltä samalla nimmareita." 

Monet heitot ovat pudottaneet tuolilta ja räjäyttäneet potin, mutta tämä nyt vain jäi mieleen.


----------

Niin, ja jos tässä äänestettäisiin huonointa topikkia - kuten Mel rennosti ja seksikkäästi silti teki - niin mun olisi varmaan pakko sanoa sormiskeitti-topikki. Se jaksaa täältä ikuisuuteen ja yli palstarajojen.

Hahhah, nyt paljastuukin, että koko äijäporukka on ollut ihan ruikuli lahkeessa, kun jokainen on yksin pohtinut, uskaltaako kiinnittää huomiota uuteen lookiin vaiko ei. Ihme että siellä on voitu keskittyä pelaamiseen ollenkaan...

Olen itse asiassa aina ollut hieman tyttömäisempi ja pitänyt tyttömäisemmistä asioista samalla kun olen pitänyt myös poikien jutuista. Olen leikkinyt Barbeilla leikkiautojen kanssa, enkä näe siinä mitään pahaa tai noloa. Saatan siis olla sellainen, mitä TK kutsuisi homoksi... ai joo, sehän taitaakin muo jo siksi kutsua.

Ihanaa kun joku mies sanoo noin! Sukupuoliroolit ovat toisinaan todella rajoittavia (vaikka toisinaan myös ihan hyödyllisiä ja miellyttäviäkin), mutta uskoisin että erityisen vaikeaa on olla ns. hitusenkin naisellinen mies.

Monet ystäväni, niin miehet kuin naiset, dissaavat mua aina siitä, kuinka tarkkaan viikaan vaatteeni etteivät ne rypisty. Odotellessa sitä tyttöä, joka menee aivan pähkinöiksi mahdollisuudesta, että joku muu huolehtii ajoittain jopa hänen vaatekappaleistaan...

Minä en oikein tiedä mitä minä olen. Usein ajattelen olevani todella naisellinen, rakastan sellaista naishömppää kuin vaatteet, ja kengät, tyttöjen illat, kauneushoidot, suklaa ja niin edelleen. Ja kiukuttelen ja toisaalta rakastankin todella tyttömäisesti. Mutta sitten toisaalta olen ihan erilainen, ja vaikka ehkä läheisimmät ystäväni ovat naisia, viihdyn parhaiten jätkäporukassa. Ei aina ole kivaa kun on tällainen, mutta en vaihtaisi. Minulla on niin paljon ihania poika- ja tyttökavereita, kivaa tekemistä ja rakkauttakaan ei ole elämästä puuttunut.

And actually, same thing here, toisin päin vain. Huvittanut joskus, kun on pysähtynyt ajattelemaan niitä illanviettoja, missä muutaman naisystäväni kanssa on siemailtu viiniä ja kikatettu(itsehän röhisen, luonnollisesti....) Frendeille. Taidan olla vähän sellainen touchy-feely-tyyppi, joka tulee toimeen ja ystävystyy naisten kanssa tosi helposti. Ja sama pätee kyllä äijiinkin, eri keinoin vain. Kiitollinen pitää olla, että on tavannut niin paljon upeita ihmisiä.


...although jonain näistä päivistä pitänee tehdä päätös ja ravistella yhtä näistä ystävyyssuhteista pienellä tunnustuksella, ja pitää sormet ristissä. Vaan vissiin se on joku hinta tästäkin maksettava. Tämän fiiliksen vatvominen yksin tekee hulluksi.

Tämä avatar oli pakko tehdä Trials & Tribulationsin jälkeen. Godot on vaan niin sälli. Ja mikä se sellainen peliaiheinen foorumi olisi, jossa olisi vain yksi Ace Attorney -aiheinen avatar?

Ihan dopester. Pehmeä ja silleen.

Vaikkakin mä olen aina ollut sitä mieltä, että se punainen kauluspaita on paaaljon siistimpi. Toisaalta, back in the day, no mask, joten kaikkea ei kai voi saada.

Mä tutustuin vastikään Discworldiin Thief of Time -opuksen kautta. Aivan uskomatonta settiä. Puhdasta satiirisen, filosofisen ja umpihullun huumorin riemujuhlaa. Tulen lukemaan näitä jatkossa paljon lisää.

Harmi siis tietty sinänsä, jos kirjailijan ura päättyy moisella tavalla, mutta toisaalta taas, melkoisen läjän iloa ja riemua on Pratchet jo ehtinyt maailmaan suoltaa. Ei mikään huono perintö.

Taidetaan tarvia taas Freijoa alleviivaamaan, kuinka totaalinen ja tarkoituksellinen läppä kyseinen leffa on.

But there's one thing no other movie has...

...SNAKES...ON A PLANE.

 

Tai voin tietty olla väärässäkin.

On nakkeja, ja sitten on nakkeja. Tämä lienee se jälkimmäinen. Jäi meinaan loppusota neljään päivään, enkä edes vempannut. Sen sijaan kävin lomilla kesken leirin pari päivää(työ velvoittaa), ja kun tulin takaisin kassulle kävi ilmi, etteivät kantapirut nähneet meikäläisen kuljettamista takaisin rovalle kannattavaksi. Rentoudun siis täällä. Housea on kulunut jo melkein tuotantokaudellinen, eikä nukkuakaan enää oikein jaksa, kun sitä on niin paljon harrastanut. Harmittavaa tässä on se, että näin joulun allakin nämä sotilaskodin herkut laulavat seireenisointujaan vastustamattomasti. Joku saa vierittää mut lomille perjantaina...


...oh well, ei kai pitäisi valittaa. Vielä pari päivää auvoa, ja sitten huoltamaan joukkojen saapuessa. TJ17. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Sharkielle häviön tunnustan ilolla, mutta tuo Ketsuppipoju ansaitsee hieman tylytystä. 

No nyt kuulostaa paremmalta. Hymyilen.

Ei muuten tainnutkaan kukaan huomata että hiukset oli vaihtuneet. Sharkien olisi pitänyt sanoa "ooo kuka on tuo ihana vaaleaverikkö joka pelaa kanssanne videolla?"

Mielessäni sanoinkin, mutta ajattelin, että se olisi kuulostanut kornilta. Ainahan sie oot ihana.

Mikseivät miehetkin ole laumasieluja?

Ovat, vähintäänkin tässä Tuulistin tarkoittamassa merkityksessä. Ja paljolti muutenkin. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että niin tässä kuin monessa muussakin asiassa, naiset ja miehet eivät ole kovinkaan erilaisia. Sitä on vain ajoittain vaikea nähdä/myöntää.

Katsoin koosteen. Ilman ääniä(kiitos sotku). Ja tuota, kyllä, kokemus lähentelee paljolti Wii tenniksen pelaamista ilman käsiä. Vissiin pakko tsekata joskus oikeastikin...

Silti, hyvännäköistä matskua. WarioWareen ei tietenkään kyllästy koskaan - sen avulla pääsin muuten feattaamaan videoon(yes!) - ja Epille pisteet kotiin orjallisesta naruhyppelystä. Tyylikästä, indeed! Ja Tuulistia en meinannut edes tunnistaa. Vähän se tietty hajottaa missata tämä "hauskin ja kaikin puolin paras miitti ikinä", Snakuli ja kaikki messissä, mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Ehkä ensivuonna taas mestoilla.

Ei kun odottamaan TK:n blaxploitaatio-pätkää.

Raukka hourailet flunssan vuoksi. 

Itse suljet vain traumaattiset tilanteet pois mielestäsi.

Ei sillä eikä millään, mutta tämä ilmiö vaikuttaa pikkasen tutulta. *kröhhöhöhkolmensuorapuzzlebobblessahhöhköh*

Tiimari on ehkä maailman viimeisin paikka, josta lahjaa kannattaa hankkia kellekkään.

Pöh, siskollekin tullut sieltä vaikka kuinka monta lahjaa hankittua vuosien varrella.

Tiimari on kieltämättä vähän sellainen "ajatus on tärkein" -paikka(suomeksi siis: pakko ostaa jotain!!). Vaikka miksei sieltäkin jotain kivaa voisi löytää, hjuumorimielessä vähintäänkin. On sitä maailmassa kummallisempiakin asioita tapahtunut.

Kultaista keskitietä painottaen. Tyrkky ottaa pataan vähän turhankin paljon, mutta sieltä konsolin äärestäkään ei tule kukaan hakemaan. Baari-iskemiset taas ovat ihan oma taiteenlajinsa, ja ainakaan mulle se ei edes sovi, noin niinkuin hauskanpitoa vakavammaksi vaihtoehdoksi. Pidemmät jutut syntyvät aina pidemmällä aikavälillä, siinä elämän ohella. Sillä kyllä, ihminen tapaa normaalissa kanssakäynnissä uusia ihmisiä etsimättäkin. Mä oon ainakin sellainen hidas tykästyjä, joka tajuaa fiilaavansa sitä jotakuta kun kaikki muut ovat tajunneet sen puolestani jo aikaa sitten. Sitten tulee se paha vaihe, jossa pitäisi tehdä liikku. "Uuuh, mitkä ovat niitä parhaita iskurepliikkejä!?" Fuck dat, pyydä kahville. Mieluiten kasvotusten, tai soittamalla. Se on maailman universaalein tapa sanoa, että haluaisi porista kaksin ja tutustua paremmin. Ei se sen monimutkaisempaa tarvitse olla(heh, vaikka suattaahan siitä tulla sitäkin, jossain vaiheessa...). Ja jännitys kuuluu asiaan.

Nämä ystäviä-vaiko-enemmän-kysymykset taas ovat aina vaikeita. Valehtelematta suurin osa ystäväpiiristäni on naisia, ja siksipä on helppoa hämmentyä aika-ajoin sen jonkun erikoisemman kohdalla. Ja ihan varmasti monia hämmentä allekirjoittaneen aina-läheinen käyttäytymismalli. Kuten HeinZ siteerasi, elämä on. Helpointa olisi vetää tiukat rajat, ja etäisyyttä niin tarvittaessa, mutta se vaatii monasti pirun isot pallit. Status quossa on yksinkertaisesti helpompi lillua, mutta pidemmän päälle se ei vain toimi. Tälläkin hetkellä pitäisi tehdä yksi niistä vaikeista ratkaisuista, että pääsisi jonain näistä päivistä jatkamaan eteenpäinkin(eikä btw intti ja loputtomasti ajatteluaikaa ole auttanut yhtään). Uusi vuosi ja uudet tuulet, toivomma.

Jo jokin aika sitten poistin Police Squad -minisarjan sekä - voi kyllä! - Snakes On A Planen. Aivan hervoton pätkä. Tänään lähti lisäksi mukaan Ihmeperhe(vihdoinkin sopuhintaan) sekä ensimmäisen Rockyn Ultimate Edition. Onpahan jotain millä viihdyttää itseään joululomilla.

Kaikki devuina, sillä teräväpiirto voi imeä rektumia, ja lisäksi Incrediblessiä vaille kaikki Anttilasta. Siellä on tosi vaikea käydä löytämättä jotain loppumattomista ale-DVD-vuorista.

[Godfatherissa]

Haluaisin teettää ihmisille joulahjaksi sellaisia rintamerkkejä, joissa lukee "pidän suosituista asioista". 

Lisäksi pitäisi tehdä "olen erilainen" -pinssejä. Haluaisitko itse sellaisen?



Mulla on ihan kauhea tarve puolustella kaikkea matskua, mitä täällä vihataan. Godfatherissa on sellaista hiljaista ja aikansaottavaa tunnelmaa, joka vie taatusti mennessään kunhan mielentila on samanmoinen. Gladiaattori toimii varsin hyvin, ja omaa muutamia kivoja kuvallisia keinoja. LOTRit ovat pirun kauniita leffoja, niin katsoa kuin kuunnella. Butterfly Effectistä pidin jo sen takia, etten odottanut leffalta paskaakaan, mutta yllätyksekseni se toimii kuin Häkä-Häkkinen. Saving Private Ryankin on viihdyttävä elokuva vahvalla startilla ja - I dare you to laugh - koskettavalla lopulla. Requem For A Dream on niin ruma elokuva, että se vaikuttaa ja melkein itkettää. Lisäksi musiikki avittaa paljon, eritoten lopussa. 24 on edelleen toimintasarjojen kärkeä, ja sen idea on hyvä, vaikka kausitoisto on vienyt osan sarjan tehosta ja loistosta. Aliaksen eritoten kaksi ensimmäistä kautta ovat loistavia, sillä niissä pysyttiin edes suunnilleen maan rajassa ja kiinnostavia henkilöhahmoja avattiin mukavaan tahtiin. Shayamalanin tuotanto(ainakin Unbreakable sekä Kuudes Aisti) ovat hienon hämärää tarinankerronta, hyviä ideoita sekä kuvakeinoja, ja minä pidän myös niistä shokkilopuista. Signsikin toimii ihan jees, mutta ei nouse edellisten tasolle, ja siinä itse elokuvan hiljainen kulku on se mistä pidän.

Noh, ihan kaikesta en sentään pullikoi vastaan. Kymppikerhon paras puoli ovat tissit, Das Boot ei kiinnosta pätkääkään, Lostin katsominen jäi jo ensimmäiseen kauteen, eikä se sittemmin ole kiinnostanut, ja vaikka Salkkarit onkin viihdyttävää komediaa, en itkisi vaikka sen tuotantotiimi tuhoutuisi studiopalossa. Niin, ja Formulat eivät kiinnosta.

Paljolti olen kuitenkin ns. tykkääjä. Deal with it.

Siinä on sitä oikeaa joulumieltä!

[Abe's Oddyseesta ja/tai Exodduksesta]

Sellaisen kestohakuilmoituksen voin heittää, että jos joku haluaa luopua Oddworld-sarjan Abe's Oddyseesta ja/tai Exodduksesta, joko pleikalle tahi PC:lle, niin otan vastaan.


Fat chance, u know, mutta jokainen päivä on toivoa täynnä.

Heh, ostin/otin ihan CIB-kuntoisen Exodduksen (vain ympäryspahvi, jonka jossain huuto.netin kohteessa näin, puuttuu) parisen vuotta sitten silloiselta luokkakaverilta parinkympin velkoja vastaan. Tämän lisäksi sain mukaan vielä Crash Bandicoot 3:n ja MGS: Special Missionsin kera PS1 muistikortin, joten vaihtokauppa tuntui ihan kohtalaiselta.

Muttas... Itse peliä en pelannut pariakaan tuntia, joten voisin ehkä katsoa, viitsisinkö tuosta luopua. Pitäisi tosin varmaan pelailla hieman lisää, jotta voisi mitään päättää suuntaan tai toiseen. Yhtään mitään en lupaa, mutta mistäs sitä ikinä tietää.

Niin tosiaan, samana iltana kun hakuni tänne postasin, niin kävin huudossa kurkkimassa pitkästä aikaa, ja eiköhän ollut yksi kappale molempia myynnissä. Huusin sen enempää miettimättä pois, and now I feel fine. Paistaa se päivä joskus paskakasaankin.

Näin ollen sinun ei siis tarvitse lupaustasi lunastaa. Sen sijaan suosittelen tutustumaan peliin, sillä se on loistava. Tai sitten voit ilahduttaa zoukan elämää sillä.


---------------------------

Ja sitten, Scarf. Menikö PSP Frankille/huutoon, ei ehdi nyt etsimään näkyykö sitä siellä? Mulle nimittäin kelpaisi, kun on tuo oma paskana.

...kesken pelin ruutuun tulleet tilastot...

Indeed. Vielä kun nokkelana poikana hoksattiin, että pelin mennessä poikki oli vielä hyvin aikaa laukaista liukumaan kiekko laitaa pitkin hurjaa vauhtia, mikä johti siihen että statsien taustalla näkyvän (esimerkiksi) vaihtoaition ohi liukuu yllättäen kiekko, jonka perässä luistelee epätoivoinen tuomari saadakseen sen pirulaisen kiinni. Tämähän siis tarkoittaa, että kenttä ja halli statsien takana oli edelleen täysin reaaliaikainen!! Ja voi pojat että nauratti.

Perkele, heräsin taas vaihteeksi tässä kolmelta iltapäivällä. Tänäänkin oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, kiertää kauppoja, lainata isän autoa pidemmille reissulle ym. Nyt ehdin pyörähtää tunteroisen kaupungilla, ja sitten jo illan treeneihin.

Joskus vihaan hyviä unenlahjojani.

Sehän tässä vaan on, että hyviä arvosanoja saa kyllä, mutta oikeasta kielitaidosta se ei sitten kerrokaan oikeastaan mitään. Kieltä, ja ruotsia muiden kielten mukana, pitäisi päästä kuulemaan ja ennen kaikkea puhumaan paljon. Koetin minäkin aikoinaan Tukholmassa hoitaa liikeasioinnit ruotsiksi, ja pääosin se onnistuikin ihan hyvin. Pari kertaa piti vaihtaa sormen lennettyä suuhun englantiin.

Vuosi ruotsitonta elämää onkin sitten aika lahjakkaasti tappanut sen pienenkin kielitaidon. Mitä nyt isän kanssa läpällä joskus puhutaan svenssonia, ja silloinkin keskustelun taso on lähinnä: Vad menar du nu!?

[The Sims]

Muutaman vuoden taakse pitänee mennä, ja yllättävästi alkuperäinen The Sims lienee varsin vahvoilla tässä. Viikonloppuaamut venyivät illoiksi, ja suunnilleen jokainen ilta yöksi, kun hoivailin virtuaaliminäni tarpeita, suhteita, ja ennen kaikkea sisustin kuin huomista ei olisikaan. Tuli ne shoppailuvalikossa soivat kepeät jatsiluritukset sangen tutuiksi. Nyttemmin en enää ole jaksanut pelistä innostua, niinkuin en kakkosestakaan alkuinnostusta pidemmälle.

Toinen lapsuuteni aikasyöppö on ehdottomasti NHL 98(myöskin PC:llä, sillä kerran minullakin oli hi-tech-kone...). Yksin, kavereiden kanssa, kavereiden kanssa tahi yksin. Milloin vain, aina saattoi pyöräyttää änärin käyntiin. Harppaus ysiseiskasta oli jotain aivan muuta, ja tämä peli kului vuosien varrella täysin puhki käymättä silti kertaakaan tylsäksi. Kokeiltiin aika lailla kaikki joukkueet, tiedettiin pelaajat, tehtiin omia kiekkoilijoita sekä joukkueita, treidattiin, simuloitiin, kehitettiin taktiikoita ja kiellettiin osa niistä liian epäreiluina, läpäistiin tusinoittain kausia, voitettiin Stanley Cuppeja, hiottiin asetuksia, koettiin monia tarkoituksellisia ihmeitä(kuten pelaaja-animaatiot, kun äijiä taklaa pleksistä läpi taikka vaihtoaitioon) sekä muutamia hupaisia bugeja(kiekko takakautta verkon läpi maaliin), tallennettiin hienoja, outoja tai muuten vain erikoisia pelitilanteita, kokeiltiin cheatteja ja - päivästä toiseen - pelattiin kuin pienet eläimet. Näin jälkikäteen katsottuna se touhu lähenteli jo kulttuuri-ilmiötä, ja oli sitä todellista sosiaalista pelaamista. Sen jälkeen eivät änärit olekaan enää paljoa viisaria väräytelleet. Liekö syynä lapsen innon ja enimmän urheilumielen katoaminen historian havinoihin, vai onko se paras kiekkopeli yksinkertaisesti jo koettu? Ken tietää, vaan ei kerro meille....

Luonnollisesti lukemattomat muutkin pelit, niin vanhemmat kuin uudemmat, ovat vieneet kymmeniä tunteja elämästäni, mutta nämä kaksi nousivat mieleni sopukoista ylitse muiden. Liekö vielä joskus tulee peli, joka polttaa aikaa kiireisen elämän keskellä yhtä tehokkaasti.

Elite Beat Agents.

Ensireaktio parin biisn jälkeen oli pettymys. Peli tuntui ihan kivalta, mutta ikävä kyllä vastaan pukkasi pelkkää perus rokkispoppisbiisiä, joka ei heilauttele viisaria suntaan taikka toiseen. Mutta sitten alkoi se oikean musiikin tulva: Y.M.C.A., Earth, Wind & Firen yksinkertaisesti ihana September, Jamiroquain Canned Heat, Material Girl... Selkeästi tällainen funkki- ja discomateriaali sopii peliin kuin hansikas. Toisaalta taas rokkibiisit kuten vegashenkeä huokuva Rock This Town ovat omaan keissiinsä sen verran täydellisiä, että niitä on todella hauska pelata. Yllätyksekseni totesin, että jopa yleensä varsin ärsyttävä Sk8er Boi toimi pelattaessa hyvin.

Stoorit vaihtelevat myös whatever-matskusta varsin hulvattomiin pätkiin. Village Peoplen tahtiin aarteita etsivä merikapteeni jaksaa huvittaa aina - vaikkakin In The Navy olisi ollut jotenkin natsaavampi valinta tähän chapteriin - ja vahingossa Atlantiksen löytävä öljysheikki pudotti myös. Juuri sopivaa dorkahuumoria niin pelitunnelman kuin kepän huolettoman sarjakuvaulkoasunkin huomioon ottaen. Kaikki jutut eivät kylläkään ole niin huikeita, ja itsekin häiriinnyin Pelaajan arvostelijan tavoin siitä keissistä, jossa pikkutytön isä lupaa tulla jouluksi kotiin mutta kuoleekin auto-onnettomuudessa. Mitvit!? Biisi oli kyllä ihan hieno, ja stoorikin muka onnellinen loppujen lopuksi, mutta ei tämä silti sovi joukkoon yhtään.

Paria biisiä vaille olen kaikki pelannut, ja yhden bonaribiisinkin, joita vissiin pari kolme ainakin löytyy. Nämä viimeiset alkavat olla jo aika infernaalisia, vaikkakin sanoitusrytmityksiin nojaava pelimekaniikka takaa sen, että biisi on aluksi todella vaikea, ellet osaa sitä ulkoa. Samalla tämä toimii tietty toisin päin: naputtelu käy kuin ajatus, kun työn alla on joku feivoriklassikko. Tähän asti olen ehdottoman tyytyväinen, ja nyt jää vain nähtäväksi kuinka kauan peli jaksaa pitää otteessaan.

"A fire breathing golem!!"

Velipoika tulee saamaan tämän joululahjaksi. Mistä tiedämme? Koska se sai pelata peliä päivän ennen kuin se pistettiin piiloon. Hakkasi samalta seisomalta kaikki biisit auki Hardilla. Palaute oli, että biisilista on helvetin kova ja peli itse haastavampi kuin kakkonen. Mäkin leimahdin tämän odotukseen, kun sain lukea biisilistan. Järkyttävän kova setti, varsinkin kun vertaa ankeahkoon kakkoseen. Ensimmäinen GH vie sitä aivan satanolla. Eniten olen innoissani Disturbedin, In Flamesin ja Lacuna Coilin tyyppisten poppoiden mukanaolosta. Pakko-ostoshan tämä on, mutta jää todennäköisesti joululahjaksi. Jollei sitä paketista löydy muuten vain(mikä ei veljen ja porukat tuntien olisi yllätys), ostan sitten itse. Ja syöksyn tietty veljen luokse kaksinpeli-iltamiin. Hauskinta viihdettä.

Kakkonen se on muuten edelleen hieman kesken, Hardilla jossain toiseksi viimeisessä ryhmässä menossa. Oh well, kai sitäkin joskus ehtii pelata.

Äeh, taas se aika vuodesta kun pitäisi alkaa miettimään, mitkä niistä pelaamistaan peleistä olivatkaan tältä vuodelta, ja vielä Euroopassa julkaistuja.

Koska Trials & Tribulations jää nyt pois, nousee Justice For All edustamaan pakollista Phoenix-kiintiötä listalle. Saa nähdä, mahtuuko Hotel Duskikin mukaan, sillä peli oli pienoinen pettymys, vaikka nautinkin sen pelaamisesta kovasti. Upea ulkoasu, hienot biisit ja osaksi juuri niiden synnyttämä letkeä tunnelma tuovat pisteitä. Helppous ja pikkusievyys vievät niitä.

Okami nousee listalle fo' sho', ja on todennäköisesti se number uno. God Hand on edelleen muoveissa, mutta kuulosti vähä siltä, että sitä on vähintäänkin kokeiltava ennen kuin tämän äänestyksen voi hyvällä omalla tunnolla pistää pakettiin. GH2:kin tietty kuuluu tänne, vaikkakin mulla on vahva kutina, että kolmonen vetelee sille kitaran perseeseen mennen tullen, ja palatessa vielä poikittain. Jospa sen saisi vaikka joululahjaksi, ken tietää.

Niin, ja sitten pitäisi vielä miettiä tuon Elite Beat Agentsin kohtalo, sillä ainakin tähän asti minulla on ollut sen parissa pirun hauskaa.

Muuta en tähän hätään keksikään. Loppujen lopuksi on tullut pelattua vähän, ainakaan uusinta pelimeininkiä, mistä voi aina osaksi syyttää inttiä. Tietty tuo konsolirajoittuneisuus PS2:teen ja kässäreihin syö myös. Toisaalta taas, olenhan minä esimerkiksi PSP:lle sekä ostanut että hakannut puhki vinon pinon vanhempia tuotoksia, joten kukapa näitä uusimpia edes tarvitsee? Ehheh...

Tuotapanoin, jätetään muhimaan, ja katsotaan mitä loppuvuosi vielä tuo tullessaan. Byggailen listaa jonain näistä päivistä.

Hahhah, koko kansan ketsuppipoika heitti tylyt. Propsit tippuu.