En kyllä varmaankaan monta miehen leffaa ole nähnyt, mutta koska Synecdoche, New York on edelleen ensimmäisenä mielessä, jos joku kysyy parasta näkemääni elokuvaa, niin kyllä tämä jossahin tuntuu. Sen minä nyt taas katson ja vetistelen.
Spelunkyhan on hitsin hyvä peli, joskin täytyy myöntää, että ei se aluksi oikein tahtonut napata. Pelaaminen tuntui jotenkin... pointittomalta. Seikkailet satunnaisesti generoidussa luolastossa ja etsit aarteita, öö, jostakin syystä ja koitat löytää tunnelin joka vie sinut - hahaa! - seuraavaan samanmoiseen satunnaismaailmaan. Ja vielä kun kuolema korjaa niin perkeleen yllättäen ja kaikki on aloitettava uudestaan ihan alusta asti...
Mutta se auttoi, kun spelaili tätä pienessä whiskyssä ja unohti sen ihmismielessä olevan harhan, että etenemiseksikin kutsuttu väline/prosessi/tarkoitus olisi jotenkin muka absoluuttinen totuus. Pitkälti samoin kuin elämässä, niin myös Spelunkyssa jokin, mikä tahansa yksittäinen olento, mieleltään seikkailija hetken harhailee ja sitten - joko kaiken tapahduttua loogisesti ja täten ennalta arvaten, tai tyystin yllättäen - kuolee pois. Siksi on ainakin minulle suurta etua olla ottamatta pelaamista millään muotoa vakavasti, unohtaa etenemispakon harha ja vain nauttia kyydistä, seikkailusta ja kaikesta mitä se mukanaan tuo - ihan sitä viimeistä (ei todellakaan viimeistä) hetkeä, kuolemaa myöten.
That being said, minua tahtoo kovasti naurattaa joka kerta, kun olen vaikkapa päässyt pidemmälle kuin koskaan aikaisemmin ja minä innosta vapisten lähden shifti pohjassa juoksemaan kohti jossakin odottavaa exitiä, ja kun heti ensimmäinen loikka kohti tuntematonta käy erinomaisen tarkasti piikkiansaan ja elämä päättyy sanoihin "I fell on some spikes."
Meikäkin kyllä antaa täydet pojot kaikille aiemmille Nokioilleni kestävyydestä. Koskaan en ole puhelinta joutunut vaihtamaan siksi, että edellinen olisi mennyt rikki.
Sikäli on kyllä Nokia ollut ainutta ja ikuista, eikä koskaan ole ollut haluakaan vaihtaa muuhun.
Kyllä Gravity minunkin mielestä rahanarvoinen kokemus oli, että sinne vaan.
Olen jotenkin ööh meditatiivis-reduktionistisesti yrittänyt ajatella ja näin viilaillut Gravitystä pahimpia säröjä pois ja tuntuu, että olen menossa ihan hyvään suuntaan.
Meditaatiossa kun on loppujen lopuksi kyse yksinkertaistamisesta, siis näennäisen monimutkaisten asioiden palauttamisesta niiden todellisille tasoille, jotka siis perusluonteeltaan tahtovat olla hyvin yksinkertaisia. Kun ymmärtää, että elämän essentia syntyy ei suinkaan rahasta, vallasta, autosta ja asemasta, vaan ihan perusasioista, kuten vedestä, ruoasta ja hapesta, sitä yht'äkkiä saattaakin huomata arvostavansa yksinkertaisia asioita, ja tätä kautta myös moiset mikromaailman (suhteessa) ilmiöt tuntuvat merkittäviltä.
Ja mää mietin josko Gravityn kohdalla olisi kyse myös tästä. Enkä edes tarkoita että tämä olisi vain omaa tulkintaani, vaan josko jo tekovaiheessa on pyritty tietyllä minimalismilla tekemään pienistä asioista merkityksellisiä. Koska tottahan on, että eihän Gravityssä mitään sinänsä erikoista tapahtunut - aurinko ei räjähtänyt, maakin pysyi paikallaan, eikä ulkoavaruudesta löytynyt mitään tajunnanräjäyttävää. Painopiste oli niin ikään astronautin perusarjen perustarpeiden tyydyttämisestä ja pitämällä tarina juurikin näin minimalistisena, saatiin luotua merkitystä moneenkin "pieneen" tapahtumaan, jotka vastaavasti monessa avaruusrainassa olisi ohitettu ihan merkityksettöminä yksityiskohtina.
Ja niinpä sikäli on tarpeellista Gravityn tapauksessa erotella toisistaan tarina ja tarina. Se tarina, mitä minäkin ehdin haukkua, ei ole nyt se tarina. Vaan varsinainen tarina on se, että jos päästät irti väärällä hetkellä, et enää ikinä kosketa sormillasi mitään muuta. Jo tuo spoilerissa oleva on tarina itsessään. Tarinassa ei näin ole mitään "ymmärrettävää"; se ei viittaa kulttuurisesti juuri mihinkään, sen ihmissuhteissa ei ole koskeuspintaa, se ei opeta mitään; aivojen ajatteleva osa* on kytkettävä pois ja sieltä raivattava tilaa ajattelusta ja kielestä vapaalle kokemiselle. Puhtaalle kokemukselle.
*= en viittaa siihen, kuinka Commandoa katsottaessa on kytkettävä aivot pois, en ainakaan usko. Viittaan meditaatiostakin tuttuun tilaan, jossa mieli on vapautettava kaikista ajatuksista, ja koettava tämä hetki juuri sellaisena kuin se on. "Tämä hetki" on toki kaiken kuvailun ulkopuolella, eikä sitä voi ajatuksin ymmärtää, sen voi vain tuntea. Ja mietin että tekikö Gravity juuri tällä saralla merkittävää. Tarinan yksinkertaisuus yhdistettynä tekniseen täydellisyyteen summautuu ihan ennenkokemattomaksi immersioksi, jossa saattaa helposti itsekin tuntea tapahtumien merkityksen (ihan pelkästään tapahtumien tasolla - ei merkityksiä, ei viittauksia) päähenkilöillemme. On immersiota toki aiemminkin ollut, mutta mietityttää kyllä, että olinko liian häiriintynyt ns. tarinasta kokeakseni kaiken täydellä voimalla. Pakko varmaan mennä uudestaan katsomaan.
Näin ainakin itse itselleni saisin selitettyä tarinan näennäisen huonouden, sekä vastaavasti myös ne tuntemukset, positiiviset ja konkreettiset, mitä tunsin.
Minulla on pitkä lista asioista, joista pidin Gravityssa. Ihan ensimmäinen konkreettinen asia, jonka pystyin nimeämään, oli saumattomuus. Äänimaailma, musiikki, kamera yms. soljuivat lähes ennenkokemattomassa harmoniassa ja elokuvaan oli sikäli helppo uppoutua ja unohtaa tämä maailma. Pitkälti animaatio kun oli (?), eikä fyysisen kameran liikuttamisesta tarvinnut liiemmin huolehtia, oli tekijämiehillä vapautta sohia kuvitteellista linssiä mihin vain ja olihan se kaunista sekin työ. Sielläolon tunne oli ehkä parasta mitä avaruuselokuvissa on koskaan ollut ja melkein siinä tuli kyyneltä silmäkulmaan, kun Bullock ajelehti kohti päättymättömän avaruuden syvenevää tyhjyyttä. Kun tämä tyhjyys ja äärettömyys oli näinkin konkreettisesti saatu tuntumaan, niin puristihan sitä perseellä vähän normaalia tiukemmin aina, kun sormi lipesi jostakin mistä sen olisi ollut hyvä saada kiinni.
Harmi vaan, että tarina ja kaikki yritykset rakentaa sitä olivat yhtä tyhjiä kuin itse päättymätön avaruus, sillä erotuksella että avaruus vain on - fysiikan lakien muovaama, kaikessa olevaisuudessaan aina täydellinen, kun taas Gravity yritti tunkea tähän jotakin tarinaksi kutsuttavaa, onnistuen siinä ihan todella pateettisesti. Naamapalmuttelin silloin kun oli puhe Sandran kuolleesta tyttärestä ja myös silloin, kun radion toisessa päässä oli se kiinalainen, koira ja sitten vielä vauvakin. Minua ei niin haittaisi, että tarinaa oli, jos sillä olisi ollut vittu jotain merkitystä. Tuntui siltä, että tarina on mukana vain, koska elokuvissa nyt kuuluu olla tarina. Ja se vähä mitä siellä oli, oli tosiaan juustoista kamaa.
Fiilikset ovat korostuneen ristiriitaiset, koska tekniikkademona Gravity on ihan lyömätön, mutta elokuvana cheddaria. Mielummin olisin katsellut miehiä ja naisia fiksaamassa avaruusromua, puhumassa radioon tekniikasta ja muusta hankalasta, kun yht'äkkiä paska lentää tuulettimeen ja on aika selviytyä. Kamera liikkuisi nätisti ympärillä ja dramatiikka syntyisi jo itse tukalasta tilanteesta ja hankalasti tehtävistä asioista, eikä kyseessä olisi niinkään elokuva, vaan vähän luontodokumenttimainen kuvaus sattuneesta tapauksesta...
...mikä on melkolailla Gravity, ilman sitä paskaa tarinanpoikasta.
Toivon että vuosikymmenien päästä osaamme ihailla sitä, mikä Gravityssa oli hyvää, koska se todella oli hyvää. Sitä ennen meidän on kyllä ihan pakko unohtaa se lastenateriasta varastettu mozzarellatikku, millä tämä kirjoitettiin. On ihan suunnaton harmi, mikä tuo tarina oli. Sen olemattomuus ja huonous pistää väkisinkin miettimään, että oliko tekijöillä koskaan aiettakaan kirjoittaa mitä kunnollista happeningiä, vai menikö kaikki aika ja vaiva tekniikan toteuttamiseen, ihan tietoisesti? Kyllä Alfonsokin varmasti on Avaruusseikkailunsa ja Alieninsa nähnyt, ja ymmärtää mitä avaruuselokuvat voivat olla ja... äh, eihän kukaan vaan voi tosissaan yrittää kertoa siedettävää tarinaa ja alittaa rimaa näin kunnolla.
Ohwell, hetken aikaa hän oli minulle ihan oikea tyttö ja sen hetken aikaa minusta tuntui, että perjantai-iltani huipentui siihen, että epäsuorasti melkein puhuin tytölle internetissä.
Vitsi.
Vitsivitsi...
Puhuttakoon myös asiaa. Nostalgia- ja parhauspäissäni tuli poisteltua Volgarr the Viking steamista. Näin ensituntumalta kumartaa vahvasti jonnekin Ghouls 'n Ghostsin suuntaan, mutta hyvänä modernisaationa loiskauttaa keittoon pari lisäkikkaa. Näppäinkomentojahan ei ole edellämainuttua klassikkoa enempää, mutta niiden yhdistelmillä on mukaan saatu pari uuttakin juttua. Pelaaminen tuntuu juuri niin viehättävän arkaaiselta, kuin verrokkipelistä voi päätellä, eikä se millään muotoa huono juttu ole - kunhan vaan tietää sitä odottaa.
Hyvin kotoisa ja tuttu, jopa lämmittävä tunne on myös se, etten tahdo päästä edes ensimmäistä kenttää läpi. Mutta jatketaan harjoituksia. Tai lopetetaan kokonaan. Ei sitä nykyään jaksa ressata.
NinaJ on uusi täällä, joten sanokaamme hänelle hei.
Hei NinaJ ja teretulemast lankulle.
Harvinaisen totta on tuo, mitä sanoit - ajattomiin klassikoihin ei kyllästy. Ja mikäli klassikkostatus on todella ansaittu, niin pelihän säilyy tuoreena vielä vuosienkin jälkeen, joskus maku saattaa jopa yllättää...
Pari päivää sitten tuli uutista, että Gradius V saapuu jossakin muodossa myös PS3:lle ja minuahan tämä liikutti ainoastaan sen verran, että muistin pelin olevan hyllyssäni ja pitäneeni siitä niin perkeleesti.
Pelasinhan minäkin pari vuotta sitten shmuppeja niin, että ei siinä ollut kyse enää pelaamisesta, vaan enemmänkin opiskelusta. MAME:n lista shmupeista oli pitkä, emulaattorit raksuttivat, superplay-videoita tapitettiin ihmeissään ja yritettiin oppiakin sieltä jotain. Itse pelien pelaamisessakin oli kyse pistesysteemien ja muiden trikkien tuntemisesta, sekä millintarkasta naputtamisesta. Olihan se aikaa sekin. Silloin ainakin tuli keskityttyä johonkin kunnolla ja saattoi todeta omaavansa pitkäjänteisyyttä.
Suorastaan jänskätti laittaa Gradius V:n levy sisään. Jokusen kymmentä tuntia peliä pelanneenna mielessä jyskytti heti, että tulivako ne ensimmäiset viholliset ylhäältä vai alhaalta? Häpellistähän se olisi, jos en muistasikaan. Ja mikä nyt olikaan paras järjestys päivitellä aseistus? Kaikenlaista pientä, pinnalla käyvää ja heti sukeltavaa murhetta...
Nyt kun tässä on ollut pari vuotta hiljaiseloa pelien kanssa, niin täytyy sanoa, että eipä nuo ajatukset kauaa häirinneet, vaan kokemus oli sitä vastoin todella raikas ja vapauttava. Eipä paljoa tarvinnut stressata kuolemisesta, tai pienistä virheistä, koska vihdoinkin pystyin olemaan pelaamatta peliä shmuppina, vaan pelasin sitä kauniina, eeppisenä ja uskomattoman sulavana avaruusäiskintänä. Nappeja oli ilo hipelöidä, koska ohjaus oli lähes ennenkokemattoman (uudelleenmuistetun) tarkkaa ja kenttien suunnittelu yllättävää, kaunista ja kaikinpuolin mielekästä. Saa kyllä toivomaan jatkoa PS4:lle, mutta lienee turha toivo, kun ei sitä tullut kolmosplekellekään, vaikka olihan siitäkin joskus huhua?
On kyllä rautainen peli, tästä ikuisuuten, sanon ma. Katsokaa nyt tätä ja yrittäkää olla laittamatta levyä koneeseen.
[E] Ninan viesti katosi ja nyt näyttää siltä että minulla on mielikuvitusystävä.
Jos tässä ruoka-asiassa ottaisi kaiken saatavillaolevan datan käsiinsä ja leikkaisi sitä Occamin partaveitsellä, niin luulenpa että totuus on niinkin yksinkertainen, että ihminen on mestari sopeutumisessa ja näin ollen voi sopeutua syömään mitä vaan ja voida oikein hyvin. Muistan jonkun kokeen, jossa laktoosi-intolerantti bakteeri ympäröitiin laktoosilla, eikä mennyt kauaakaan, kun se oppi käyttämään laktoosia ravintonaan.
Ja hei. Vituttaahan minua myös vähäsen. Vähän aiheeseen liittyen, vähäsen tahtoo vituttaa ihmisten yleinen suhtautuminen sairauksiin. Varsinkin mitä tulee syöpiin, alzheimereihin ja sydänongelmiin, tai vaikka nyt ihan mihin tahansa, niin ihmiset tuntuvat suhtautuvat niihin niin, että "ne vaan tulee." "Joillekin tulee syöpä." Syöpä on tyhmä juttu, kun se vaan tulee, eikä sitä oikein helposti paranneta. Syytetään geenejä ja huonoa onnea..
...ikään kuin sillä ei olisi mitään väliä, mitä tekee ja miten elää. Syöpiähän todella tänä päivänä tulee vähän jokaiselle, ja voi pitää itseään aika "onnekkaana" jos ei kuole syöpään liittyvään sairauteen. Mutta nyt olisi aika tärkeätä tehdä se järkevä huomio, että syöpien kasvulla on ehkä vähän vähemmän yhteyttä jumalan langettamaan kiroukseen, kuin siihen miten tänä päivänä elämme. Asioita, joita tänä päivänä teemme.
1. Mikro. 2. Valmisruoat ja muu raskaasti prosessoitu kurapaska. 3. Verkkoa. On matkapuhelinverkkoa, WLANia ja ihan tavallista sähköverkkoa. 4. Liikumme aika vähän ja istumme aika paljon. 5. Pienihiukkasta ilmassa. Ulkoilmassa tehtaista ja autoista yms. tulevaa, sisätiloissa hometta ja ihan sisäilmaa.
On IMO aikamoinen olankohautus sanoa, etteikö näillä asioilla jotain yhteyttä edes voisi olla. Se että missä määrin - en osaa sanoa. Jälleen ei minulla ole kuin oma fiilis tässä mukana.
PS. Jaakko Halmetoja. Jos terveys kiinnostaa, niin Jaakko Halmetoja.
Kylähän määkin toki koko teini-ikäni läiskin roiskeläppää, burgeria ja lihapiirakkaa mikroon, enkä kyllä muista kuolleeni, tai edes voineeni huonosti, mutta silti intuitio vastustaa mikrottelua. Erityisen vahvasti se on sitä mieltä, että kaikki elollinen, mitä siinä ruoassa on, hurahtaa hetkessä kuolleeksi ja näin menetämme kaiken tärkeän (ravinteet), ja jäljelle jää terveyspisneksen suosikkiobsessiot - hiilarit, protskut ja rasvat! Siis energia. Ja toki ihminen kivasti energialla porskuttaa, mutta väittäisin, että terveys tulee kaikesta muusta, kuin noista. Ja jos ottaa lähtökohdaksi ainoastaan sen, että kaikki elollinen ruoasta kuolee, niin pitkälti Leonardin jutut käyvät järkeen.
TOSIN. Voisin väittää että siinä ruoassa, mitä mikroon yleensä tungetaan, ei kyllä ole mitään elollista muutenkaan, vaan kyllä ne entsyymit ovat kadonneet kauan sitten jos jonkinlaisen prosessoinnin myötä.
Pannulla paistamisesta olet nähdäkseni ihan oikeassa, se on heti mikrosta seuraava. Tosihihhulithan tosin syövät ruokansa raakana, tai jos jotakin niille porkkanoille haluaa tehdä, niin silloin ne korkeintaan höyrytetään. Paleo-dieetti, raw-food-dieetti, miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. Itse pari viikkoa sitten tein pienen kokeilun ja jätin eläinperäiset tuotteet kokonaan pois, ja eihän siinä hyvin käynyt. Sunnuntaina alkoi ihan infernaalinen väsymys ja väsähdin kesken lenkin aivan täysin. Maanantai ja tiistai meni vastaavissa tuntemuksissa töissä, ja viimein tiistai-iltana ymmärsin mitata kuumeen ja olihan sitä lähemmäs 39.
Soitto pomolle ja loppuviikko saikkua. Ja perseestähän tuli myös ripulia. Saatanasti.
Joskaan en silti vielä usko, etteikö raakaruokailu voisi olla optimijuttu. Taisin vaan tehdä kaiken liian nopeasti ja liian radikaalisti.
Osittain myös kiellän sairastumisen ja ruokavalion muutoksen välisen yhteyden.
Koska haluan uskoa, että eläimiä ei tarvitse tappaa. Ainakaan niin paljoa.
Ohimennen mainiten: jos ei ole erityisen kiinnostunut itsensä tappamisesta, tai sitä muuten vaan silloin tällöin kelailee ottavansa askelia, millä keinoilla saisi optimoitua elämäntapoja ja kenties näin parannettua yleistä olotilaansa kokonaan, niin kannattaa miettiä mikroaaltouunin käyttämistä ylipäätään.
On toki jokaisen henkilökohtaisen foliohatun koosta ja istuvuudesta kiinni missä määrin uskoo, että mikroaallotus tappaa, että bluetoothista saa syövän ja että vesistöjen fluorisoinnissa on kyse ei suinkaan hammashuollosta, vaan ihmisten mielen turruttamisesta (mind control, bitches), mutta jos kukaan on vaikkapa aktiivisesti seurannut docventuresia ja kykenyt lukemaan rivien välistä - toisinaan ihan suoraan riviltä - niin on varmaankin tullut siihen johtopäätökseen, että aika paljon kaikenlaista paskaa piilotellaan ja infoa pimitetään, mikäli sillä on edes jonkinlaista rahallista etua.
Tämä ohimaininta on nyt ohi. Jatkakaa entiseen malliin.
Steamissa selailin pelejä ja koska silmään osui niin monta kertaa The Stanley Parable, klikkasin sitä huomatakseni, että kehuja on tullut suurilta sediltä ja että demokin on tarjolla!
Ja se oli kyllä erinomaisen herkullisen... metaa. Tajunnassani meni jotakin pikkasen kiemuraan ja tuntuu siltä, että solmu olisi purettava jotenkin analysoimalla kokemusta, joskaan en nyt keksi sanoja tai löydä välineitä sen tekemiseen. "Meta" on ainut sana, joka helpottaa solmun aiheuttamaa kitkaa, mutta silti - paljon jää sanomatta.
Mutta ehkä se on hyvä niin. Jos vähän raotetaan Pandoran lipasta, jonka kannessa lukee "taide" niin minun mielestä taideteoksen on tarkoitus ilmaista jotain itsensä ulkopuolista, jotakin mitä ei kielellä, tai millään muulla keinolla* saa ilmaistua. Eli jos jonkun runonkin luettuani tunnen jotakin mitä en saa sanoilla ilmaistuksi, niin runo on oikeuttanut olemassaolonsa. Se on ilmaissut jotakin korkeampaa kuin vain sen, mistä se fyysisesti koostuu. Helppona analogiana mainittakoon iso kivenmurikka ja hetken veistelyn jälkeen siitä syntynyt patsas. Rakennusaine ei muutu, mutta merkitys kyllä.
Näin ollen koen aina positiivisena sen, jos jotakin suurta tai hienoa kohdatessani en löydä sanoja sen kokemuksen kuvailemiseen. Voin toki kuvailla mitä mitä siellä Stanley Parablen demossa tapahtui, mutta sitä, miten se upposi tajuntaani ja alkoi siellä muodostaa merkityksiä, en oikein osaa kuvata. Joitakin ajatuksen repaleita kuupassa pyörii siitä, kuinka pelit ovat uniikki taiteenmuoto juurikin sen takia, että ne ovat erinomaisen interaktiivisia ja kuinka tämä (nyt sen vasta ymmärrän) harvinaisen erityislaatuinen ominaisuus oikeastaan heitetään hukkaan yritettäessä luoda vitusti räjähdyksiä ja jännitystä ja rahaa isojen miesten tileille.
That being said, täytyy varmaan osta itse peli, koska demo... no, kokeilkaa. Se on jänskä juttu.
*= niin, juurikin pelien uniikin ominaisuuden, interaktiivisuuden takia Stanley Parable toimii ainoastaan pelinä ja siksi sen pelaaminen tuntui oikealta. Ja minua ei tarvitse muistuttaa nyt siitä, että tarvitseehan kaikkia muitakin pelejä pelata. Tiedän toki sen, mutta se että Stanin pelaaminen tuntui jotenkin ainoalta mahdolliselta tavalta kokea se, liittyy varmaan jotenkin tuohon "taiteeseen." Analysoikoon ken osaa.
Tässä vaiheessa haluaisin muistuttaa huomisesta Docventures-spektaakkelista, jossa aiheena tällä kertaa paljon pyöritelty, rasvassa paistettu ja homogenoitu aihe, RUOKA. Illan dokkarina Food Inc., joten eikhän tarjolla ole roppakaupalla raakaa todellisuutta, muunneltuja totuuksia ja uponneita unelmia utopiasta.
Aloin katsoa tätä ehkä sen takia, että moinen kupumysteeri haiskahtaa jollain tasolla mielenkiintoiselta ja voisin kuvitella, että mielikuvituksella siitä saattaisi saada jotain kiehtovaa irti. Mutta voi hevonperse kun osaa olla kaikinpuolin geneeristä keskinkertaisuutta. Juonenkäänteet - sitten kun käännös on tehty, ovat melkoisen arvattavia, eivätkä sittenkään edes mielenkiintoisia. Tuntuukin että suurin osa juonesta on pelkkää filleriä. Hahmotkin ovat peräisin todella geneerisestä lyijykynästä. Ja tällä tarkoitan, että ne ovat periaatteessa "ihan hyväksyttäviä," siellä on kaikkea oppikirjan mukaista traumaa taustalla yms. mutta noin niinkun laatuun tottuneelle (Breaking Bad) ne ovat enimmäkseen sietämättömiä.
Tämä vertautuu aika hyvin Revolutioniin. Kiehtova asetelma, ja periaatteessa toimivaa, aivotonta poppariviihdettä, mutta kuten sanottua: kun tietää mitä hyvä on, niin keskinkertaisuus tuntuu lähinnä elämäntuhlaukselta.
Viisi jaksoa katsoin ja tähän lopetan. Haven vissiin toimisi mysteerinjanoon, kyllä/ei?
Höpöä. Aivan höpöä. Puskihan sitä parhauden kyyneltä jo ensimmäisen maailman Castle Rock kentässä. Eikä ole kyllä noin muutenkaan ollut huonoa riistaa tämä. Ideoita pusketaan tuuttiin kuin Mariossa parhaimmillaan ja pelin henki jotensakin huokuu iloa. Siis ihan kaikenlaista. Ihan kuin pelin suunnittelu- ja ideointiprosessikin olisi ollut poikkeuksellisen iloista suhailua; kuin työntekijät olisivat tätä tehdessään piirrelleet DS:llään pictochatissa peniksiä, lähetelleet niitä toisilleen ja sitten kikatelleet hyvin lapsenomaisella viattomuudella. Tietämättä sitäkään, minkä irstaan monsterin he juuri veistivät.
Ja väistämättä tämä ajatus lapsenomaisesta ilosta heittää lapsuuden parhaisiin pelihetkiin, joihin nyt varmasti lukeutuu SMW:n tolkuton jyystäminen kavereilla. En toki tässä vaiheessa vielä lähde Reiskaa vakavissani Kullankiinteisiin Marioihin vertaamaan, mutta iloitsen joka tapauksessa siitä, että ne edes ilonsa puolesta infiniittisessä mielessäni sattuivat vertautumaan.
Muistan kuinka ainakin siinä PS2:n aikakautena ja siitä eteenpäin, sanotaan nyt vaikka Live Arcaden kukoistukseen asti kovasti harmiteltiin kunnollisten, rehellisten(2D?) tasoloikkien puutetta. En nyt pariin vuoteen pelannut käytännössä mitään, eikä ihan hirveästi enää kiinnostakaan, mutta yht'äkkiä tuntuu siltä, että sen verran vielä jaksan nousta pinnalle ja kiinnostua, että olisin valmis antamaan anteeksi tämän vuosia kestäneen kuivan kauden. Tai menneisyyshän on tietysti tästä hetkestä täysin koskettamattomissa ja sikäli menneitä asioita on turha hipelöidä, mutta sanotaan että tämä Reiskasta hohkava Puhdas Ilo™ ylivalaisee edellisten sukupolvien virheet, ja voimme todeta, että nyt on nyt ja nyt kaikki on hyvin.
Vaikka onhan sitä monia loistavia, uskon hyvyyteen palauttavia tasoloikkia tullut tätäkin ennen, mutta ei tällaista tunnetta kokonaisvaltaisesta parhaudesta - siitä että kaikki on tarkkaan mietitty ja tarkasti toteutettu, ja kaikki meni juuri niin kuin pitikin - ole tullut aikoihin.
Oli tämä nyt sitten kuinka epäonnistunut tapaus hyvänsä (jotenkin omassa mielessäni väen vähyys selittyy sillä, että heteroilla ei nyt pahemmin ole tarvetta levitellä tietoa siitä, kohtaako alapään värkit samanmerkkiset vai erimerkkiset värkit, ja että paikalla kokoontuivat ei suinkaan ylpeät heterot, vaan homosaation varsinaiset vastustajat), niin melkosen junttia kuvaa tuo fagottipuolikin itsestään levitti, huutamalla ja laulamalla puhujien päälle. Ikään kuin mielipiteen ja ilmaisun vapautta ei taas olisikaan.
Se että sanoin negatiivissävytteisesti "fagotti" on vain luonnollista seurausta sille, mitä näin. Että onnea homot, menetitte juuri kaiken respekkinne.
Oh dog. "Whose Line Is It Anywayn" UUSI KAUSI on näköjään jo alkanut, näppärimmät varmasti nuuskivat pari ensimmäistä jaksoa katsottavakseen. Ensimmäisen jakson katsoin ja Wayne, Ryan ja Colin eivät kyllä ole milliäkään ruostuneet. Saipa tuota nauraa taas ihan kyyneliin asti. Tästä esimakua.
Tuo kyllä pitää erinomaisesti paikkansa, että koko ajan jotain tapahtuu, mutta oikeastaan mitään merkityksellistä ei tapahdukaan. Vitullinen on kiire näyttää kaikkea siistiä sarjatulella ja kuten sanottu, kaikki näyttää ja kuulostaa alusta loppuun erittäin hyvältä AND IT FEELS LIKE A BLAST!
Mikä onkin se ongelma. Man of steelistä on parhaan mukaan yritetty tehdä kahden ja puolen tunnin mittainen orgasmi, mutta arvatenkin - juuri pyrkimyksestään johtuen - se tukehtuu omaan spermaansa.
Hiljaa, voi noinkin sanoa.
Koska kun meno on eeppistä ja näyttävää alusta loppuun non-stoppina, niin kyllä siihen vaan turtuu. Kuten jo aiemmin sanoinkin, puolessa välissä haukotutti, loppua kohden kävi jo vituttamaan.
Myönnän toki myös sen, että alan jo turtua tähän koko perkeleen tehostetaiteeseen. Kun tietää että mikään ei ole millään muotoa totta (mitään ei oikeasti tässä maailmassa tapahdu), niin kyllä sekin kyllästyttää. Mutta onhan se näyttävinään kivalta ja kyllähän se hyvin peittää ongelmat muilla osa-alueilla. Sen enempää keskustelematta siitä, mitä on taide, niin kyllä se näistä tehostekakkeleista puuttuu. Jos jotakin, niin ovathan ne ensisijaisesti elokuvantekijäin ja muiden insinöörien välistä munanmittausta.
Ja vastauksena jonkun mielessä vellovaan kysymykseen "odotitko jotain muuta kuin munakasta mähinää?" niin kyllä. Odotin. Odotin pysyväni hereillä, ja katsovani elokuvan kyllästymättä ja vittuuntumatta.
[E] Huolimatta siitä miten ristiriitaiselta tämä kuulostaa, suosittelen silti katsomaan tämän, ja katsomaan vieläpä asianmukaisella välineistöllä, esimerkiksi elokuvateatterissa. En silti haluatte että maksatte lipusta mitään tukeaksenne tällaista elokuvataiteen suuntausta, joten varastakaa lippu, tai livahtakaa muin keinoin sisään.
Nauroin ihan kippurassa, kun ajattelin kuinka täydellinen loppu olisi ollut, jos tämä olisi loppunut siihen, kun Totaalisen unohdettava raina. Vikan mähinän alkaessa sai jo ääneen todeta, että voi vittu, eikö vieläkään.
Vähän ohi aiheen, mutta ihmettelen tuota jo XO:n kohdalla. En yhtään tiedä miksi se on näin, eikä ole kiinnostanut selvittää, mutta Liven lopettamisen jälkeen tosiaankin suurin osa ostamistani Live Arcade peleistä muuttui trial-versioiksi. Ei kaikki, mutta suurin osa, which is weird.
Se on kyllä perin totta, että matikka ei ihan noissa mittalaitteissa tunnu pelaavan, joskin luumassaan liittyen on sanottava, että se onkin aika yllättävä juttu. Olen minäkin nähnyt tuon 10-15%, mutta samaan aikaan minulle sanottiin, että tuo epinkin kuitissa oleva 3,2kg on jo todella paljon. Se kertoo, että jotain luustoakin kuormittavaa harrastetaan. Ja kuten samasta kuitistaan voidaan katsoa, onhan sitä lihasmassaakin suhteessa melkolailla.
Että en kyllä tiedä mitä mikin kohta tuossa kuitissa meinaa. Mihin lohkoon sisäelimet menee yms. Tämän takia keskityn mielummin itse tekemiseen, kuin tieteeseen. On kaikenlaista tietoa ja kaikki on olevinaan totta, mutta vain hyvin vähän on. Eijjjjaksa!
Että ei ole mitään Auschwitzin ja kehonrakentajan välillä?
Ensimmäisessä mittauksessa painoni oli jotain vähän 65kg:n päälle, josta lihasta mittauksen mukaan oli 58,5kg, notta on se kyllä vähän enemmän Brucen suuntaan, kuin Auschwitzin. Sanoisin että oikein käytännöllinen ruho.
Se on kyllä vähän ongelmallista, että aina kun puhutaan alhaisista rasvaprosenteista ja vedetään kuvat esiin, niin sieltähän tulee kehonrakentajien kuvia. Minä kun en kehonrakentaja ole, niin en myöskään ole noiden kuvien näköinen. Sattuisko olemaan kuvia normaaleista tyypeistä alhaisella rasvaprossalla? Kiipeilijäthän monet ovat juuri tällaisia, mutta en nyt löydä kenestekään yksittäisestä harrastelijasta tietoa rasvaprosentista, joten en laittele kuviakaan heistä.
No, todettakoon että nämä laitteet saattavat olla epäluotettavia. Todettakoon vielä perään, että mehän teimme ihan koko luokka nämä mittaukset, joten vertailukohtia oli. Eräällä enemmän salilla käyvällä tyypillä rasvat olivat 13%, kun taas toisella pesäpalloa ammatikseen pelaavalla tyypillä se oli alle kymmenen. Ja ne vaikuttavat ihan todellisilta lukemilta kyllä. Ja näihin tyyppeihin verrattuna vaikuttaisi ihan todenmukaiselta, että minun rasvani olisivat heitä pienemmät. Voi toki olla että laitevika sattui aina juuri minun kohdalleni, tai että kehossani on jotain jännää, mikä aiheuttaa hassuja lukemia.
Voihan se olla että vaarallisen raja menee jossakin, mutta koska en ole tehnyt juuri mitään muuta, kuin elänyt elämääni parhaaksi näkemälläni tavalla, niin en usko että se kovin vaarallista minulla ainakaan on.
Stoori menee melko lailla siten, että alkusyksystä kun mitattiin ensimmäistä kertaa tuolla simppelillä vaa'lla, lukema oli 5,5%. Sitten ruokavalioksi tuli koulun tarjoama (hiilari-)mössö, niin se toki ennen joulua tehdyssä mittauksessa prosentilla oli pompannut. Sitten tammikuussa oli tämä mainittu työharjoittelu ja rutiinit muuttuivat sikäli, että en syönyt enää koulun ruokaa, vaan omiani - hiilarit väheni ja muut nousi - ja muun reenimisen lisäksi tuli 15km pyöräilyä töihin joka päivä. Ja sama takaisin päin. Helmikuun alussa sitten tuo mittaus Tanhuvaarassa ja lukema oli mitä oli. Veikkaan että ainakin sieltä kuudesta se lähti tulemaan alaspäin, mutta vähän kyllä tohdin epäillä tuota kolmea ja puolta itsekin.
Ja mitään salaisuuksia tässäkään hommassa ei kyllä ole. Joka ikisellä normaalilla ja normaalisti sivistyneellä ihmisellä on ihan riittävästi tietoa aiheista ravinto ja liikunta. Ensimmäinen kysymys jonka kaikki kysyy on se, että minkä verran ja minkä tehoista liikuntaa riittää, lisäksi toki se, että minkälaista? Me teemme asioista heti turhan mutkikkaita kysymällä, että minkä verran riittää... Me haluamme tietää tasan tarkkaan kuinka vähän meidän tarvitsee liikkua, jotta voimme taas tehdä jotain muuta. Nämä kysymykset kysymällä aika moni tekee liikunnasta itselleen ns. pakollisen pahan. "Minun pitää liikkua X määrä, jotta kesään mennessä Y.."
Eikö niin? Onhan näitä. Oikein surettaa ihmiset jotka sanovat, että kun pitäis käydä salilla ja kun pitäis käydä lenkillä, kun ei se vaadi mitään muuta, kuin että tekee sen. Mutta sitä ennen muuttaa sitä perspektiiviä jollain lailla. Minulla toiminut aika pitkään se, että ei ole mitään tavoitteita, tai mitään aikatauluja - mitään mikä rajoittaa tai ns. vaatii tekemään jotakin. Koska jos on jokin tavoite, niin eikös olekin vaarana se, että tulee jokin este joka estää saavuttamasta sitä, ja eikös silloin harmitakin? Tai että ei millään huvittaisi tehdä sitä, mitä saliohjelmassa lukee ja jälleen joutuu kokemaan itsensä huonoksi ihmiseksi, kun ei jaksa tehdä jotakin, mitä muka pitäisi.
Siitä että en kykene tavoittelemaan tavoitteita tai pysymään aikatauluissa voisi varmasti päätellä, että minulla on ADHD tai jotakin vastaavaa, mutta se melko lailla päinvastoin. Minä teen edelleen paljon kaikenlaista, teen kaikki mitä teen kunnolla, mutta ennenkaikkea - jos jokin salaisuus minulla on, niin se on se, että nautin siitä mitä teen. Kun teen maastavetoa, en ajattele sitä, kuinka tämä ja kaikki seuraavat nostot vievät minua kohti tavoitetta X. En ajattele sitä, kuinka lihakset kasvavat tai edes sitä, kuinka voimani lisääntyvät. Vaatii ehkä jonkin verran tyhmyyttä, mutta pointti tässä esimerkissä on se, että nautin sen painavan asian nostamisesta itsessään. Nautin myös juoksemisesta - en kellon kanssa, vaan jälleen juoksemisesta itsessään. Tässä, miten nykyään teen asioita on jotain kertakaikkisen puhdasta verrattuna edelliseen. Olen jopa lopettanut toistojen laskemisen, koska ei ne minulle ole tarpeen.
Ja tätä kautta tekemisistäni on tullut jotakin enemmän kuin "liikuntaa." En enää harrasta liikuntaa. Tarkemmin sanoakseni, en harrasta enää mitään. Teen vain asioita, joiden luulen olevan hyväksi minulle ja nautin niistä.
Tokikaan kehonrakentajien tai sinne päin olevien ei kannata minua kuunnella, koska sielläkin toki on optimaaliset tavat tehdä asioita, eikä tämä intuitiivinen heiluminen siellä välttämättä toimi. Oma ajattelu on oikeastaan liikunnan kautta siirtynyt kokonaan pois liikunnasta ja laajentunut elämään yleensä.
Aiheeseen liittyen, sallikaa minun suositella vähän jotakin. Kun on treenamista ja uudehkona (joskin ikivanhana) on myös funktionaalista treenamista, joka vie treenamista ns. käytännöllisempään suuntaan. Sitten on jotakin vielä uudempaa, jota ei oikein Suomessa vielä olekaan, ja mikä kuitenkin on yhtä vanhaa kuin itse elämä.
Miten susi pysyy kunnossa? Tai kotka? Tai tiikeri? Voisi sanoa että kaikki eläimet ovat ns. hyvässä kunnossa ja miten ne pitävät tätä kuntoa yllä? Ainoastaan - hah, aivan liian yksinkertaista - tekemällä sitä, mikä niille on luonnollista. Ja miksi se olisi mitenkään toisin ihmisillä? En nyt kerro tästä MovNatista enempää, mutta tehkää kuitenkin itsellenne se palvelus, että katsotte tämän pätkän, niin ymmärrätte sen idean. Koska MovNat on kyllä aika paljon muutakin kuin pelkkiä liikkeitä, se on palionpalion muuta.
Toki jos sattuu vastaan kävelemään, niin kannattaa mielummin astua Inbody-mittauslaitteelle, kuin tuolle vaa'lle. Kuten sanottua, ihan hyvinhän tuo vaakakin antaa suuntaa siitä missä mennään, mutta Inbodylla saa vaan aika paljon enemmän infoa. Vaa'lle astumisen lisäksi siinä otetaan molempiin käsiin kapulat ja näin saadaan selville kustakin raajasta erikseen tietoa mm. juurikin lihasmassan. Minulla ei nyt sitä InBodysta saatua lappusta ole tässä käsillä, mutta voin sen etsiä, mikäli joku tahtoo. Varovasti sen tahtomisen kanssa sitten, siinä on aika älytön 3,5% lukema siinä rasvaprosentin kohdalla.
Hei. Nyt näyttää niin jänskältä ja niin mystiseltä, että pakko kysyä - tietääkö kukaan tästä Googlen Ingressistä mitään? Niinq, miten sitä käytännössä pelataan? Tykkäisin kyllä pelistä, jossa saisi ihan konkreettisesti juosta kaupungilla ja leikkiä sulkevansa Pahaa Kakkaa™ vuotavia portaaleja.
Näytä kirjoitukset
Häpellistähän se olisi, jos en muistasikaan. Ja mikä nyt olikaan paras järjestys päivitellä aseistus? Kaikenlaista pientä, pinnalla käyvää ja heti sukeltavaa murhetta...
