Minun puolestani voidaan nostaa ilmoitettavien kappaleiden määrää sen verran, että saadaan tuo 64 täyteen. Eli jos aiemmin ilmoittaneilta löytyy kiinnostusta ilmoittaa lisää kappaleita, niin laittakaa tulemaan esimerkiksi toiset neljä.
Anohana Kuuma kesä. Joukko tiensä hukanneita nuoria, joita sekä yhdistävät että ajavat erilleen monimutkaiset suhdesotkut ja yksi erityinen trauma. Jos on joskus tarve huutoitkumuotoiselle katharsikselle, tai vaan tykkää slice of life -henkisistä sarjoista pienellä twistillä, Anohanaa ei voi liikaa suositella. Löytyy näppärästi ihan Netflixistä.
Tämä oli aikanaan jännä tapaus. Pitäisi varmaan katsoa joskus uudestaan, muistaakseni sisälsi muutamia ihan tunteikkaita kohtauksia. Boku dake ga Inai Machi (ERASED) toi myös jotenkin mieleen Anohanan, vaikka onkin enemmän jännityssarja. Saattaa olla jopa, että tuo Erased löytyy jo ihan Netflixin tarjonnasta.
Mitä tulee vielä tuohon Attack on Titaniin, niin pitäisi ehkä siirtyä vain suoraan mangaan. Animessa rytmitys tökkii hieman siitä syystä, että tämä viimeisin kausi päätettiin jakaa kahteen osaan, mikä taas johti siihen, että ensimmäinen puolisko tuntui jokseenkin raskaalta ja puuduttavalta. Sarjanahan Attack on Titan ei ole missään tapauksessa huono, vaikka sisältääkin jonkin verran ristiriitaisuuksia. Parhaimmillaan se on mielestäni silloin, kun kyseessä on jokin yksittäinen mieleenpainuva kohtaus, esimerkiksi tämä (spoilerivaroitus).
Niin joo, pitäisi katsoa itsekin One Punch Manin ja Mob Psycho 100:n uusimmat kaudet. Erityisesti jälkimmäinen näistä on kyllä varsin kovaa settiä.
Katsoin hiljattain viime vuoden animetarjonnassa pyörineen Dororon, joka on siis remake Osamu Tezukan vanhasta klassikkosarjasta. Ennakko-odotukseni kyseistä animea kohtaan olivat melko alhaalla jo siitä syystä, ettei vastaan ole tullut ainakaan vuoteen sarjaa, joka olisi räjäyttänyt jollakin tapaa tajuntani. Esimerkiksi Attack on Titanin uudemmat kaudet ovat olleet loppujen lopuksi varsin yhdentekeviä, vaikka niitä katsookin lämpimikseen. Dororo sen sijaan onnistui yllättämään olemalla sekä maanläheinen että tunnelmallinen animaatio. Sarja ei kilpaile millään älyttömillä juonenkäänteillä, vaan keskittyy olennaiseen eli demonien lahtaamiseen sekä Dororon ja Hyakkimarun väliseen dynamiikkaan. Joillekin tämä asetelma on varmasti itseääntoistava ja nähty – varsinkin, kun miltei jokaisessa jaksossa esitellään jokin uusi demoni, joka pitää kylää otteessaan tai aiheuttaa muuten vain harmia ihmisille.
Yllä mainitussa asetelmassa on tosin yksi selkeä eroavaisuus, joka tekee Dororosta hyvinkin mielenkiintoisen sarjan. Hyakkimarun täytyy nimittäin tappaa demoneja saadakseen takaisin kehonsa osat, jotka hänen isänsä aikanaan uhrasi nälkäisille demoneille pelastaakseen maansa perikadolta. Pian kertomus muuttuukin moraaliseksi dilemmaksi, kun Dororo huomaa pohtivansa, pitäisikö demonit vain jättää henkiin ja antaa maan pysyä entisellään. Tätä taas mutkistaa se, että Hyakkimaru kokee olevansa oikeutettu anastettuun kehoonsa eikä näin ollen kaihda keinoja sen takaisin saamiseksi.
Taistelut ovat suurimmaksi osaksi hienosti toteutettuja, minkä lisäksi Dororon ensimmäinen opening nousi saman tien omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Sarjasta julkaistaan myös pätevän oloista mangaa, jonka ensimmäiset kaksi volumea pitäisi ilmestyä länsimaissa tämän vuoden aikana. Itse ajattelin tsekata tuonkin.
Veikkaan, että Sekiro on ottanut jonkin verran vaikutteita tästä sarjasta.
Resident Evileistä ja niiden remakeista puheenollen, Resident Evil 3:n remake ei ole ilmeisesti ollut kovin päräyttävä kokemus fanien mielestä. Pelistä puuttuu kuulemma melko tärkeätäkin sisältöä, minkä lisäksi se on harmillisen lyhyt. Nyt jos koskaan olisi tarvetta DLC:lle, mutta sellaista ei kai näillä näkymin ole tulossa, koska Capcom keskittyy jo seuraaviin peleihin. Resident Evil 2:n remake oli "liian hyvä" enkä siksi uskonut missään vaiheessa kolmosen vetävän sitä paremmaksi, mutta että näin iso pettymys monen mielestä. No, ehkä teen lopulliset päätelmät pelistä sitten, kun olen itse läpäissyt sen.
Jos joku muu on jo tuota päässyt pelaamaan, niin kiinnostaisi kuulla mielipiteitä.
Tavallaan melko turha remake, jos ajatellaan sitä, kuinka hyvin RE4 toimii nykypäivänä pelkkänä teräväpiirtoversiona. Mielestäni Code: Veronica hyötyisi remakesta paljon enemmän, sillä siitä pelistä paistoi jo julkaisussa tietynlainen vanhanaikaisuus, minkä lisäksi sen rytmitys ei ole mistään parhaimmasta päästä. Siitä voisi ihan hyvin leikata pois osan sisällöstä, jolloin se olisi myös tiiviimpi ja siten miellyttävämpi pelikokemus.
Pakko muuten olla samaa mieltä tuosta MasterTK:n RE4-kommentista. Onhan se kova peli, mutten pidä itsekään sitä sarjan parhaimpana osana. Tykkään enemmän siitä rakenteesta, että suurin osa pelistä pysytellään jossakin isossa rakennuksessa ja etenemistä rytmitetään kevyillä puzzleilla sekä selviytymiskauhuelementeillä.
- jokainen (joka kerkeää) saa nimetä 1-4 biisiä, mutta biisit eivät saavat olla samasta pelistä. Samasta pelisarjasta saa pistää toki. - pistäkää mukaan toimiva linkki (mieluiten Youtube). Laittakaa muodossa 'Peli - biisin nimi, jos sellainen sattuu olemaan' ja perään voi lisätä vielä konsolin, jos haluaa. Esimerkiksi näin: Donkey Kong Country - Gang-Plank Galleon - mukaan otetaan 64 biisiä
Tarkistakaa näin alkuun, oliko valitsemanne kappale mukana jo viime kerralla. Tässä edellisen äänestyksen biisilista:
Löytyykö täältä mielenkiintoa neljänteen pelimusiikkiäänestykseen? Edellisestä on kulunut jo neljä vuotta ja tuona aikana on ilmestynyt lisää vaikka mitä pelejä, joissa on huippumusat.
Tämä lista on kyllä mennyt kokonaan uusiksi. Bloodborne keikkuu edelleen ykkösenä, mutten enää pidä esimerkiksi ensimmäistä Metal Gear Solidia parhaimpana Metal Gear -pelinä. Siispä uusi listaus:
1. Bloodborne. Jotenkin tämä onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä irvokas että ihastuttava. Peli muuttuu koko ajan hämärämmäksi ja niljaisemmaksi, mutta koko sotku esitetään kunnioitusta herättävällä tavalla. Jos jonkin on oltava ylitse muiden, niin nimeän tämän kyllä parhaimmaksi koskaan pelaamakseni peliksi.
2. Shadow of the Colossus. Tavallaan tämän tilalla voisi ihan hyvin olla ICO tai The Last Guardian. Shadow of the Colossus taitaa vain olla se, joka palaa edellä mainittuja useammin mieleen. Alkuperäisen alustansa rajoitteista huolimatta kyseessä on hämmästyttävän näyttävä peli. Fumito Ueda tiimineen onnistui luomaan jotain sellaista, jota kuvaillaan vielä tänäkin päivänä elämykseksi. Shadow of the Colossus todella osoittaa sen, minkälaiseen suorituskykyyn PS2 taipui parhaimpina päivinään. Ehdottomasti yksi niistä poikkeuksellisista peleistä, joita ilmestyy kerran vuosikymmenessä. Erityismaininta myös PS4:n remakelle.
3. The Legend of Zelda: Breath of the Wild. Tässä pelissä on ehkä merkityksellisin avoin maailma. Tunnustaudun samoin pitäneeni The Wind Wakeria useita vuosia sarjansa parhaimpana pelinä, vaikkei se loistakaan kauheasti luolastojensa osalta. Breath of the Wild paljastui yllättäen samantyyppiseksi, nimittäin peli painottaa loppujen lopuksi hieman toisenlaisia asioita. Pyhäköt muistuttavat The Wind Wakerin saaria, joita päätyy tutkimaan seikkailun aikana. Breath of the Wildin maailma ja hahmot ovat nekin samalla tavalla valloittavia kuin The Wind Wakerissa. Kokonaisuudessaan tunnen kuitenkin nauttineeni eniten Breath of the Wildista, joten tätä nykyä se taitaa olla suosikkini kaikista Zelda-peleistä.
4. Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty. Vuosien saatossa olen alkanut yhä enemmän kallistua siihen suuntaan, että Sons of Liberty on suosikkini kaikista Metal Gear -peleistä. Pelin tarina jakaa melko runsaasti mielipiteitä, mutta itse pidän sitä yhtenä aikamme merkittävimmistä. Se ei myöskään toimisi yhtä hyvin edes kirjana, koska ilman interaktiivisuutta elämys jäisi huomattavasti vajavaisemmaksi. MGS2 on myös teemoiltaan pelisarjan mielenkiintoisin osa, vaikka miltei kaikki niistä pitääkin sisällään enemmän tai vähemmän kiehtovan sanoman.
5. Cave Story. Edelleen maailman paras indiepeli, joka on kaiken lisäksi ilmainen ja yhden miehen luoma. Äärimmäisen sympaattinen tapaus, joka kätkee sisälleen persoonalliset hahmot, upeat musiikit ja loistavan kenttäsuunnittelun. Olen pelannut tämän lukuisia kertoja enkä koe vieläkään kyllästyväni tähän, vaan palaan Cave Storyn pariin vähintään kerran vuodessa verestämään muistojani. Daisuke "Pixel" Amayan tyylissä on vain jotain niin taianomaista.
Seuraavista peleistä en ole läheskään niin varma kuin näistä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että listan loppupuolisko saattaisi koostua näistä peleistä:
6. Baten Kaitos Origins 7. Ōkami 8. Zone of the Enders: The 2nd Runner 9. Silent Hill 3 10. Resident Evil Remake tai Resident Evil 2 Remake
Oli kyllä mielenkiintoista herätä tänään siihen, että ammattikorkeakoulu ilmoittaa loppukevään opintojen muuttuneen etäopinnoiksi. Sattui erikoiseen aikaan näin valmistumisen kynnyksellä.
Pelasin Dark Souls Remasteredin PS4-version läpi. Edelleen tolkuttoman hieno peli, minkä lisäksi Blighttown ensimmäistä kertaa vakaalla FPS:llä oli myös aika erikoinen kokemus. Tahmea paikkahan se edelleen on, mutta nyt koko touhussa on jotain tolkkuakin, kun kaikki ei ole pelkkää diashow'ta enää. Tarkemman piirtoetäisyyden ansiosta Lost Izalithissa harhailukin on lopulta aika mitätön ongelma.
Nyt vuorossa onkin sitten kakkonen, jossa olen kohta puolivälissä. Edeltäjäänsä kehnompi, muttei missään tapauksessa huono peli. Majulalla on erityinen paikka sydämessäni.
Pelasin tuon 3DS:llä joskus ja petyin karvaasti. En tosin muista, oliko sen pelin kontrollit noin oudot, mutta eniten Revelationsissa häiritsi tietynlainen yksitoikkoisuus ja se, että peliä oli markkinoitu "klassisen Resident Evilin paluuna". Minusta Revelations on vain jälleen eräänlainen kehnompi variaatio neljännestä Ressasta, minkä lisäksi niitä samoja vetisiä käytäviä pitkin kulkeminen alkoi käydä aika pian puuduttavaksi. Ei nyt varsinaisesti surkea peli, odotin vain paljon enemmän tältä ja suoraan sanottuna kyllästyin tämän jälkeen sarjaan aina siihen asti, kunnes julkaistiin Resident Evil 7. Tämä on minulle se aito ja oikea paluu kunnollisen selviytymiskauhun äärelle, kuten myös aivan loistava Resident Evil 2:n remake.
Jostain syystä tämä ketju oli mennyt itselläni kokonaan ohi. Mutta joo, palatakseni tähän pointtiin, mielestäni se Sherryn osio oli ihan hassu lisä kampanjaan. Jos se olisi kestänyt paljon pidempään, olisivat fiilikset olleet varmaan jotakuinkin samat. Parasta tuossa kohtaa peliä noin muuten oli se, että poliisiaseman jälkeen pääsee oikeasti kävelemään hetkeksi kaupungille. Tai ehkä paremminkin juoksemaan, sillä jouduin muistaakseni jopa kikkailemaan jonkin verran, etten vain päädy kapisten rakkien ruoaksi. Omasta mielestäni ainoa vähän heikompi vaihe pelissä oli se, kun piti päästä jotenkin näppärästi viemärissä niiden mutanttien ohi. Myrkytyshän tuossa iski päälle lopulta.
Itse pelistä vielä: edelleen ihan hiton kova. Dynaamisen vaikeustason kun saisi viilattua pois tai jotenkin paremmaksi, niin liki virheetön pakkaus. Ei yllä ihan alkuperäisen tasolle, muttei myöskään kalpene sille. Jos joku sarjaan tutustuva kysyisi minulta, kumpi kannattaisi pelata ensin, vastaisin molempien olevan kokemisen arvoisia. Nyt kun RE7 ja RE2make ovat muutenkin osoittautuneet lukeutuvansa sarjan kiistattomaan parhaimmistoon, alkaa se RE4:n jälkeinen kuiva kausi tuntumaan pelkältä muistolta vain.
Toivon todella, että myös RE3make tulee vakuuttamaan pelaajat. Kannattaa myös tsekata tuon RE3maken uusimmat pelivideot, ovat muun muassa joutuneet kajoamaan hieman pelimekaniikkoihin siksi, koska Nemesis ei ole mikään hidas körmy kuten herra X gon give it to ya.
Ja ihan oikeasti, tiedonjano on kasvanut monella fanilla jälleen hirmuiseksi. Mitä pelejä (ja millä päivämäärillä) on tulossa Animal Crossingin jälkeen?
Nintendolla on ollut viime vuosina tapana julkistaa yhtäkkiä sellaisia pelejä, joista ei ole tihkunut oikein mitään tietoa ennen Directiä tai E3-tilaisuutta. Hyvänä esimerkkinä toimii Link's Awakeningin remake ja muut vähän pienemmät pelit. Oletan siis, että Grezzolla on jokin projekti tulilla tälläkin hetkellä, todennäköisesti joko remake Oracle of Agesista ja Oracle of Seasonsista tai sitten Skyward Swordin HD-porttaus. Se nyt on ainakin ihan selvää, että Nintendoa työllistää eniten seuraava isompi Zelda-peli ja ehkä jopa uusi Mariokin, kun ottaa huomioon Odysseyn menestyksen. Julkaisutahti on ehkä harventunut takavuosista, mutta sitä kompensoidaan vastapainoksi näillä jättipeleillä ja paikataan tarvittaessa remakeilla, porttauksilla ja muutamilla jatko-osilla (esim. Super Mario Maker 2 ja Luigi's Mansion 3).
2017 oli ihan älytön vuosi. Nintendo iski pöytään kaksi sen suuruusluokan peliä, että niitä tullaan muistelemaan kaiken maailman pelilistauksissa vielä vuosienkin päästä. Minusta oli aika selvää, että tuota seuraisi kuivempi kausi. Nykytilanne ei oikeastaan vaivaa ollenkaan siksi, koska backlogia löytyy liikaa ja suurempia pelejä on tulossa kevään aikana muillekin konsoleille. Ihan käsittämätöntä, että näin lyhyen ajan sisällä julkaistaan Resident Evil 3, Final Fantasy VII Remake ja The Last of Us Part II. Voitteko kuvitella? Tuohon kun lisäisi vielä ison läjän Nintendo-pelejä, niin sitähän kärsisi jo pelien runsaudesta.
Mutta seuraavasta Bayonettasta ja Shin Megami Tensei V:stä saisi kyllä tippua jotakin tietoa. Metroid Prime Trilogy HD myös jonkin sortin kysymysmerkki tällä hetkellä, puhumattakaan sarjan seuraavasta osasta, jonka kehitys on muistaakseni aloitettu kokonaan alusta.
Enpä olisi ikinä uskonut, että Assassin's Creed Origins olisi näinkin hyvä peli. Ei toki päästä ihan kaikista vakuuttavimpien avoimen maailman pelien tasolle, muttei olla toisaalta älyttömän kaukanakaan niistä. Pelin miljöö on täyttä voittoa ja mikäli historia on aiheena vähänkin tuttu, niin tästä saa todella paljon irti. Oikeastaan ainoa asia, joka erottaa tämän selvästi The Witcher 3:n kaltaisista mestariteoksista on se, etteivät sivutehtävät ole kovinkaan kummoisia. Mukaan mahtuu muutamia helmiä, mutta muutoin suurin osa on luokkaa "ihan hyvä".
Jos miettii muita samantyylisiä ympäristöjä sisältäviä avoimen maailman pelejä, niin kyllä esimerkiksi MGSV jää varjoon maailmansa osalta. Hemmetin kova ja syvällinen hiiviskelypeli, joka ei kuitenkaan hyödy juuri millään tapaa maailmansa avoimuudesta. Se ei ole tarpeeksi elävä ja tarkkaan suunniteltu, minkä lisäksi siinä ei ole ihmisten asuttamia kyliä tai muitakaan paikkoja, joissa olla vuorovaikutuksessa muiden kuin sotilaiden kanssa. Rehellisesti sanottuna koko pelin olisi pitänyt koostua pelkästään yksittäisistä Ground Zeroesin tyylisistä tehtävistä.
Jaksoin itse pelata Secret of Manaa viime vuonna johonkin puoliväliin asti. Loppujen lopuksi annan sille aika paljon anteeksi siitä, että kyseessä on 90-luvun SNES-peli. Jos peli julkaistaisiin tuollaisenaan nykyään, niin en tiedä, suhtautuisinko näin suopeasti esimerkiksi pelin valikkosysteemiin. Kyseessä ei nimittäin ole kovin käyttäjäystävällinen sellainen, minkä lisäksi se on muutenkin rakennettu vähän tyyli edellä.
Osa kappaleista lähentelee kyllä täyttä madnessia, esimerkiksi tämä. Mutta voiton puolelle jäädään tässäkin asiassa.
Re2 Remake on kova, mutta sen jälkeen kun tajusin miten vihujen kestävyys on täysin siitä kiinni miten hyvin itse ampuu, tunnelma latistui reippaasti. Jos et tuhlaile panoksia, zombiet alkavat imeä kuteja hullun lailla. Jos taas räiskit miten sattuu ja panokset lopussa, kaikki alkaa kuolla parista osumasta. Tuollainen teennäinen ”selviytymistunnelman”luominen jurppii niin hemmetisti. Jos ampuu paskasti, niin sitten joutais selviytyä pelkällä puukolla tai väistellen kuten ennen. Nyt ihan sama mitä tekee. Capcom harrasti dynaamisen vaikeustason tekemistä jo Ressa nelosessa, mutta siinä se ei ota niin paljoa päähän, kun se ei edes yritä olla mikään selviytymiskauhu.
Pistin jotain samantapaista merkille labrassa, kun aloin ihmettelemään sitä, miksi saan yhtäkkiä ammuttua zombieilta päitä tohjoksi kertalaakista. Tämä on ihan selkeä miinus ja allekirjoitan täysin tuon dynaamisen vaikeusasteen hölmöyden. Sille on varmaan paikkansa joissakin peleissä, mutta ei todellakaan tämäntyyppisissä Ressoissa. Pitää vielä tarkistaa, josko mokoman saisi vaihdettua johonkin muuhun asetuksista.
Seuraavaksi Clairen skenaario. Hemmetin kova pelihän tämä on. Harmi vain, että pelintekijät tosiaan kikkailivat mukaan joitakin turhuuksia. Pelien visuaalinen anti ja kaikenlainen tunnelmointi menevät kyllä jatkuvasti eteenpäin, mutta sitten taas jotkin pelimekaaniset asiat jätetään joko puolitiehen tai toteutetaan jotenkin väärin. Tämän huomasi jopa The Witcher 3: Wild Huntin kohdalla, joka siis on mielestäni aivan fantastinen peli, muttei loista ollenkaan combatinsa puolesta.
Itse taas aloitin tuossa pari päivää sitten Resident Evil 2:n remaken. Onhan tämä aika kova tekele, joskin hämmentävän helppo normaalilla vaikeusasteella. Olisi pitänyt aloittaa heti vaikeimmalla. Olen kohta nuohonnut koko poliisiaseman läpikotaisin ja sanoisin ainakin näiden pelituntien perusteella, ettei pelissä sinänsä kummempia vikoja ole. Mutta jos sitä vertaa alkuperäiseen, niin suosin kyllä vanhaa klassikkoa. Pääasia, että puzzlet ovat mukana ja peli on edelleen selviytymiskauhua. Toivon, että Resident Evil 3:n remake on vähintään yhtä hyvä. Pelin julkaisu on toisaalta hämmentävän lähellä ottaen huomioon sen, kuinka vähän aikaa Resident Evil 2:n julkaisusta on kulunut, minkä lisäksi se Nemesiksen uusi design on suoraan sanottuna hirveä.
En nyt haukkuisi tätä elokuvaa sentään Pimeän uhan tai Kloonien hyökkäyksen tasoiseksi esitykseksi, mutta hölmistyttävä ja mielikuvitukseton se kyllä oli. Yksi huonoimmista Star Wars -elokuvista.
VR-kokemus Ressa seiskasta on varmasti paljon intensiivisempi kuin tavallinen pelityyli, mutta että Silent Hillejä kuumottavampi... no, onhan se ällöttävämpi ja tietyllä tapaa shokeeraava, mutta itse kyllä pidän edelleen neljää ekaa Silent Hilliä tuon genren hallitsijoina. Ainoastaan P.T. aka. Silent Hills on päässyt niiden tasolle ahdistavuudessaan ja olisi ollut varmaan muutenkin aikamoinen kokemus VR:nä.
Mutta yhtään RE7:aa vähättelemättä on kyllä sanottava, että onhan se ihan käsittämättömän hyvä kauhupeli. Yksi parhaimmista Ressoista mielestäni, harmi ettei ole tällä hetkellä mahdollisuutta kokea VR:nä.
Tuli laitettua tilaukseen Death Stranding. Jotenkaan ei ole ollut niin suurta hypeä peliä kohtaan, vaikka olen lähes aina ostanut Kojiman pelit julkaisussa ja kuolannut niitä jo vuosia etukäteen. Saa nähdä, mikä on lopullinen suhtautuminen peliin. Odotukset eivät ole erityisen korkealla, vaikka peli toisaalta vaikuttaakin niin oudolta, että saatan jopa pitää siitä kovasti.
Ocarina of Time on mielestäni huikea peli, muttei lähellekään merkittävin. Sen sijaan Majora's Mask on N64-Zeldoista ehdottomasti se ykkönen itselleni. Breath of the Wildista olen aika lailla samaa mieltä, mutta muuten oma kolmikkoni lienee The Wind Waker, Majora's Mask ja Breath of the Wild. Kaksiulotteisista Zeldoista parhaimmat ovat puolestaan Zelda II, A Link to the Past ja A Link Between Worlds.
Tärkeintä itselleni ovat näissä peleissä ehdottomasti elävä maailma ja seikkailun tuntu. Ghibli- ja etenkin Mononoke-fanina olin enemmän kuin tyytyväinen Breath of the Wildiin.
Niin ja mitä Skyward Swordiin tulee, niin tykkäsin siitäkin paljon. Mielestäni lähes kaikki Zelda-pelit ovat erinomaisia ja hienoja kokemuksia. Phantom Hourglass, Spirit Tracks ja Four Swords lienevät ainoat, jotka ovat tuottaneet jonkin sortin pettymyksen.
Kunniamaininta myös Okamille, sillä se on ainoa Zelda-klooni, joka peittoaa osan esikuvistaan.
En tiedä, onko muilla käynyt tämä sama mielessä, mutta olen jotenkin kyllästynyt nykyisiin pelikansiin. Ylempänä on melko hyvä esimerkki siitä, millaisia esimerkiksi suurten pelijulkaisujen kannet ovat. Death Strandingin kohdalla olisivat voineet ihan hyvin käyttää Shinkawan taidetta (kuten Left Aliven tapauksessa), mutta jostakin syystä senkin piti olla tuollainen geneerinen CGI-pärstä. The Last of Us Part II:n kansikuva taas on täysi pohjanoteeraus, jos vertaa ensimmäisen osan vastaavaan.
Jos tuosta jäi vielä cyberpunk-nälkä, suosittelen ehdottomasti sellaista mangaa kuin Akira (ellet ole jo lukenut). Elokuvakin on ihan hyvä ja visuaalisesti yksi upeimmista, mutta silti valovuosia jäljessä alkuperäisteoksesta, jota on ylistetty yhdeksi maailman parhaimmista sarjakuvista.
Nordealla on ainakin niin, että joutuu vielä säätämään erikseen chat-henkilön kanssa tai puhelimitse, jos haluaa ladata tunnuslukusovelluksen myös toiseen puhelimeen. Tämä on toki tehty aika vaivattomaksi, mutta tuli silti pienoisena yllätyksenä.
Ganon itsessään oli lopulta aika kova pettymys. En tiedä olisiko Ganonista ollut enemmän joissain sivutehtävissä, mutta nyt se jäi todella heiveröiseksi. Ei sillä, "kaikkihan" Ganonin tuntee jne. mutta olisi toivonut vähän enemmän kuin epämuodustunutta..eh.. hämähäkkiä(?) ja sitten perinteinen loppumuoto. Tuntuu että tekijä tiimillä on ollut sormusten herra mielessä kun ovat tätä väsänneet. Ganon jää lähes yhtä abstraktiksi kuin Sauron lopulta. Toki lopussa ollaan Ganonin kanssa vastakkain, toisin kuin Sauronin, mutta hahmo jää yhtä abstraktiksi. Esim. OoT hoiti Ganonin reippaasti paremmin. Niin hahmona kuin sen käsittelynkin. Pari muistoa jotka olisi liittynyt Ganoniin olisi tehnyt poikaa kokonaisuudelle.
Eiköhän tämä "korjata" jatko-osaan nyt kun näyttäisi olevan selvää, että pelissä todella on mukana Ganondorf. Ilmeisesti Calamity Ganon itsessään on lähinnä pahaa energiaa (malice), joka korruptoi kaiken ympäriltään (vähän niin kuin Metroid Prime -sarjan phazon).
Näytä kirjoitukset
Boku dake ga Inai Machi (ERASED) toi myös jotenkin mieleen Anohanan, vaikka onkin enemmän jännityssarja. Saattaa olla jopa, että tuo Erased löytyy jo ihan Netflixin tarjonnasta.
No, ehkä teen lopulliset päätelmät pelistä sitten, kun olen itse läpäissyt sen.
no, onhan se ällöttävämpi ja tietyllä tapaa shokeeraava, mutta itse kyllä pidän edelleen neljää ekaa Silent Hilliä tuon genren hallitsijoina. Ainoastaan P.T. aka. Silent Hills on päässyt niiden tasolle ahdistavuudessaan ja olisi ollut varmaan muutenkin aikamoinen kokemus VR:nä.