Hollow Knight jätti kyllä lähtemättömän jäljen itseeni. Suuri kiitos siitä on toki huippuunsa hiotulla pelttavuudella, mutta vielä enemmän pelin tunnelmalla sekä maailma- ja hahmodesignilla, vaikka uskon että monia saattaakin ärsyttää ötöjen hölötykset, itse en muista milloin viimeksi olisi pesoonalliset ja sympaattiset hahmot näin vaikuttaneet itseeni (ehkä Wind Waker viimeksi). Ei kauhean moni peli luo muistoja, jotka tuntuvat puoli vuotta läpäisystä aiheuttavan samanlaisia nostalgiavärinöitä, kuin ne parhaat pelit lapsuudesta.
Ehkä ainoaa miinusta mitä voisi antaa, on aika ajoittain ehkä vähän liian randomin tuntuinen ja hiomaton kenttäsuunnittelu, mutta jokainen alue on silti niin tunnelmallinen ja uniikki, että annetaan vähän anteeksi.
Eipä ole vähäänaikaan tullut pelattua perinteisiä länsiropeja, ja suitsuttajat lupaavat lajityyppinsä ehtaa aatelia, joten tuohon hintaan ei voi kieltäytyä.
Tätä ei tultu ostettua sittenkään julkaisuaikana, ja hieman jopa odotellut hinnan tippumista. Onneksi ei ole vielä ehtinyt spoilaantua oikeastaan mitenkään peliin liittyen.
En aikaisempia Persona -pelejä ole pelannut, mutta se ei kuulemma estä hyppäämästä mukaan tähän viidenteen osaan. Kaikki mitä tiedän pelisarjasta kuulostaa omaan makuun sopivalta, joten nyt on viimeistään aika kastaa omat aivot sen maailmaan.
Tuoretta pelikuvaa Sekirosta. Kyllähän tuossa vanhan Souls -veteraanin silmä lepää. Pariin otteeseen tuossa videollakin niin sellaisia haista paska -kuolemia, että varmuudella tietää ketkä ovat pelin takana.
Itsekin pitkään tätä kuumotellut ja viimein tälläviikolla tuli hommattua. Nyt noin 14 tunnin pelaamisen jälkeen aika lailla samat fiilikset itsellänikin: Jokainen osa-alue pelissä on suunniteltu ja hiottu huolella niin lähelle täydellisyyttä kuin vaan voi. En tiedä olenko missään aiemmassa pelissä tuntenut niin paljoa tyydytystä ohjattavuudesta, jotka tuntuvat Hollow Knightissa kuin ajatuksen voimalla toimivilta, ja osumista sekä kuolemista ei voi syyttää kuin joko omaa osaamattomuutta tai huolimattomuutta. Varsinkin pomotaistelut tuottavat niin suuria adrenaliini- ja dopamiiniryöppyjä, että vaikka turpiin tulisi kuinka monta kertaa, palaa aina innolla yrittämään uudelleen ja hiomaan strategiaa, varsinkin Soul Bladen Dream Nailin saamisen jälkeen avautuvat haastavammat versiot pomoista, joista saa palkkioksi myös muutakin kuin kunniaa.
Peli heittää kokoajan jotain uutta tutkittavaa ja tekemistä eteen siihen tahtiin, että et oikeastaan koskaan jää jumittamaan tai haahuilemaan. Porkkanaa heilutellaan nenän edessä mitä vain päätät tehdä. Pelattavuus ja audiovisuaalinen ilme on suunniteltu myös niin hyvin, että backtracking eri NPC:den tai muiden tärkeiden alueiden luo ei koskaan tylsistytä. Myöskään en ole aiemmin missään 2D-pelissä tuntenut samanlaista kuumotuksen tunnetta, kuin tässä. Kun saavut uudelle aluelle, josta sinulla ei vielä ole karttaa, ja näet edessäpäin vilauksen jostain itseäsi kolme kertaa suuremmasta möllistä, tulee samanlaisia "nope" elämyksiä, kuin mitä parhaimmillaan Souls -sarjan peleissä on ainoastaan tullut.
Tästä pelistä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta jätetään näihin tunnelmiin tälläkertaa. Jo tähänmennessä voin silti sanoa, että Hollow Knight on yksi parhaista pelaamistani peleistä koskaan, ja ylittää kaikki genrensä sisaret helpolla, jopa Pyhän Super Metroidin.
Sekiro: Shadows Die Twice is not an RPG. There are no stats to level up and no armor or weapons to collect and equip. There are no classes to choose from. There is no multiplayer of any kind. You'll have no souls to reclaim after dying, and—from the looks of it—no checkpoint bonfires to kindle.
Lainaus
As I said, Sekiro is not an RPG. From Software's Yasuhiro Kitao describes it as an action adventure game, making it sound more akin to Zelda where exploration will yield new items that help you progress. You won't be making your own character or leveling up stats, but you will be finding all manner of cool gadgets that attach to your 'Shinobi Prosthetic' that replaces your lost hand.
Lainaus
While there's still HP, combat revolves around 'posture.' When you attack an enemy, they'll easily block your attack but will lose posture each time. Once lowered enough, they'll be open to a gory finishing move, but the same goes for you. As enemies attack, blocking lowers your posture unless you block perfectly (similar to parrying in Dark Souls). With a perfect block you'll actually throw the enemy off balance and lower their posture instead.
In this way, combat in Sekiro feels more authentic to a sword duel: A battle of attrition as each tries desperately to create an opening to deliver a fatal strike. Once you finally trip a foe up enough, you can hit them with a 'Shinobi Death Blow'—a gleefully bloody finisher that kills weaker enemies instantly.
Itseäni ei hahmonkehityksen ja PvP:n puuttuiminen haittaa oikeastaan lainkaan, sillä ne olivat muutenkin Soulseissa vain toissijaisia elementtejä. Sekiron enemmän Zelda/Metroidvania -tyylinen pelattavuus toivottavasti antaa enemmän tilaa sille oleelliselle.
Shape of Water on nähty. Ehkäpä pieni pettymys itselleni. Mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta jää aika pinnalliseksi kokemukseksi, vaikka hahmot piirrettymäisyydessään viihdyttäviä olivatkin. Tyylikäs kuin mikä kuitenkin, ja rytmitys toimii. En silti näe miksi tätä niin suitsutetaan.
Celeste herätti kiinnostuksen. 20€ hintalappu vähän mietitytti, mutta jos pelattavuutta löytyy alle eurolla tuntia kohti, ei ollenkaan paha.
Indie-peleistä itselleni yksi odotetuimmista jo parin vuoden ajan on ollut Indivisible.
Peli siis yhdistelee metroidvaniamaista etsiskelyä ja tasohyppelyä semi-vuoropohjaiseen taistelusysteemiin, jota monet vertaavat Valkyrie Profilen kaltaiseksi.
Taisteluissa siis pitää aktiivisesti seurata, milloin omilla hahmoilla on tarpeeksi energiaa hyökkäykseen, ja suunnitella comboja vihollisten pään menoksi. Pitää myös olla valppaana vastustajien hyökkäyksille, joiden tekemää vahinkoa voi oikein ajoittamalla lieventää. Eikä tässä seikkailla missään valikoissa, vaan jokaisen hahmon toiminta on sidottu omiin painikkeisiin ja näiden yhdistelmiin.
Switchillehän on jo tekeillä Bravely Defaultin tiimoilta Project Octopath Traveler, joten jos BD:tä on lähiaikona tulossa, niin todennäköisesti porttina.
Suurin ironiahan tässä on se, että ne jotka GamerGaten aikana syyttivät muita seksismistä ja häirinnästä, jäivätkin loppujenlopuksi itse kiinni niistä.
Alkuperäinen Blade Runner on kyllä puhtaasti fiilis-elokuva, josta voi halutessaan rivien välistä poimia filosofisia teemoja. Perus scifi-jännärinä katsottaessa voi olla kyllä aika tapahtumaköyhä kokemus.
2049 tulee varmaan katsottua, vaikka epäilen että yhtä ajaton elokuva on kyseessä.
Itsekin tuli kakaran pelattua Mine Bombereita ja Lieroja, mutta varmaan ensimmäinen omalla rahalla ostettu indiepeli taitaa olla Audiosurf joskus 2011 paikkeilla.
Mutta se on välillä vaikeaa kyllä luokitella mikä tekee pelistä "indien". Jos mennään puhtaalla sanan merkityksellä, niin yhden tyypin väsäämä freeware-peli on indieintä mitä löytyy. Mutta missä vaiheessa peliä ei enää voi luokitella indieksi? Ehkä jos suuri julkaisija alkaa pumpata ylimääräistä rahaa ja resursseja alunperin pienen joukon väsäämään projektiin, ei se enää kauheasti tunnu "itsenäiseltä, mutta voiko sen lähtökohtien takia vielä luokitella indieksi?
Sitten on myös indien käyttö synonyymina pelin yleisen fiiliksen ja tuntuman kuvailemiseen, joka eroaa suurten julkaisujen laskelmoidusta ja massat huomioon ottavasta lähestymistavasta.
Eli miten luokitella pelli "indieksi"? Onko se kehitystiimin koko, pelin budjetti, kohdeyleisö, fiilis?
Milloinkohan Apple jaksaa tehdä vuosikausien jälkeen uuden Macbook Pron, joka ei ole sama paska uudella hinnalla. Tässä kohtuullisen monta vuotta odotellut. Pelkkää nautintoa aina saada sama läppäri identtisillä tehoilla.
Itsellä alkaa olla jo kutina ostaa suoraan seuraavaksi Lenovon läppäri, vaikka käyttiksen vaihtaminen monen vuoden jälkeen ei kyllä kauheasti houkuttele. Kaippa nuo uudet Prot näyttää kahvilan pöydällä ihan kivalta, mutta en ymmärrä miten Apple voi pokkana niitä markkinoida ammattiläppäreinä.
Aika sekalainen lista. Paljon mestariteoksia, mutta myös paljon käsittämättömiä valintoja. The Last Guardian ei kuulu listalle, SotC liian alhaala. Final Fantasy XII ainoa FF listalla, wtf? Destiny??? Joitain poikkeuksia lukuunottamatta epäilyttävän paljon tämän vuosikymmenen pelejä, jotka eivät pitäisi missään alltime-listoilla olla.
Bloodborne pitäisi kyllä hankkia. Vaikka ne harvat save pointit varmasti alkaa vituttamaan jossain vaiheessa. Mielestäni halpa ratkaisu jolla ei ole mitään tekemistä oikean haasteen kanssa. Siinä kun kysytään enemmän kärsivällisyyttä turhaan samoiluun, kuin taitoa selvitä pelin jostain kohdasta.
Jos ei Dark Soulsit napanneet, niin harkitsisin jättämään ostamatta. Mutta mitään turhaa samoilua ei tämän sarjan peleissä kyllä ole, ja nimenomaan jos sinulla on taitoa selvitä pelin kahden "savepointin" välisestä kohdasta, se palkitaan. Oikeastaan vähän sama käytäntö, kuin 2D Zeldojen luolastoissa: jos kuolet kesken, joudut takaisin luolaston alkuun, mutta avattujen oikoteiden avulla pääsee nopeasti takaisin siihen mihin jäit, eikä niitä samoja vihollisia tarvitse jokakerta jäädä tappaamaan. Mutta jos pelimaailman tutkiminen ja tavaroiden metsästys on "turhaa samoilua", niin en voi suositella.
Välillä miettii, että mihin ihmiskunta on päässyt tuhansien vuosien aikana ja onko kehitys todella ollut eteenpäin. Vuosi on 2017 ja ainakin mediassa eniten julkisuutta saavat pöyristyjät, jotka keksivät kyllä sanasta kuin sanasta räpin jolla päästä iltapäivälehden kanteen. Nykyään tärkeämpää on saada oma nimi julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä, kuin pyrkiä ymmärtämään mitä todella haluttiin sanoa. Tilttiin menee naama ja boikottiin taas nuo lehdet.
Sosiaalisen median myötä ihmisten turhamaisuus on kyllä tullut hyvin esille. Mitään syvällistä ei tarvitse sanoa, kunhan muistaa kertoa miten hyveellinen ihminen itse on ja miten muut ovat moraalisesti vähintään arveluttavia, jos eivät ajattele samoin.
Mitään lastentekotalkoita ei kyllä tarvi sinänsä, mutta olisihan siihen hyvä kannustaa ihmisiä. Esim. Japanissa monet firmat tarjoaa isot bonukset, jos työntekijä saa lapsen. Siellä keskittyvät mielummin oman kansan hoitamiseen kuin partalapsien roudaamiseen. Vähän myöhässä kyllä olevat, kun heidän olisi pitänyt aloittaa työkulttuurin uudistus jo aikoja sitten.
Toisaalta tämänlainen politiikka voi aiheuttaa myös sen, että niitä lapsia tehdään sitten vain sen taloudellisen hyödyn takia, tai ainakin vahvasti sen vaikuttamana, mikä voi pahimmillaan johtaa lasten laiminlyöntiin. Lastenhoitopalvelut sekä hyödykepaketit olisivat järkevämpiä, kuin puhtaasti rahaa käteen.
Jos vanhat boardit lasketaan, on laudalla pyöriminen kuulunut omiin nettirutiineihin jo miltein puolet elämästä, mikä on varmasti tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
Aktiivisesti on tullut seurattua laudan tapahtumia koko sen elinajan siis, ja onhan täällä legendaarista settiä tullut todistettua. On ollut hienoa olla mukana yhteisössä, joka on näinkin kauan jaksanut pitää pintansa jäseniensä elämänmuutoksista huolimatta. Carry on.
Tuntuu kyllä, että Nintendo on jälleen keksinyt pyörän uudelleen Super Mario Odysseyn kohdalla. Vaikuttaa sata kertaa paremmalta, kuin mitä 3D World oli, ja vaikka Galaxyt olivatkin erinomaisia pelejä, vasta nyt tuntuu SM64 saavan arvoisensa seuraajan. Pelissä näyttäisi saavan oikeasti tutkia paikkoja ja salareita sekä kaikkea kerättävää ja puzzleja on ripoteltu ympäri kenttiä. Onhan niitä siis aina ollut, mutta ei vielä tälläisellä mittakaavalla ja yksityiskohdilla. Peli vaikuttaa oikeasti palkitsevan tutkiskelua ja kokeilua ilman kädestä kiinni pitämistä.
Kaipa se on aika Nintendomaista että kaksi suurinta pommia (Switchin "core" Pokemon-peli ja Metroid Prime 4) olivat vain puolenminuutin ohimainittavia juttuja, vaikka toisaalta molempien kehitys on varmaan niin alkuvaiheessa että ei mitään näytettävää oikeastaan vielä ole.
Vaikka Metroid ei yhtä suuri nimi ole kuin Mario tai Zelda, en näe mahdottomana etteikö Nintendo haluaisi julkistaa pelin mahdollisimman ajoissa. Offshoot -pelien, kuten Rabbidsin kohdalla myöhäisen julkistuksen ymmärtää, mutta luulen että Nintendo edes jotenkin tajuaa uuden pääsarjan Metroidin hypepotentiaalin, eikä se varmasti olisi mikään by the way -juttu.
Tämä tietenkin edellyttäen että Retron uusin peli edes olisi Metroid.
SoTC remake on kyllä kulttuuriteko Sonylta. Saa nähdä tuleeko mitään lisäsisältöä samalla mukaan, vai onko vain graafinen ja tekninen parannus, mikä sekin riittää vallan mainiosti.
Maro + Rabbids vaikuttaa semi diipiltä ja taktiselta vuorotaistelupeliltä, vaikka taitaa olla Ubin ensimmäinen peli laatuaan?
HD sukupolven Metroid Primen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten, joten nyt jälleen odottelemaan jospa sieltä putoaisi pommi. Ehkä viimein tällä kertaa...
Itse en ensimmäistä Destinyä koskaan kunnolla pelannut, mitä nyt muutaman kerran olen päässyt testaamaan kaverilla. Destinyn julkistuksen aikoina hype oli mittaamaton, mutta alkuperäisestä presentaatiosta jäätiin jälkeen aika pitkälti ja peli julkaistiin yksinkertaisempana kuin annettiin odottaa. Tähän taisi vaikuttaa paljolti Bungien sisäiset ongelmat. Mutta ei Destinyä loppujenlopuksi voinut silti huonoksi peliksi kutsua, ja se keräsi itselleen vankan fanikunnan kaikesta huolimatta.
Vaan nyt alkaa vaikuttaa siltä, että Destiny 2 saattaa olla se peli, mitä Bungie halusi ensimmäisen alunperin olevan. Eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö heillä olisi nyt visiota, aikaa ja rahaa tehdä pelistä sen hypen arvoisen.
Mitäs laudan Destiny-veteraanit odottavat jatko-osalta? Ainakin sisäinen klaani-systeemi on tervetullut ominaisuus, ja katsotaan jos saadaan laudan oma joukko kasaan jossain vaiheessa.
Hyvä kirjoitus kyllä Vihreältä Langalta! Lisää tälläistä kohtuullista ja järkevää settiä, varsinkin vasemmalta, kiitos. Ne realiteetit on kohdattava kuitenkin jossain vaiheessa, mikään ideologia ei siltä loputtomiin suojaa. Tai no, Koivulaakson kaltaisen tapauksessa ollaan varmaan jo sen verran syvällä, että en ole optimistinen.
Ja on tässä niitä oikeita temppeleitäkin vielä varmaan...
Niin. Tätätuossa eilen mietin että onkohan. Poikkeaa kuitenkin aika paljon normaalista Zelda-kaavasta. Olisi kyllä hienoa jos olisi.
Jotain olen lueskellut että suuria luolastoja omine teemoineen ei tässä pelissä olisi. Sen sijaan on keskitytty maailman koluamiseen ja shrineihin. Bossejakin kierrätetään ja ovat kai vain voimakkaampia vihollisia, eivätkä itsessään omia puzzlejaan. Mutta vaikka Zeldoissa se fiilis, mitä uniikit luolastot ja pomotaistelut antavat on aina lähellä sydäntä, myös sivutehtävät, vaihtoehtoiset puzzlet sekä worldbuilding on kuitenkin se mihin tulee lopulta eniten käytettyä aikaa ja palkitsevat omalla tavallaan.
Tuntuu, että tässä mennään jopa ihka ensimmäisen Zeldan kaavan mukaan, mikä ei ole lainkaan negatiivinen asia. Kutkuttaa kyllä päästä pelaamaan, mutta pitää odottaa että saisi veljeltä WiiU:n lainaksi. Voi mennä tovi...
Horizon kiinnostaa kyllä, mutta siitä on saanut kuulla vähän ristiriitaisia juttuja. Toisaalta maailma on erittäin ykistyiskohtainen ja kaunis sekä pelimekaniikkaa kehutaan syväksi, mutta myös on tullut paljon kritiikkiä itseääntoistavista tehtävistä ja valjusta pelattavuudesta. En ainakaan täyteen hintaan tätä lähtisi ostamaan. Nier tulee varmaan hommattua sitten seuraavaksi, demon perusteella jo taattua Platinum Games laatua, vaikka hyvin rajoitettu olikin. En ole liikaa halunnut spoilata itseltäni mitään, mutta muutamien gameplay videoiden perusteella demo ei ollut edes pintaraapaisun vertaa.
Peli vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mutta samaan aikaan "erittäin laaja avoimenmaailman" peli -_- Pakko se on vain toistaiseksi skipata. Sain hommattua itselleni "vapaapäivän" perjantaille, joten painun oikeiden töiden jälkeen samantien giganttiin, otan Zeldan mukaan ja pelaan sitä loppupäivän ja yötä niin pitkälle kuin jaksan. Todennäköisesti en kovinkaan pitkään, mutta haaveita pitää olla. Eiköhän Horizon siinä unohdu. Tosin jos ei unohdu, niin sittenhän se pitää ostaa aiottua nopeammin
Minulla on käsitys, että Zelda on vieläpä isompi openworld -peli, kuin Horizon. Nierissäkin vaikuttaa olevan openworld -elementti läsnä, vaikka en osaa sanoa kuinka laajalti. Eiköhän kaikkiin pysty helposti upottamaan sen muutaman kymmentä tuntia vähintään.
Onhan tuo Ni-Ohin konsepti jo niin paljon valmiiksi pureskeltumpi ja geneerisempi, että varmasti moni jo ihan sen takia suosii sitä kryptisempien ja hienovaraisempien Soulsien sijaan.
Näytä kirjoitukset
