Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #1 : 06.07.2007 22:28 »
Ephram
Jäsen
Viestejä: 4 792
Basaaripisteet: 0
Wii Sports
<Wii>
Nintendolla ollaan kasvettu viime vuosina ymmärtämään mielikuvien tärkeyttä suhteessa tuotteiden menestykseen. Se on saanut Wiin näyttämään ihmisten silmissä äärimmäisen houkuttelevalta yksinkertaisin, mutta kekseliäin keinoin. Moiset temput ovat ennestään tuttuja ainakin Applen muotokielestä. Sillä hetkellä kun Nintendolla päätettiin ottaa Wiitä esittelevissä lehdistötilaisuuksissa ja haastatteluissa konsolin keulakuvaksi WiiSports, yhtiö käytännössä lunasti lippunsa uuden konsolisukupolven kärkikahinoissa. HC-yleisö ei välttämättä tästä pitänyt, mutta ne miljoonat, saavutettavissa olevat uudet pelaajat innostuivat. Mikä voisi olla vakuuttavampi tapa demota uutta laitetta kuin laittaa tavalliset ihmiset pelaamaan Wiillä ja sen ohjaimella. Viesti iskoutuu heti päähän; tämä on jotakin uutta ja se on helposti opittavaa.
Wii Sports on varsin paikkaansa puolustava julkaisu. Varsinkin Euroopassa, jossa peli kuuluu laitepakettiin. Näin konsolin ostanut pääsee heti kokeilemaan käytännössä mitä mainospuheet merkitsevät ja miltä uusi vallankumouksellinen tyyli pelata tuntuu.
Sisällöllisesti ei juhlita: yksinpelaava kyllästyy varsin nopeasti Wii Sportsin tarjontaan. Kun koneen ohjaamien vastustajien niksit on opetellut ja nostanut oman mii-hahmonsa korkeille kokemustasoille, jäänee WiiSports hyllyyn odottamaan moninpeli-iltoja, joissa se tosin lienee suuri kestosuosikki.
Tennistä voi mättää neljän porukalla kunnes ohjaimista ehtyvät patterit - tai naapurit tulevat rimputtelemaan ovikelloa. Pelin valovoimaisin laji suorastaan huutaa Wiille syvempää ja haastavampaa tennispeliä, varsinkin kunnollisella verkkopelillä varustettuna. Keilaus menee porukassa myöskin, sopivan leppoisalla rytmillään. Pesäpallo on hivenen liian vaikeahko, golf ei ole suomalaisten suosikkilaji ja nyrkkeily tuntuu olevan enemmän tuurista kiinni kuin taidosta. Ottelut etenevät kiivaan huitomisen siivittämänä eikä liiketunnistus ole tämän pelin osalta riittävän tarkka.
Ilmaisena makupalana ja illanistujaisten pelinä Wii Sports on pätevä paketti. Jatko-osa useammilla lajeilla, verkkopelillä ja parin kympin hintalapulla lienee melko selvä asia jos hurjiin Japanin myynteihin on yhtään katsominen. Tervetuloa vain.
_______________________________
- Yksinkertaisen tyylikäs
- Kontrollit toimivat mainiosti
- Tennis nelinpelillä
_______________________________
- Ei verkkopeliä
- Yksinpeli kelpaa lähinnä harjoitteluun
- Tuuripohjainen nyrkkeily sapettaa
« Viimeksi muokattu: 05.08.2007 19:37 kirjoittanut Ephram »
iMac 21,5" i5 2,5 Ghz | iPhone 4S 16 GB White | iPad (3rd gen) 16 GB White
Odotan: Baldur's Gate: Enhanced Edition (iOS), Skyrim: Dawnguard DLC (PS3), E3 2012, WWDC
tallennettu
Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #2 : 05.08.2007 19:36 »
Ephram
Jäsen
Viestejä: 4 792
Basaaripisteet: 0
Excite Truck
<Wii>
Excite Truck on tietyllä tapaa merkillinen peli; se ei näytä ruutukuvissa taikka videoissa erityisen loistavalta, mutta kun wii-ohjaimen saa itse käsiinsä alkaa tapahtua. Silloin peli paljastuu yhdeksi kaikkien aikojen arcade-henkisistä ajeluista. Sitä on erittäin kiva pelata. Excite Truck todistaa, että liiketunnistusohjaus voi olla samalla sekä tavattoman aloittelijaystävällinen mutta myös syvällinen. Tämä tulee konkreettisesti todistettua kun pelin masteroituaan palaa pelaamaan alkuaikojen cuppeja ja siellä suoranaisesti kävelee niiden läpi samalla viheltäen - samojen kisojen, jotka alkuvaiheessa tuottivat päänvaivaa. Excite Truck onkin vaikeustasoltaan erityisen hyvä, sillä koskaan tavoitteet eivät tunnu mahdottomilta saavuttaa. Pelaajalla on aina tunne, että vähän parantamalla hän suoriutuu annetuista tavoitteista kunnialla. Peli on siis tältä osin hyvin reilu.
Excite Truckia pelattuani jokainen analogiohjaimella pelattava ajopeli on latteampi kokemus. Ensimmäisen viiden häsläysminuutin jälkeen kontrollit alkavat juurtua pelaajan selkäytimeen ja tämä alkaa hahmottaa miten hyvin wiimotella voi pelissä leikitellä. Kokenut Excite Truckin pelaaja pystyy ohjaamaan pelin autoja erittäin tarkasti eikä ohjaus tässä suhteessa eroa analogitatin vastaavasta. Mutta se on niin paljon hauskempaa!
Graafisesti peli ei ole mitenkään erikoinen. Piirtotäisyys ja sulavuus ovat toki paikka paikoin vaikuttavia. Juuri viimeksi mainittu asia on Exicte Truckin tapauksessa yksi niistä asioista mikä tekee pelistä niin hyvän. Pelin ollessa liikkeessä kaikkine sumennuksineen se näyttää hyvältä, mutta jos pysähtyy tien varteen ja köröttelee hiljaa maisemia tarkkaillen niiden karuus paljastuu. Mutta kysymys kuuluu: kuka tätä peliä sillä tavalla pelaa?
Excite Truckin kilpailuja ajellaan kliseisen tutuissa racing-maisemissa: lumisessa Suomessa, soisessa Skotlannissa, vehreässä Kiinassa ja niin edelleen. Ratoja on aika vähän, sillä usein on niin, että ajetaan samojen maiden sisällä, mutta eri reiteillä. Kattavampi ratavalikoima ei olisi ollut pahitteeksi. Erilaisia ajokeita on sen sijaan juuri sopiva määrä ja niistä on helppo poimia omat suosikkinsa. Kevyellä rantakirpulla pystyy tekemään hirmuisia ilmalentoja, raskaalla muskeliautolla taas on helppo jyrätä toiset kilpailijat ja luisua mutkissa. Itse tykästyin enemmän raskaisiin autoihin, sillä ne tasapainottivat kivasti suuria liikkeitäni Wiin ohjaimen kanssa. Tuppaan heilumaan yleensä aivan liikaa!
Mitä verkkopeliin tulee, niin tämän nimikkeen kohdalla on lausuttava täsmälleen samat sanat kuin Wii Sportsinkin kanssa. Verkkopelin puute harmittaa toden teolla. Miten hienoja kisoja oltaisiinkaan saatu kuuden ihmisen kesken tässä pelissä, siitä voimme vain unelmoida. Toivottavasti näemme Excite Truck 2:n esimerkillisillä online-ominaisuuksilla varustettuna. Se olisi ylisiistiä.
N. 20 pelitunnin jälkeen olen voittanut tästä pelistä kaiken voitettavissa olevan; kaikki kilpailut ja haasteet on läpäisty S-arvosanalla sekä kaikille autoille hankittu vaihtoehtoinen maalipinta. Siitä huolimatta en tunnu saavan Excite Truckista tarpeekseni, vaan veri vetää yhä kerta toisensa jälkeen parantelemaan vanhoja ennätyksiä ja aikoja. En olisi ikinä uskonut miten hyväksi peli tulisi loppujen lopuksi omalla kohdallani nousemaan. Jos siis Nintendon apple-henkinen masiina hyllystä löytyy ja omaa vähänkin kiinnostusta arcadeen nojaavien racing-pelien suuntaan, voin suositella Excite Truckia lämpimästi.
_______________________________
- Nopea ja sulava kuin mikä
- Liiketunnistusohjaus antaa pelille paljon
- Vaikeusaste juuri sopiva
_______________________________
- Verkko-ominaisuudet olisivat olleet mahtava lisäys peliin
- Vähänlaisesti erilaisia ratoja
« Viimeksi muokattu: 05.08.2007 19:42 kirjoittanut Ephram »
iMac 21,5" i5 2,5 Ghz | iPhone 4S 16 GB White | iPad (3rd gen) 16 GB White
Odotan: Baldur's Gate: Enhanced Edition (iOS), Skyrim: Dawnguard DLC (PS3), E3 2012, WWDC
tallennettu
Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #7 : 24.03.2008 16:15 »
Riepu
Oh nice.
Moderaattori
Viestejä: 920
Basaaripisteet: 0
Nyt kun tuli taas arvosteluharrastus aloitettua, niin tungetaas tänne viimeisin tuotos. Laatu voi olla vähän mitä on, kun ei ole vähään ikaan tullut kirjoiteltua, mutta toivottavasti se paranee tässä kirjoitellessa. Ja palautetta saa antaa
Devil May Cry 4
Testattu: PS3
Paholaisen on jälleen aika itkeä, tirauttaa, pillittää, porata, vetistellä, vuodattaa, kyynelehtiä ja niin edelleen. Capcomin suositun sarjan neljäs osa osui hyvään väliin, sillä mätkintään keskittyvä toimintapeligenre elää kovan suosion aikaa. Vai ihanko muuten vain Ninja Gaiden ja God of War kiinnostaa ihmisiä ja kauppojen hyllyt täyttyvät näitä kopioivista peleistä?
Vanhaa hyväksi todettua kaavaa ei olekaan Devil May Cryssa lähdetty juurikaan muuttamaan. Demonien kaataminen sujuu suurin piirtein samalla tavalla kuin ennenkin unohtamatta tyyliä sekä huonoa läppää.
Nerokas Nero
Ehdottomasti suurin uudistus on uusi hahmo Nero, joka muistuttaa edellisistä osista tuttua Dantea niin hiuksiltaan, pukeutumisiltaan kuin jonkin verran jutuiltaankin - jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja Dantelle. Taisteluissakaan ero ei hahmojen välillä ole päätähuimaava, mutta silti voi helposti todeta Neron olevan riisutumpi versio niin kyvyiltään kuin aseiltaan. Neron miekka sekä ampuma-ase toimivat suurin piirtein samalla tavoin kuin Danten vastaavat, joten ainoaksi Neron erikoisuudeksi jää demonikäsi. Kyseinen käsi toimii sekä aseena että myös eräänlaisena “heittokoukkuna” tasoloikkakohdissa. Mistään suuresta lisäyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Tasoloikissa käytettynä kyky tuntuu selvästi päälle liimatulta ja taisteluissa se on vain kiva pikkulisä, josta on loppujen lopuksi vain harvoin suurempaa hyötyä. Olisikin ollut toivottavaa, että Neron kyseisellä kyvyllä olisi enemmän käyttötarkoituksia, mutta nyt se vain jää laimeaksi pikkuviritykseksi.
Dante on onneksi aikalailla toista maata. Perinteinen mätkintä sujuu samoin kuin Nerolla, mutta useat eri tyylivaihtoehdot ja aseet tekevät hänestä hyvinkin monipuolisen. Aseita ja tyylejä voi vaihtaa vaikkapa kesken taistelun tuoksinan, mikä auttaakin hyvin taktikoimisessa ja tuo mukavaa vaihtelua jos tietynlainen taisteleminen alkaa tympiä. Muutama tyyli ja ase jäänee kuitenkin monella käyttämättä, varsinkin nyt kun tyylit eivät kehity käytön mukaan kuten kolmannessa Devil May Cryssa.
Tyylien kehittämisen lisäksi myös muidenkin kykyjen saanti on muutettu. Enää uusien kikkojen osto ei vaadi demoneiden tappamisesta saatuja orbeja, vaan jokaisen tehtävän lopussa pelaaja saa “Proud Souliksi” kutsuttuja pisteitä, joita hän sitten käyttää uusiin kykyihin tai tyylien kehittelyyn. Hyvänä puolena hahmon kehittelemisessä on vielä se, että jos jotkin kyvyt ei miellytä, voi ne poistaa käytöstä ja sijoittaa Proud Soulit uusiksi muihin kykyihin. Näin pelaaja välttyy hahmonsa pilaamiselta.
Kaikki ok
Kolmannen osan laimean tarinan jälkeen on mukaan saatu eeppistä maailman pelastamismeininkiä mukaan. Mistään kovinkaan erikoisesta ja muistettavasta juonesta ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse.
Kaikki saa alkunsa, kun demoni Spardaa palvovan kultin seremoniaan iskee kuokkavieras, Dante, joka ensitöikseen ampuu kultin johtohahmon ja teurastaa lisäksi muutaman rivisotilaan. Tätähän DMC:n uusi päähenkilö Nero ei sulata, vaan painuu Danten perään selvittääkseen mistä ihmeestä on oikein kyse.
Itse asiassa jopa hieno alku lupaa hyvinkin mielenkiintoisaa tarinaa, mutta pettymys on väistämättä edessä. Juonenkäänteitä toki piisaa, mutta ne ovat niin ennalta arvattavia, että tarinan tähtihetket ovat tiedossa parin tunnin peluun jälkeen.
Onneksi juonen ei tarvitsekaan tällaisessa pelissä suurinta laatua olla. Pelin tärkein osa, eli taisteleminen, sujuu nimittäin hyvin, vaikkakin aloittelijalle hahmot voivat tuntua aluksi kankeilta. Vanhat taitajat sen sijaan ovat heti kuin kotonaan, sillä taistelu hoituu juuri samalla tapaa kuin ennenkin. Kuitenkin kyseiset pelaajat saavat vastineeksi huomata pelin laskeneen vaikeustason. Vihollisten iskut ovat hyvin helposti ennalta luettavissa, ne ovat heikohkoja ja tämän kaiken lisäksi peli tarjoaa runsaasti parantavia esineitä. Osa pomovastuksista tuo poikkeuksia tähän kaavaan, mutta silti pelaaja huomaa kukistaneen ne paljon vähemmällä vaivalla kuin esimerkiksi kolmannen osan häiriköt. Onneksi sentään tarpeeksi pelatessa aukeaa uusia haastavampia vaikeustasoja.
Graafisesti peli on hienoa katseltavaa. Varsinkin maisemia on ilo katsella, mutta toki myös muutkin asiat on onnistuttu tekemään täyttääkseen nykypäivän standardeja. Äänet sen sijaan jakavat varmasti mielipiteitä. Ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta pelin hieman kovemman luokan musiikki tympii varmasti useita. Loppua sille ei näykkään, vaan paria samaa biisiä renkutetaan pitkään ja hartaasti alusta loppuun. Onneksi suurin osa musiikeista sentään jää mätkinnän ja keskittymisen taustalle, eikä niihin lopulta kiinnitä huomiota juurikaan ellei ole lapsuudestaan asti kuunnellut silkkaa klassista.
Mitä siis jää käteen? Neljäs demoniteurastusretki ei muuta sarjaansa merkittävästi, mutta se ei estä sitä tosiasiaa, että tästä voi edelleenkin nauttia. Jos ei ole siis lopen kyllästynyt genreen tai olisi kiinnostunut kokeilemaan, on Devil May Cry 4 varma hankinta. Se ei ole genrensä paras, mutta silti kaukana huonoista tekeleistä.
Arvosana: 7
« Viimeksi muokattu: 24.03.2008 16:50 kirjoittanut Riepu »
To defy me is a senseless act which goes against your world's wishes...
tallennettu
Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #10 : 11.07.2008 00:45 »
Riepu
Oh nice.
Moderaattori
Viestejä: 920
Basaaripisteet: 0
Hieman sekavahkoksi mennyt arvostelu, mutta kaiketi sen kanssa voinee elää.
Shin Megami Tensei: Persona 3
Alusta: PS2
Pelaajia: 1
Ikäsuositus: 12+
Pelinkehittäjä Atlus ei välttämättä nimenä kerro kovinkaan monelle eurooppalaiselle juuri mitään. Kyseessä ei olekaan mikään ihme, sillä viime vuosina on oma mantereemme vasta päässyt nauttimaan kyseisen kehittäjäporukan antimista paremmin niin Shin Megami Tensei -sarjan kuin muidenkin tekeleiden muodossa. Nyt myös Atluksen toinen kuuluisa pelisarja, Persona, saapuu Eurooppaan, tosin SMT-lisänimellä.
Sarjassaan kolmas Persona saa alkunsa kun pelaajan itse nimeämä päähenkilö saapuu uuteen kotikaupunkiinsa. Kaikki vaikuttaa aluksi normaalilta, mutta junasta noustessaan kello lyö tasan kaksitoista yöllä. Yksikään sähkölaite ei enää toimi, ja kaupungin kaduilta löytyy vain verisen maan lisäksi ruumisarkkuja. Ainoa merkki elämästä on nuori poika sopimuksen kanssa.
Toinen persoona
Persona 3 on hyvinkin perinteinen japanilainen roolipeli. Taisteluita on tutusti paljon ja ne ovat myös vuoropohjaisia sekä toimivat sillä monelle tutulla valikkopohjaisella systeemillä. Eroavaisuuksia on kuitenkin havaittavissa. Näistä ehkä monen mielestä mullistavin on se, että pelaaja ohjaa taisteluissa vain ja ainoastaan päähenkilöä tekoälyn hoitaessa muiden hahmojen toimet. Idea onkin aluksi hauska ja tuntuu erilaiselta verrattuna normaaliin meininkiin, mutta siinä on toki myös haittansa. Tekoälyn ei voi aina olettaa toimivan kuten toivoisi, mikä voikin pahimmissa tapauksissa johtaa turhiin Game Overeihin. Käskyjä muille hahmoille voi toki antaa, mutta ne ovat vain suuntaa antavia.
Toinen muista roolipeleistä eroava tekijä on Persona, eräänlainen hahmojen sisäinen demoni, joka antaa haltijalleen voimia, mutta myös heikkouksia. Personat ovatkin tärkeässä osassa niin pelin taisteluissa kuin muutamissa muissakin osuuksissa. Ne määräävät hahmojen käyttämät kyvyt aina iskuista muihin roolipeleissä perinteisesti nähtyihin “statseihin” tyyliin hyökkäys ja puolustus, mutta samalla ne määrittävät hahmojen heikkoudet ja vahvuudet, joilla on valtaisa merkitys pelin taisteluissa.
Vaikka vain päähenkilö on ainoa, joka voi käyttää monia eri personia, on niiden kouluttaminen ja hankkiminen merkittävässä osassa peliä. Jo moniin erilaisiin personiin pääsee käsiksi taisteluiden jälkeisten “muistipelien” kautta, mutta parhaimmat otukset saa yhdistelemällä näitä toisiinsa muun muuassa Shin Megami Tensei: Lucifer’s Callista nähdyllä tavalla.
Vain elämää ei sen enempää
Jo perinteisten roolipelielementtien, kuten taisteluiden ja hahmonkehityksen lisäksi löytyy Persona 3:sta myös muita ideoita, mitkä tekevätkin pelistä roolipelin sanan varsinaisessa merkityksessä. Yksi näistä on arjen ja perinteisemmän luolastojen tutkimisen erottaminen toisistaan. Arkiset puuhat hoidetaan päivisin koulua käymällä ja sosiaalisia suhteita hiomalla, mikä voikin kuulostaa joidenkin korviin hyvinkin oudolta. Kuka nyt oikeasti tahtoisi pelissä tuskailla kaverisuhteista ja opiskelusta, kun saman ajan voisi käyttää näiden unohtamiseen? No, joitain tämä voi toki innostaa, muttei todellakaan valtaosaa, mikä voikin jättää Personan tuskalliseksi kokemukseksi. Päivällä tehtävät asiat vievät nimittäin todella suuren osan peliajasta ja vielä kun siitä suurin osa koostuu lopulta hyvinkin tyhjänpäiväisestä dialogista, voi pelin tie viedä kaupan “käytetyt” -hyllylle alta aikayksikön. Jopa itselläni alkoi haukotuksia ilmaantua kun sama vanha juoksijapoika valittaa nilkastaan sen kymmenennen kerran.
Onneksi tämä kaikki työ ei ole turhaa, vaan kavereiden huomioimisesta palkitaan mahdollisuudella luoda parempia personia, mikä taas minimoi hieman monelle tuttua ja turhauttavaa hahmojen kehittämistä. Toki voi tietenkin kysyä itseltään kouluttaako hahmojaan mieluummin jopa tunteja, vai kuluttaako tämän ajan kaverien kanssa oleskeluun ja heidän turhanpäiväisten ongelmien kuunteluun. Tässäkin on tietenkin otettava huomioon se, että hahmojen kehittäminen on tuttuun roolipelien tapaan väkisin jossain tilanteissa edessä, sillä vaikeustaso vaihtelee välillä raivostuttavan tiheään tahtiin helposta todella haastavaan.
Itse hahmojen koulutus tapahtuu yöllä niin sanotun Dark Hourin aikaan, jolloin Tartarukseksi ristitty valtaisa torni ilmaantuu tutkittavaksi. Kyseinen torni koostuu monista kerroksista, jotka muodostuvat sattumanvaraisesti, minkä johdosta tornista ei ole yhtä ja samaa karttaa olemassa. Myös tämän keinon takia Tartaruksen käytävät ovat tylsiä putkia, joiden ulkoasu toistaa itseään tylsistymiseen asti, vaikka välillä muotoilu- ja väriteema saakin pientä muutosta. Tämä on todella suuri sääli, sillä Tartarus on oikeastaan pelin ainut kunnon luolasto paria naurettavaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Etanoiden tahdissa
Tarinaltaan ja sen kerronnaltaan Persona 3 ei ole sitä kirkkainta kärkeä. Koska peli etenee vuorokausi kerrallaan - joita muuten riittää - ei paljoa ehdi yhteen syssyyn tapahtumaan puhumattakaan siitä, että jokaiseen päivään saataisiin mielekästä sisältöä. Suurimmat tapahtumat onkin yleensä laitettu noin 30 päivän päähän toisistaan, joten pitkähköjä taukoja juonesta on silloin tällöin luvassa. Tämän voi silti jollain tapaa antaa anteeksi, sillä tarina ei todellakaan ole pelin vahvempia osa-alueita, vaan se koostuu oikeastaan siitä perinteisestä “pelastetaan maailma” -kaavasta, johon on toki saatu makua muutamalla juonenkäänteellä ja erikoisella hahmolla.
Itse pääosassa olevat hahmot eivät kuitenkaan edusta aivan niitä mielenkiintoisimpia henkilöitä. Jokaisella on toki jonkinlainen historia, jolla on merkitystä tarinan kanssa, mikä jää kuitenkin hieman laimealle asteelle. Sentään hahmojen ääninäyttely ei ole tätä luokkaa, vaan lähes jokaisen ääni sopii näille loistavasti, eikä näyttelijöiden suorituksestakaan oikein voi valittaa.
Muusta äänimaailmasta voikin olla sitten aivan toista mieltä ja varsinkin musiikki jakaa vahvasti mielipiteitä. Valtaisa osa biiseistä koostuu nimittäin ylipirteästä J-popista, mitä kaikkien ei voi missään nimessä odottaa sietävän. Kuitenkin jos pinnaa, hermoja ja sietokykyä riittää, tottuu musiikkeihin kohtuu hyvin ja ainakin allekirjoittanut pääsi jopa toteamaan biisien lopulta sopivan suhteellisen hyvin peliin ja sen meininkiin.
Kuitenkin suurin ongelma, josta SMT: Persona 3 kärsii on todella kova kilpailu. PS2 on roolipelien faneille suorastaan unelmakonsoli juuri valtaisan tarjonnan takia, joten P3 jää väkisinkin jalkoihin. Jos kuitenkin kaikki muut ropet on jo tahkottu tai yksinkertaisesti kaipaat paneutumista vaativaa, haastetta tarjoavaa japanilaista roolipeliä, jolla on hieman uutta annettavana, suosittelen ainakin testaamaan Persona 3:sta. Kaikille tämä ei missään tapauksessa kuitenkaan uppoa, mistä johtuen kevyempiin peleihin tottuneet voivat pudottaa numeroa melkeinpä kahdella.
Arvosana: 8
To defy me is a senseless act which goes against your world's wishes...
tallennettu
Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #11 : 17.07.2008 22:10 »
Ephram
Jäsen
Viestejä: 4 792
Basaaripisteet: 0
Formula One: Championship Edition
<Playstation 3>
Psygnosiksen kehittämän legendaarisen F1 97:n jälkeen konsoliformuloita kohtasi raju alamäki. Pelejä julkaistiin kyllä joka vuosi, mutta niiden laatu jätti paljon toivomisen varaa. Monet formula-pelien osa-alueista oli toteutettu mallikelpoisesti, mutta aina mukana oli myös sellaisia asioita, jotka pistivät muuten hyvässä paketissa pahasti silmään. Pikkuvikoja. Minä ja veljeni olemme intohimoisia F1-faneja ja vuosipäivitys vuosiopäivityksen jälkeen ihmettelimme koska julkaistaan se täydellinen F1-kokemus. 97-painoksen jälkeen sitä lähimmäs pääsi Paradigm kahdella N64:n F1 World Grand Prix -formulalla.
Sitten tuli iso paha Sony ja nappasi ökykalliin F1-lisenssin itselleen. Asialle laitettiin studio liverpool; talo täynnä pesunkestäviä F1-faneja. Pakkohan heidän tekeleensä on olla hyvä, oikea pieniä yksityiskohtia ja haastetta roppakaupalla sisältävä formularieha. Kesti vain luvattoman monta vuotta, ennenkuin vuosituhannen vaihteessa heitetyt lupaukset lunastettiin. F1: Championship Edition on nimittäin liverpoolin pojilta vihdoinkin sellainen F1-peli, josta voi todella olla ylpeä. PS2:n F1 05 & 06 jo näyttivät että oikeaan suuntaan ollaan menty.
Hirmuisena tämän moottoriurheilun ystävänä aiemmissa konsoliformuloissa pienet viat ottivat päähän. Ja kun niitä löytyi tarpeeksi monta, tuli pelistä lopulta kelvoton. Ajokit eivät hajonneet törmäyksissä riittävän hienosti, autot ajoivat välillä tolkuttoman kovia kierrosaikoja, haastetta ei ollut tarpeeksi, vesikelillä ajat eivät hidastuneet niinkuin niiden pitäisi, varoituslippujärjestelmä oli rampa, ja niin edelleen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Rehellisesti sanoen, PS3:n formulasta ei löydy suurennuslasinkaan kanssa tälläisiä pikkuvirheitä. Joidenkin makuun pelin ajomalli voi ehkä olla hivenen liian yksinkertainen, mutta itselleni se on lähes täydellinen. Ja mikä parasta, F1 97:n tavoin pelaaminen tuntuu todella palkitsevalta. Ja kyllä syvyyttäkin löytyy, sillä satojen kierrostenkin jälkeen löytää uusia keinoja nipistää kymmenyksiä ajoista pois. Ja kymmenyksien nipistäminen todella on tarpeellistä tässä pelissä, ainakin jos minun tavoin ajaa kaikkein kipakimmalla vaikeusasteella kaikki avustukset pois kytkettynä. Pojat, jokaisesta saadusta pisteestä tekee mieli ostaa oikea sampanjapullo. Jos voitan... En tiedä miten iloinen olen! Sillä en ole sitä päässyt tässä kokemaan vielä. Ja puhun juurikin kaikkein vaikeimmalla tavalla pelaamisesta.
Ajomalli on melkoisen tyydyttävä. Mutkissa parhaat linjat löydettyään paahtaminen kuumalla (tai märällä) asvaltilla tuntuu herkulta. Sadekeli on toteutettu todella hienosti - niin pelimekaanisesti kuin varsinkin visuaalisesti. Märän tienpinnan voi melkein haistaa.
Parasta F1: Championship editionin kisoissa on, että kisa todella elää. Näissä karkeloissa pelaaja ei ole ainoa kisatapahtumiin vaikuttava tekijä. Otetaanpa esimerkki: wanhoissa konsoliformuloissa pelaaja saattoi aiheuttaa kolareita ja kaaosta radalla, mutta tietokoneen aiheuttamat autot ajoivat kiltisti jonossa kuin köyhän talon porsaat ilman pelaajan vuorovaikutusta. Tuntui, kuin olisi kaahannut persoonattomia robotteja vastaan. Tässä pelissä tekoäly on mainio, ja ennenkaikkea tuntuu elävältä sekä inhimilliseltä. Ei ole lainkaan tavatonta, että ilman pelaajan minkäänlaista tapahtumiin osallistumista keskikastissa rytisee heti ensimmäisessä kaarteessa ja kolme autoa tippuu pois leikistä - pelaajan päästessä kuittaamaan ne sijat. Ja myöhemmin kahden auton taistellessa sijoituksesta edellä ajava ajaa paineiden alla mutkan hieman leveäksi ja takana tullut kuittaa. Tälläisiä asioita tapahtuu kun kisa etenee ja niitä pääsee säännöllisesti todistamaan. Ajamisen mielenkiinto nousee huimasti kun tietää ettei mikään ole kilpailussa kirkossa kuulutettu ennenkuin ruutulippu heilahtaa. Kisa elää, ja se tekee F1 CE:n jokaisesta kilpailusta yksilöllisen.
Ulkoasultaan F1 CE on muikean näköinen ajopeli. Sade-efekti on huikean hieno ja laittaa melkein pyyhkimään televisioruutua rätillä puhtaaksi. Ja kaatosateella toisten perässä ajaessa se todella vaikuttaa myös pelaamiseen, tehden siitä erittäin haastavaa. Ratoja on mallinnettu rakkaudella, kaikki tv-kuvissa vilahtavat tunnusmerkit löytyvät. Henkeäsalpaavimmat otokset tarjotaan ennen lähtöä "rataesittelyssä" kameran noustessa korkealle taivaisiin ja paljastaessa pelaajalle koko rata-alueen kaikessa komeudessaan. Yksityiskohtien määrä hyökkää varsinkin 720p-resoluutiossa pelatessa silmille. Onneksi PS3:ssa on niin paljon puhtia, ettei ruudunpäivityksestä tai pelin nopeudesta ole jouduttu karsimaan ulkoasun vuoksi. Vauhti todella tuntuu!
Kolmeen sessioon jaettu pudotuspeli-tyylinen aika-ajo soveltuu pelimuotoon täydellisesti, uusintoja voi tallentaa kovalevylle mielin määrin, lämmittelykierros ajetaan ennen kilpailun alkua, moottoririkot jättävät öljyläikkiä tien pintaan, autojen vahinkomallinnus heijastelee mahtavasti oikean elämän vastaavaa, kierrosajat ovat realistisia, uusintojen kuvakulmat on napsaistu suoraan tv-lähetyksistä, palkintopallille päästyään näkee oman kuskinsa siellä juhlivan... Yksityiskohtia, näitä F1-fanille rakkaita asioita todella riittää!
F1: CE on mahtava konsoliformula. Codemastersilla riittää työsarkaa, että ensi vuoden F1 2009 pääsee tämän tasolle. Mutta toivottavasti pääsee, sillä onhan tuoreilla kuskeilla ja talleilla paljon mukavampaa pelata kuin kauden 2006 nykyajan gladiaattoreilla!
_______________________________
- Graafisesti muikea
- Palkitseva pelattavuus
- Yksityiskohtien juhlaa
_______________________________
- Verkkopeli olisi saanut olla monipuolisempi
- Kauden 2006 kuskit, autot ja radat
iMac 21,5" i5 2,5 Ghz | iPhone 4S 16 GB White | iPad (3rd gen) 16 GB White
Odotan: Baldur's Gate: Enhanced Edition (iOS), Skyrim: Dawnguard DLC (PS3), E3 2012, WWDC
tallennettu
Aihe: Arvostele pelisi
