Pääsin kokemaan muuton toiselle paikkakunnalle ensimmäistä kertaa elämässäni muutama viikko sitten. Siihen asti olin asunut koko pienen ikäni yhdessä ja samassa kaupunginosassa yhdessä ja samassa kaupungissa. Osoite tosin ehti 19 vuoden aikana vaihtua kolme kertaa, mutta kotini on aina ollut pohjois-Helsingissä.

Päätin viime keväänä hakea opiskelemaan Turun ja Vaasan yliopistoihin. Turun pääsykokeeseen en edes mennyt, eikä jälkimmäisen oppilaitoksen pääsykokeen väliinjättäminenkään ollut lähellä. Koin, etten ollut opiskellut tarpeeksi. Onneksi äidin neuvojen ansiosta päätin mennä katsomaan, millainen pääsykoe oli. Niinhän siinä kävi, että pisteitä tuli juuri ja juuri tarpeeksi, joten aloitin opintoni Vaasan yliopistossa elokuun lopulla.

Löysin asunnon melko nopeasti, eikä vuokrakaan ole paha. Hieman extraa täytyy maksaa kalusteista, mutta vuokra on silti alhaisempi kuin samassa oppilaitoksessa opiskelivilla tutuillani, joilla on omat kalusteet kämpissään. Vuokran alhaisuus ei tosin ole ihme, koska tämän rakennuksen täytyy olla Vaasan ghettoa. En ole vielä kertaakaan törmännyt käytävällä yhtenkään suomea puhuvaan, eikä kyllä esimerkiksi pesuhuone ole kovinkaan siistissä kunnossa: katto on täynnä mustia täpliä ja lattiaan on jäänyt pinttynyttä likaa. Kai tässäkin murjussa tosin jonkin aikaa asuu.

Helsingissä asuessani (asun siellä muuten yhä joululomilla ja kesällä) kodin lähellä oli aina metsää. Asuinaluekin oli periaatteessa Helsingin maaseutua, jonka maisemia värittivät esimerkiksi pelto, kallio, suo ja metsät. Rakennuksia oli suht tiheästi, mutta siitä huolimatta jokaisessa ilmansuunnassa näkyi aina puita. Tästä syystä metsä, ja muu puumaisema, on minulle erittäin tärkeä. Olisi erittäin vaikea kuvitellakaan asua suurkaupungin keskustassa tai Kontulan kerrostalohelvetissä. Sen vuoksi olenkin onnellinen, ettei maisemat ole hirveästi muuttuneet. Asun tällä hetkellä asuinalueeni päätien varrella, mutta silti lähellä näkyy metsää ja tuttu puumaisema. Tunnen siis olevani kotona.

Pikkukaupungin arki on kyllä iskenyt ikävälläkin tavalla esiin: täällä ei yksinkertaisesti ole juuri mitään. Kaupat menevät arkisin kiinni kuuden ja seitsemän välillä, joten keskustassa ei arki-iltana, saatikaan sitten viikonloppuna, ole mitään muuta tekemistä kuin baareissa notkuminen. Minä en tosin juo, joten siitä ei ole pahemmin iloa. Helsingin lähes loistavaan joukkoliikenneratkaisuun tottuneena olen tyrmistynyt paikallisen joukkoliikenteen heikkoudesta. Lipuista osataan kyllä pyytää suolaisia hintoja, mutta palvelua ei tarjota: Arkipäivisin busseja kulkee kerran tunnissa kahdeksaan asti. Viikonloppuisin taas "linkkoja" ei kulje yhtäkään. Kummallisinta tässä on se, että luulisi ihmisten haluavan käyttää busseja nimenomaan viikonloppuisin, kun tarve päästä baariin on suurin. Onneksi koululle ei kestä kävellä kuin varttitunnin ja keskustaankin 30 minuuttia.

Yliopiston opetuksen taso ei sekään kyllä päätä huimaa. Eräs opettaja ei osaa asiaansa, eikä jaksa pitää luentoja loppuun asti. Toinen taas on suoraansanottuna niin tylsä, ettei puheessa ole yhtään mitään tarttumapintaa. Toisaalta tämä on hyvä muutamalle piirtämälleni webcomicille, mutta opinnoille ei. Tekisi mieli hakea ensi vuonna jonnekin muualle.

Yksi suurimmista peloistani toiselle paikkakunnalle muuttaessa oli kavereiden saanti. Pelkäsin jääväni täysin yksin, etenkin kun en jaksa lähteä riekkumaan baariin. No, onneksi pääaineeni opiskelijamäärä ei ole päätä huimaava, joten pienellä porukalla on tullut järjestettyä tapaamisia. Muodostamme neljän muun opiskelijan kanssa aika hyvän joukon, jolla olemme käyneet katsomassa elokuvia ja viettäneet aika paljonkin aikaa. Tänäänkin eräs porukasta herätti soittamalla ja kysyi, josko haluaisin tulla kylään, kun ei ole muutakaan tekemistä. Lätkittiin sitten korttia ja juotiin kaakaota. Very nice. Pelot olivat siis turhia.